Anna Kontula ja muut supersankarit

Kauas punaiset ilmapallot karkaavat.


Kansanedustaja Anna Kontula kirjoittaa blogissaan 30.4.2013: ”Vasemmisto näkee mielellään itsensä sorrettujen esitaistelijana, joka horjumatta suojelee lapsia, sairaita ja vanhuksia porvarien julmilta juonilta…

Roolijakoon liittyy kuitenkin myös ongelmia. Ensinnäkin, ilmoittautuminen köyhien ja kipeiden edustajaksi ei osoita kovin hyvää pelisilmää. Ihmiset eivät halua nähdä itseään luusereina, suostua uhrin rooliin ihan vaan että joku saisi heidät pelastaa. Jos et miellä itseäsi heikoksi, miksi äänestäisit heikkojen puolustajia, kun muut puolueet tarjoavat myönteisiä samastumiskohteita?

Toinen ja mielestäni vakavampi ongelma liittyy siihen, että ymmärrys punaviittaisista teräsmiehistä (ja –naisista) ei ole ihan rehellinen. Supersankareita ei nimittäin ole olemassa. On vain meitä ihan tavallisia ihmisiä, jokaisella oma kryptoniittinsa, jonka kanssa joutuu ponnistelemaan.”

Ilmeisesti politiikka on Anna Kontulalle ja hänen kaltaisilleen pelkkää peliä. Sen on kyllä huomannut ilman tätä tunnustustakin. Kevyesti hän vetää yhtäläisyysmerkit luuserin ja heikkojen välille. Tästä omasta olkiukosta on hyvä ottaa virikettä sen polttamiseen.
Keskiluokalla on kyllä puolustajia, mutta vasemmiston tehtävä on puolustaa myös niitä, jotka ovat kaikkein heikoimmilla. Eikä tämä politiikka suinkaan tee kenestäkään luuseria. Tämä seikka itse asiassa tekee vasemmistosta vasemmiston. Eikä tämä tosiasia katoa minnekään, vaikka kuinka etsittäisiin kivoja samaistumiskohteita paremmista piireistä.

Ymmärrän kyllä, että on hauskempaa käydä herrojen kanssa marjassa niin kuin ennen oli tapana sanoa, mutta se ei riitä. Supersankari viittaus on naurettava. Tietenkään supersankareita ei ole vasemmistossa, koska vasemmisto on liike. Yksilönpalvontaa haikailevat vain stalinistit.

Totta on tietysti se, että yhdessä ollaan vahvoja. Mutta yhteisyys on varsin heikolla pohjalla, jos liikkeeseen hyväksytään vain da-da-ihmiset, selkääntaputtajat ja samanmieliset.

Aito keskustelu syntyy erilaisista mielipiteistä. Liikkeessä niitä on väistämättä, koska liikkeessä on monenlaisia intressiryhmiä ja erilaisia ihmisiä.

Kun viimeksi keskustelin Anna Kontulan kanssa, aiheena olivat rikkaille maksettavat lapsilisät. Koska olin sitä mieltä, että rikkaat eivät niitä tarvitse, Anna sulki minut pois feissaristaan ja väitti minua jämähtäneeksi.  Tähän keskusteluun viitaten totean vain, että valtio säästäisi 1100 miljoonaa euroa, jos lapsilisät maksettaisiin vain köyhille. Siinä olisi pitkä sentti jaettavaksi niille, jotka sitä kaikkein kipeimmin tarvitsevat. Asia ilmenee Ylen teettämästä kyselystä kehysriihelle.


Mutta tästäkin huolimatta Hyvää Vappua!


P.S. Olisin tietysti voinut keskustella Anna Kontulan blogissakin muuten, mutta hän ei julkaise minun kommenttejani.

Sanamagia ei kuolevaa auta

Hans Holbein the Younger - The Old Woman - Danse Macabre

Tuttava makasi sairaalan käytävällä. Viereen tuotiin nainen, jolla oli sydänkohtaus. Lääkäri tuli ja kysyi: - Jos te nyt kuolette, niin haluatteko, että teidät elvytetään?

Lanko vietiin keuhkopöhössä sairaalaan yöllä. Vedettiin verhot eteen ja aamulla hän oli kuollut.

Itse uin itseni kuolleeksi Kusadasissa Turkissa, mutta minut elvytettiin. Kahden sairaalabakteerin kynsissä sydämeni oli lopettamassa toimintansa ja hoitajat lykkäämässä minua jonnekin. Onneksi paikalle tuli nuori lääkäri, joka huusi: - Häntä ei viedä mihinkään. Hänet pitää elvyttää!

Jo nyt tehdään paljon hoitamattajättämispäätöksiä. Mihin siis tarvitaan eutanasiaa? Ja mitä eutanasia on?

Omasta kokemuksestani voin sanoa, että kuolema on nopea ja kivuton. Niin kuin Arthur Schopenhauer sanoo: ”…kuolema itse on minuudelle olemassa vain sinä äkillisenä silmänräpäyksenä, jolloin tajunta häviää, aivojen toiminnan seisahtumisena.”

Edelleen Schopenhauer jatkaa: ”Ja varsinkin oikea luonnonmukainen kuolema, jonka ikä aiheuttaa, euthanasia, on huomaamattomalla tavalla tapahtuvaa vähittäistä häviämistä ja haihtumista todellisuudesta. Toinen toisensa jälkeen sammuvat vanhuudessa intohimot ja pyyteet, samalla kun herkkätuntoisuus niiden esineitä kohtaan lakkaa; mielenliikutukset eivät enää saa aihetta viritäkseen, sillä kuvausvoima käy yhä heikommaksi, sen kuvat himmeämmiksi, vaikutelmat eivät enää painu mieleen, ne menevät jäljettömästi ohi, päivät vierivät yhä nopeammin, menettävät merkityksensä, kaikki kalpenee. Korkeaikäinen vanhus hoipertelee ympärillämme tai lepää jossakin sopessa entisen olentonsa pelkkänä varjona, haamuna. Mitä on tässä kuolemalla enää hävitettävää? Eräänä päivänä hän uinahtaa viimeisen kerran ja hänen unelmansa ovat --- Niitäpä jo Hamlet kysyi kuuluisassa yksinpuhelussaan. Minä uskon: me uneksimme niitä juuri nyt.”

Tämä on siis eutanasia. Hyvä kuolema. Minusta on erittäin vaarallista, että tämän käsitteen oikeaa sisältöä yritetään nyt muuttaa. Suorastaan kammottavaa on, että samaan hengenvetoon puhutaan rahasta ja kustannuksista. Kunnollisen kivunlievityksen pitää kuulua kaikille ja elämän säilyttämisen pitää olla kirkas päämäärä.

Eutanasian asemasta pitäisikin keksiä uusi käsite, joka voisi olla esimerkiksi avustettu itsemurha, jos ihminen sitä todella haluaa.

Ainakin minä olen onnellinen, että olen jo kaksi kertaa tullut pelastetuksi elämälle. Olen elänyt jo vuosia laina-ajalla ja toivon eläväni vielä pitkään.

Hieronymus Bosch (1450-1516)

(Lähde: Arthur Schopenhauer, Kuolema ja kolematon, Suom,Eino Kaila, Karisto 1991)

Ei rahaan kirjoiteta, mistä se tulee

Kuvat Kaija Olin-Arvola sarjasta: Pimeää

 

Eilen illalla Yle esitti Ulkolinjassaan dokumentin, missä kerrottiin rahanpesusta, korruptiosta ja veroparatiiseista. Kaikki tämä liittyy mafian toimintaan, mutta mukana on paljon muutakin. Suuri joukko mafian apureita työskentelee laillisissa yrityksissä.

Noin puolet maailman rahasta on peräisin hämäristä toimista, jotka syntyivät, kun uusliberalistit poistivat maailmasta sääntelyn Thatcherin ja Reaganin johdolla. Vapauden mukana vapautettiin myös rikollisuus ja järjestelmää alettiin kutsua globaaliksi taloudeksi.

Maailmalla liikkuu parhaillaan jo yhtä paljon rahaa huumekaupassa kuin ase- ja ihmiskaupassakin, eikä ole mitään syytä epäillä, ettei kyse olisi yksistä ja samoista rahoista. Huonohampaiset diilerit ovat vain uhreja.

Näitä rahamassoja kuljetetaan pankeista toisiin ja veroparatiiseista kolmansiin. Rahanpesun vahva linnake on Lontoo, josta lonkerot ulottuvat kaikkialle maailman suuriin pimeän rahan turvasatamiin. Niissä liikkuu maailman todellinen höttöraha.

Näillä matkoilla raha pestään putipuhtaaksi ja sitä eksyy suurin määrin myös poliitikkojen taskuihin. Korruptio on olennainen osa rahan puhtaanapitoa. Joten ei kannata hirveästi ihmetellä rahaa suosivaa päätöksentekoa kautta maailman.

Ohjelma: Mafia myrkyttää kauppaa, on katsottavissa Yle Areenassa neljä viikkoa. Kannattaa katsoa.

 

Lauri Ihalainen uskoo ja toivoo

Kuva: Kaija Olin-Arvola: Toivo

Ministeri Lauri Ihalainen käväisi eilen tv:n iltauutisissa kertomassa, että hän uskoo ja toivoo.

Sehän tässä suuri uutinen onkin: Että ministeri oikein uskoo ja toivoo! Hän uskoo ja toivoo, että hallituksen avokätisesti antamat veronalennukset luovat työpaikkoja. Hän uskoo ja toivoo, että työnantajat nyt tarttuvat näihin kaviaareihin ja kantavat vastuunsa luomalla työpaikkoja.

Lauri Ihalainen siis uskoo ja toivoo samaan aikaan, kun suuryhtiöt iloittavat lomautuksista, irtisanomisista ja tuotannon lopettamisista Suomessa.

Pääomalla ei ole isänmaata. Tämän tiesi jo Marx aikanaan ja silti demariministeri vaan jaksaa uskoa ja toivoa.

Ihalaisen puheesta kävi ilmi, että työnantajapuolelle on jo luvattu, etteivät tuotantokustannukset muilta osinkaan nouse. On siis luvattu, että myöskään palkkoja ei nosteta.

Kun toimittaja kysyi tämän jälkeen, millaiset tulevat olemaan syksyn palkkaneuvottelut, Ihalainen alkoi uskoa ja toivoa malttia. Työntekijöiltähän sitä malttia aina vaaditaan. Pääoma saa aina olla kuinka piittaamaton ja psykopaatti tahansa. Siihen eivät edes Ihalaisen usko ja toivo yllä.

Kaikkein heikoimmat ihmiset Ihalaisen usko ja toivo ylittää ja ohittaa kuin Hornet.

 Kuva: Kaija Olin-Arvola: Hornet

Kampaviineri

Esimerkkinä filosofi Pekka Himasen täydellisestä todellisuudesta vieraantumisesta käy hänen kertomansa tarina kampaviineristä, jonka hän esitti Arto Nybergin ohjelmassa viime sunnuntaina.

Himasen mukaan hänen mummonsa kävi kahdessakin paikassa siivoamassa, jotta olisi voinut ostaa lauantaisin pullapuodista Pekalle ja hänen veljelleen kampaviinerit. Niitä varten mummo eli nuukasti eikä edes itselleen uusia vaatteita ostanut.

Himasen ollessa lapsi siivoojat saivat työehtosopimusten mukaista palkkaa ja muutoinkin sopimuksia noudatettiin. Ei ollut silloin vielä näitä kaikenmaailman solleja, jotka pakottavat ihmiset töihin nälkäpalkalla ja jopa pimeästi.

Minusta köyhyyden romantisoiminen on vastenmielistä.

Minäpä ottaudun

Sakari Timonen, jonka monet tuntevat erinomaisista ja juridisesti huippuasiantuntevista blogeistaan ilmoitti olevansa ottautumatta kouluväkivaltakeskusteluun.

Minä ottaudun. On vielä tuoreessa muistissa ne lukemattomat selkäsaunat ja tukkapöllyt, joilla äiti minua opetti. Vieläkin tuntuu Koivuniemen herran kimakat vihlaisut kintuissa. Hyväähän äiti tietysti tarkoitti. En kuitenkaan tunne, että minä olisin siitä kohtelusta tullut hullua hurskaammaksi. Päätinpä vain jo silloin, etten ainakaan omaa lastani lyö. Enkä ole lyönyt. Ei ole tarvinnut. Puhe on riittänyt aina.

Vuosia myöhemmin luin Alice Millerin kirjan Lahjakkaan lapsen tragedia. Se viimeistään sai minut vakuuttuneeksi, että lapsiin kohdistuva väkivalta on rikos ihmisyyttä vastaan. Kirjassaan, Alussa oli kasvatus, Miller kertoo, miten Adolf Hitler sai selkäänsä tämän tästä. Mitä siitä sitten seurasi? Ei mitään hyvää. Vain kauhua.

Viimeaikaisesta koulukohusta olen keskustellut kahden lapsenlapseni kanssa. Molemmat ovat sitä miltä, että kasvattajat eivät väkivaltaan turvautuessaan menetä muuta kuin omat kasvonsa. Molemmat pojat pitävät tärkeänä koulurauhaa ja toisen koulussa sellainen vallitseekin. Toisen koulussa rehtori joutuu aika ajoin puuttumaan järjestyksenpitoon, mutta ainakin tähän asti se on riittänyt.

Omilta kouluajoilta muistan, että opettajilla oli luonnostaan sellainen auktoriteetti, että ei tullut mieleenkään haistatella. Kovin rangaistus oli nurkkaan joutuminen ja jälki-istunto.

Minusta keskustelua tästä yksittäisestä tapauksesta pitäisikin laajentaa väkivaltaan yleensä. Koko viihdeteollisuus suorastaan tihkuu väkivaltaa.

Maailman johtajat syyllistyvät sotiin, joissa tapetaan ihmisiä kuin kärpäsiä. Jopa rauhanpuolustajina ennen esiintyneet poliitikot, hyväksyvät ainakin ministereiksi päästyään väkivallan kansainvälisten konfliktien ratkaisuna.

Mitä isot edellä, sitä pienet perässä.

 

Kusiaisia kaikkialla

 

                                                          

Huhtikuun 15. vuonna 1983 kirjoitin päiväkirjaani: ”Aamulla luin Iirolle (3 v.) Pentti Saarikosken Ihmisen ääntä. Hän jaksoi kuunnella hyvin. Kesken kaiken kysyin: ”Miltä juttu tuntuu?” ”Epätasaiselta”, vastasi Iiro. Erityisesti Iiroa huvitti Saarikosken sota muurahaisia vastaan. Poika kävi itse parhaillaan samanlaista sotaa meidän rappusilla. Lopuksi hän kysyi, kuka on kirjan kirjoittanut. Minä hiukan kerroin Saarikoskesta ja näytin kuvan.”

Perjantaina löysin liikkuvan kusiaisen feissarista . Laitoin sen seinälleni ja paidassa alkoi kutista. Nyt niitä on kolme tuossa. Joko lukijan vaatteissa tuntuu?

Lauantaina luin Harri Närhen Palavan pensaan ja sen vaikuttavampaa kusiaiskuvausta en ole lukenut koskaan. Siinä kusiaiset ottavat voiton jopa karhusta. Yhteistyöllä ja hyvin järjestäytyneellä toiminnalla pienet ottavat niskalenkin vaikka kuinka suuresta vastustajasta.

”Muurahaiset olivat kuitenkin jo alkaneet repiä rikki sen tärykalvoja ja tuskan hullaannuttama karhu veti karjuessaan yhä enemmän vettä sisäänsä. Läähättäen se taisteli tuskaa ja väsymystä vastaan, mutta silloin ei enää mikään olisi voinut sitä pelastaa. Yli sadan metrin päähän se silti jaksoi ennen kuin uupui, ja vajosi lopullisesti.” Lopussa vastakkain ovat mies ja muurahaiset. Jännitystä riittää. Mutta lukekaa itse.

Sunnuntaina aloitan kirjastosta lainaamani Italo Calvinon novellikokoelman Tämä vaikea elämä. Ja mitä hittoa! Ensimmäisessä novellissa kokonainen italialaiskylä taistelee muurahaisia vastaan. Calvinon ratkaisu on pako. Mikä lienee viisasta aika monissa tapauksissa, kun vastustajia on ainakin miljoona miljoonaa. ”Niin tulimme satamaan ja merenrantaan. Siellä oli rivi palmuja ja kivipenkit; minä ja vaimoni istuuduimme ja lapsi oli rauhallinen. Vaimoni sanoi: ”Täällä ei ole muurahaisia.” Minä sanoin: ”Täällä on viileää, täällä on hyvä olla.”

Juuri yhtenä päivänä ihmeteltiin kavereiden kanssa outoja yhteyksiä, joita elämässä riittää. Tässä yksi esimerkki. Mitä seuraavaksi ja mitähän tämäkin taas tietää.

(Harri Närhi, Palava pensas, WSOY, Juva 1997)

(Italo Calvino, Tämä vaikea elämä, Tammi, Helsinki 1979, Suom. Jorma Kapari)

 

Anteeksi kuinka

Kuvat: Kaija Olin-Arvola, Sarjasta: On Suomi köyhä.

Eilen Kokoomuksen Yle ravisutti Suomen kansaa uutisella, miten johtajien palkat suhteutuvat yrityksen voittoihin. Jos nyt ideologista aivopesua voidaan uutiseksi lukea.

Näin kuitenkin luotiin kuvaa siitä kuin johtajat olisivat suhteettoman suuret palkkansa ansainneet ja myös yhtiöidensä tuotot luoneet.

Tosiasiassa yhtiön tuoton luovat työntekijät. He tekevät työn, mutta saavat korvauksena vain työvoimansa hinnan, joka noteerataan niin alhaiseksi kuin mahdollista. Työn tulos työntekijältä riistetään.

Pienellä palkalla raatava työläinen on se, joka luo tuloksen. Hänen selkänahastaan revitään voitot. Tämän tietää myös komissaari Olli Rehn, joka juuri siksi vaatii palkkojen alentamista.

Johtajat ovat niitä, jotka korjaavat sadon palkkoina ja bonuksina.

Tässä vertailussa paras oli Fortumin toimitusjohtaja Tapio Kuula ja Nokia-pomo Stephen Elop hännänhuippu. Omiin saamisiinsa verrattuna edellinen oli riistänyt työntekijöitään tehokkaimmin.

Tänään jo posteljoonikin ihmetteli, miten kauan Elopin annetaan jatkaa Nokian tuhoamista.

Jouni Backman tukkii porsaanreikien asemesta turpia

Kuva: Kaija Olin-Arvola: Mylly pyörii.

”Sosiaalidemokraattisen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Jouni Backman arvostelee keskustaa ja sen puheenjohtajaa Juha Sipilää osinkoverokeskustelun perusteettomasta hämmentämisestä.

Backmanin mukaan väite, että hallitus olisi avaamassa mahdollisuuden muuttaa ansiotuloja pääomatuloksi ei pidä paikkaansa.

Sipilä sanoi aiemmin lauantaina, että hallituksen osinkoveromalliin on jäänyt paljon porsaanreikiä. Hän kysyi, onko hallitus huomannut, että tiettyjen ammattien harjoittaminen osakeyhtiöiden kautta tulee verotuksellisesti huomattavasti aiempaa edullisemmaksi suhteessa normaaliin palkkatyöhön.

Backman vastaa tiedotteessaan, että Sipilältä on puolestaan ehkä jäänyt kuulematta tai ymmärtämättä hallituksen lupaus, että verolakien valmistelussa selvitetään kaikki mahdolliset porsaanreiät, myös Sipilän epäilemät.

- Nyt Sipilänkin olisi syytä antaa hallitukselle vihdoin mahdollisuus normaaliin lakivalmisteluun ilman jatkuvaa keskeneräisen työn arvostelua, Backman sanoo.” Näin tietää Yle.

Näin meillä on demokratia tänään ja sananvapaus kielen alla.

Ilman Sipilää verouudistusten valuvikoja ei olisi edes ryhdytty penkomaan. Opposition Sipilä kertoi vasemmistolle ja  ministeri Paavo Arhinmäelle, mistä päätettiin. Ja nyt ei saisi kertoa lisää. Eikö se ole suorastaan kansalaisvelvollisuus.

Nyt vasemmisto piiloutuu jälleen kerran asian keskeneräisyyden taakse ja kuitenkin Yle on jo tehtyjen päätösten valossa ehtinyt tehdä laskurin, jolla jokainen voi laskea omien osakkeidensa kohtalon ja tuoton.

Laskurin Yle julkaisi jo pari päivää sitten.

Tässä vielä pari mielenkiintoista linkkiä. Toinen taloustoimittaja Esko Seppäseltä ja toinen Perheyritysten liiton Matti Vanhaselta.

Sitä vaan ihmettelen, että kun vasemmiston vaatimus maailman sivu on ollut progressiivinen verotus, niin mihin se nyt on kokonaan kadonnut. Vasemmisto hallituksessa tekee kaiken aikaa päätöksiä, jotka johtavat tasaveroon, jonka maksajina ovat työtätekevät ja vähäväkiset.

 

Hyvä Suomi!

Kuvat: Kaija Olin-Arvola - Sarjasta: Ennen myrskyä.

 

Tämän kiihtyvän taloudellisen sodankäynnin aikana tulee mieleen Väinö Linnan Sotaromaani, missä Lahtinen nureksii näin sanoen: ” - Mitä ne sanoisivat?  Panisivat putkaan ja antaisivat Uuden testamentin luettavaksi. Jollei vallan Vänrikki Stoolin tarinoita. Siinä sen on yks perkeleen nälkähistoria. Ja meinaan, se on oikein tän nälään pyhitys. Se onkin oikein niinkun perintöö toi nälkä meillä, ja herrat on saaneet tän kansan uskoon, että se on oikein pyhä asia. Kuus seittemänsataa vuotta tää armeija on tapellu puolikuoliaana nälästä ja paljas perse on aina vilkkunut riekaleitten seasta. Ensin meitin täyty tehdä ruotsalaisille historia, että ne saavat lämmitellä mieltänsä, ja nyt täyttyy oman herran saada kanssa. Herrat ja niitten ämmät tarvitteevat semmosta. Että ne saa itkee tirauttaa. Ne tykkää siittäkin, että on köyhiä, että saavat auttaa sitten niistä ja lämmitellä omalla hyvyydellänsä. Samaten jos meitillä olis leipää ja vaatteet, niin mits sankaruutta siinä olis.”

Sotaromaanissa on myös ne tekstit, jotka on aikoinaan sensuroitu Tuntemattomasta sotilaasta. Tässä samasta tilanteesta poistettu kuvaus:

”Väsyneillä ja likaisilla kasvoilla karehti hirtehinen hymy. Se oli yhtä vanha kuin tuo Lahtisen esittämä nälän ja riekaleiden historia. Suomen kansan todellinen sankarieepos. Kun oikein tuntuu kurjalta, niin pyrkii naurattamaan. Eivätkä sen kirvoittajina suotta olleet nuo liian mahtipontisen ja millin verran hyvästä mausta syrjään hairahtaneen päiväkäskyn sanat. Juuri tässä, väsyneinä ja valvoneina, sielunsa vasta juuri kuolemaa vastaan turruttaneina, he tajusivat sen huimaavan välimatkan, mikä erotti sen todellisuuden, joka kaiken tapahtumisen aiheuttaa, siitä kuvitelmasta välinen ero, jonka sinisilmäisyys vei heitä yhtä kauaksi kuin oli hajoavien sadepilvien välistä pilkottava aamutaivaan sini.”

Alkaa olla tilanne samankaltainen. Ei kohta voi enää kuin nauraa. Sama vieraantuneisuus on vallalla. Eivät tiedä päättäjät, mitä leipäjonoissa tänään puhutaan.

Todellisuus kutsuu.

 

(Väinö Linna, Sotaromaani, WSOY, Juva 2000)