Work-house palaa?

Kuva: Kaija Olin-Arvola:  Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan. (Matt. 7:7)

 

Vuonna 1603 Englannin kuningatar Elisabet saattoi voimaan ”köyhien lain”. Sen täytäntöönpanosta oli vastuussa hallitus ja toimeenpanijoina seurakunnat.

Work-housessa työskentelivät lapset ja vanhukset. Heidän työnsä oli raskasta ja heidän elinolosuhteensa tavattoman kurjat. Rahaa tähän tarkoitukseen kerättiin erikoisverolla.

Lapsia voitiin vuokrata talonpojille ja käsityöläisille. Heikot ja vanhat koottiin vanhainkoteihin.

Kuitenkin seurakunnat auttoivat vain yhteisöön kuuluvia.. Ne eivät auttaneet uusia tulijoita ja vielä vähemmän kulkureita, joita oli tuolloin valtavia määriä.

Vuosisadan alussa armeliaat instituutiot yrittivät auttaa kurjuudessa eläviä, mutta puritaanien valtaanpääsy toi mukanaan ideologisen vallankumouksen. Puritaanit olivat pienomistajia, käsityöläisiä ja vallankin kauppiaita. He olivat taistelleet kuninkaan antamia monopoleja vastaan ja vaativat Tasavaltaa.

Puritaanit yrittivät mukauttaa kristinuskon teolliseen ja kaupalliseen yhteiskuntaan, jolle tärkeintä oli kilpailu kaikilla aloilla. Tärkeimmäksi ohjeeksi nousi: ”Joka ei työtä tee, sen ei syömänkän pidä.” Korkeimmat uskonnolliset hyveet edellyttivät tuottavia liiketoimia.

Saarnaajat levittivät ihmisten keskuuteen sanomaa, että paras tapa rukoilla on tehdä työtä.  Sen tuottavuus oli Jumalan valitun merkki. Köyhät leimattiin laiskoiksi, juopoiksi ja harkitsemattomiksi.

Kerjäämisestä tehtiin epämoraalista. Almun asemesta tarjottiin korkoon sidottua lainaa.

Mitäpä siinä. Tässä näkyy tämän ajan henki. Tähän myös perussuomalaiset pyrkivät. Kaikki natsaa ja englanninkielinen nimikin on jo valmiina.

 

Rauhaa!

”Irak saattaa hyvinkin olla Bushin iso märkä uni, hänen siirtymänsä omaan kieroutuneeseen miehuuskäsitykseensä. Sitä on kuvottava katsoa. Silti en malta olla katsomatta, yö yön perään. Sinne näyttää hiipineen jonkinlainen lamaannustila. Kuulemma vahvistuksia tarvittaisiin kipeästi. Juuri nyt näyttäkin siltä, että sota saattaa jatkua vielä kuukausia. Minusta alkaa tuntua, että vaikka Irak lyötäisiin täysin matalaksi, vaikka kaikki sotilaalliset tavoitteet toteutettaisiin, se olisi silti vasta alku. Todellinen sota saattaa jatkua vuosia, eliniän. Tietyssä mielessä sei ei ehkä lopu koskaan. Tämäkö – tämä loputon väkivalta – piilee meidän ponnistustemme ja saavutustemme, rakkauksiemmekin takana? Niin kauan kuin meillä on tarve määrittää miehuutemme, ehkä peräti ihmisyytemme, sen perusteella kuinka paljon kykenemme valloittamaan ja tuhoamaan.”  (André Brink, Kun vielä muistan, WSOY 2006, © Brink 2004)

Sama sota jatkuu yhä niin Irakissa, Afganistanissa kuin koko Pohjois-Afrikassa. 

Eikä loppua näy.

 

Minä olen enemmistö

Kuva: Kaija Olin-Arvola: Ennen valta näkyi

Ainakin silloin, kun päätetään siitä, mikä minulle on parasta ja mitä minä haluan, minun pitää saada olla enemmistö. Joskus se on vaikeaa, koska minuun yritetään monin tavoin vaikuttaa erilaisen keinoin propagandalla, manipulaatiolla ja mainoksilla. Minun ajatuksiani johdatellaan ja minuun on istutettu moraali, joka pakottaa ottamaan huomioon myös muut sekä hyvässä että pahassa. Usein yksilö joutuu pitkään harkitsemaan, onko tämä todella minun etuni ja tätäkö minä todella haluan.

Asetelma muuttuu heti, kun ihmisiä on enemmän: On perhettä, kuntaa ja yhteiskuntaa. Minän tilalle tulee me. Tätä ei aina ymmärretä tai asia tietoisesti hämärretään.

Kunta olemme me, vaikka usein kunnissa saatetaan ajatellakin, että kunta ovat vain ihmiset, jotka istuvat valoisissa ja lämpimissä toimistoissa, niin kuin entinen työväenopiston rehtori sarkastisesti totesi.

Vallanpitäjät mieltävät itse itsensä tärkeimmäksi subjektiksi. Kansalaisilta vaaditaan usein uhrimieltä ja antautumista vallan edessä. Vaikka taloudellinen valta korjaa työn tulokset, työntekijöiltä vaaditaan uhrauksia yhteisen hyvän nimissä tai pääomat siirtyvät muualle.

Hallitsijoiden edessä yksilö on usein voimaton. Valtio on väkivaltakoneisto, jolla kansalaiset pidetään kurissa. Valtio sekoitetaan usein yhteiskuntaan, joka olemme me.

Varsinainen erehdys piilee siinä, että poliitikot ja päättäjät kuvittelevat olevansa oikeutettuja melkein mihin tahansa, koska heidät on vaaleilla valittu. Kansa on sanansa sanonut ja pulinat pois, sanovat totalitaristit käsittämättä, että demokratia on prosessi.

Me yhteiskunnan jäsenet, jotka maksamme veroja, kustannamme eliitin etuisuuksineen. Meidän veroillamme he nauttivat korkeaa palkkaa ja monenlaisia etuoikeuksia. Meidän työllämme syntyvät pääomat. Meidän maksamillamme veroilla eliitti elää ja voi hyvin.

Tämä näkyy heidän päätöksissään. Heidän ei tarvitse koskaan tyytyä sellaiseen elämään, jota monet alamaiset elävät koko elämänsä. Heillä on varaa kustantaa lapsilleen yksityiskoulut, siksi heitä ei kiinnosta verovaroin luodun koulujärjestelmän kehittäminen. Heidän vanhuutensa on turvattu, siksi he voivat jättää vanhukset heitteille.

Kannattaa pitää mielessä, että yhteiskunta olemme me.  Me maksamme verot ja meillä on oikeus vaatia.

He tekevät sen itse

Kuva: Giovanni Bellini: Juopunut Noa

Jos verrataan suomalaisten Alkosta ostaman viinan määrää siihen, mitä suomalaiset itse ilmoittavat käyttävänsä, niin on ilmeistä, että puolet kaadetaan maahan ja viemäriin.

Kuinkahan paljon viinan kulutus nousisi, jos sen tuottaminen yksityistettäisiin ja hinnat joutuisivat siten myös vapaan kilpailun piiriin.

Viinan valmistuksesta luopuminen merkitsisi valtion tulojen menetystä. Mutta Oras Tynkkynen ja Heidi Hautala pyrkivät ilmeisesti vallan muuhun. Johan kokoomuksen Ilkka Suominen olisi 90-luvulla ollut halukas tuottoisan bisneksen yksityistämiseen.

Ehkä on tarkoituskin, että köyhät juovat itsensä hengiltä.

Paras juoppo on kuollut juoppo.

Lapsista, vanhuksista ja letuista

Domenico Girlandaio An Old Man and His Grandson 1480, Louvre 

Tiistaina alkoivat täälläpäin koulut. Minä paistoin lettuja niin kuin aina silloin, kun lapsenlapset vielä kävivät luonani iltapäiväkerhossa koulun jälkeen. Nyt ei ollut lapsia eivätkä letutkaan maistuneet samalta kuin ennen. Ei ollut mansikoita. Ikävä oli.

Tämä laittoi ajattelemaan lapsenlasten ja vanhusten välejä. Historian kuluessa yhteiskunnan suhtautuminen on vaihdellut suuresti niin lapsiin kuin vanhuksiinkin.

Le Temps –lehdessä kirjoitettiin 5.8.1885, miten kurja on ikäihmisten osa, kun heitä nöyryytetään, pidetään nälässä ja lähetetään kerjuulle. Isovanhemmat kiintyvät usein lapsenlapseensa, mutta isona ”vesseli vetäytyy syrjään” niin kuin kaikki muutkin. Émile Zola on kuvannut lapsen ja vanhuksen molemminpuolista kiintymystä aina siihen päivään asti, kun poika koulusta tullessaan ei lähde häntä hakemaan tulleen vanhuksen mukaan, vaan yhtyy tovereittensa kanssa pilkkakuoroon.

Vanhuksia ja lapsia on usein verrattu toisiinsa. Kreikkalaisissa tragedioissa lapsi ja vanhus muistuttavat toisiaan voimattomuudessaan.

Monilla luonnonkansoilla lapsuus ja vanhuus yhdistettiin. Molemmat elivät siirtymätilassa: Lapsi oli juuri syntynyt tuonpuoleisesta, jonne vanhus oli menossa.

Victor Hugo sanoo lasten ja vanhusten välillä vallitsevan henkisen yhteyden. Kummalekaan ei sovi muiden ihmisten moraali ja pikkumainen järkeily. Naiiviudessaan ja viisaudessaan kumpikin ovat lähellä maailman mysteerejä, lähellä Jumalaa.

Kuvataiteessa vanhukset esitetään usein joko kaunistellen ja romantisoiden tai vastenmielisen rumiksi.

Lapsi näkee asian toisin. Kun itse jo mieluummin kiiruhtaa kaikkien peilien ohi, tuntui hyvältä, kun Sielunveli (12v) sanoi: - Minusta sinä olet aina ollut tuon näköinen.

Peräaukon valkaisu nyt

Frida Kahlo

 

Eilen illalla oli Yle:n kakkosellakin tartuttu kuumaan aiheeseen otsikolla Kauneuskupla. 

Vaikka ohjelmassa ansiokkaasti kyseenalaistettiin joitakin käytäntöjä, ei paikoin saattanut olla aivan varma, etteikö kyseessä sittenkin olisi ollut myös myynnin edistäminen: Uusimpana tuotteena peräaukon valkaisu.

Kantaa ottamatta verrattiin vaginan muotoilua naisten sukupuolielinten silpomiseen.

Vaarin omalle lemmikilleen vähistä rahoistaan kustantamia silikonitissejä pidettiin luonnollisena asiana, vaikka mummin kasvoilta voi lukea toisenlaisenkin mielipiteen.

Viidestoista elokuuta vuonna 2010 kirjoitin ihka ensimmäisen blogini Aamulehteen otsikolla: Voi vittu, mikä vagina.

Tämän otsikon jälkeen blogi-pohjaan laitettiin automaattinen sensori tähdittämään vaarallisia sanoja. Siveellisyys ennen kaikkea! Pommeja saa pudottaa, mutta niiden kylkeen ei saa kirjoittaa fuck, niin kuin Katri Vala aikoinaan kirjoitti.

Samasta syystä en kykene täysin oikein lainaamaan André Brinkiä: ”Koskettaessaan tai vastatessaan kosketukseen jokainen erillinen jäsen muuttuu lihasta ja verestä irronneeksi ihmeeksi, joka tuikkii omassa valossaan mutta palamatta pois. Minä tiedän, että pystyn nimeämään jokaisen niistä erikseen ja että silloin jokainen nimi merkitsee enemmän kuin se on merkinnyt ennen, jokainen on seesam ja shibbolet, jokainen on merkitystä loistava kynttilä tai ehkä kirous, jonka otan mielihyvin päälleni. Silmä, suu, korva, olkapää, kyynärpää, käsi, lanne, selkä, jokainen on runon alkusäe, joka luo lumoa, kohottaa huntua. Varvas, jalka, nilkka, polvi. Reisi. Minä lausun sinut. Sinä äännät minut äärimmilleen. Ja nyt kuiskaan sen pyhistä pyhimmän, lapsuuteni sanan: filimandorus. Mutta menen vieläkin pitemmälle, ikiaikaisempaan manaussanaan – tämähän on paluuta alkulähteille –, ja sanon muitta mutkitta, kaikesta loukkaavuudestaan ja rienaavuudestaan riisuttuna: vittu.”

 

(André Brink, Vielä kun muistan, Suom. Seppo Loponen, WSOY Helsinki 2006)

 

Tärkeintä ei voi sanoa

Kuva: Kaija Olin-Arvola: Lehmät lentävät.

 

Eilen valtiovarainministeri Jutta Urpilainen kertoi demareiden nostavan pohjoismaisen hyvinvointivaltion jaloilleen. Käytännössä he itse ovat olleet sitä jo vuosia alas ajamassa.

Edustaja Jouni Backman huusi presidenttiä apuun. Naurettavaa rykimistä. Kokoomuksen Ylen ohjaus sai  näytelmän vaikuttamaan entistäkin naurettavammalta.

Luuleeko jompikumpi näistä, että ihmiset vielä uskovat.

Jos ihmisen oma kokemus ei vahvista annettua tietoa, on puhe tuuleen huutamista.

Jokainen pienituloinen tietää, mitä taloudessa tapahtuu. Hallituksen on turha kuvitella, että esitetty spektaakkeli enää uppoaa kehenkään.

Puheet työurien pidentämisestä ja palkka-alesta ovat ideologista puhetta, joiden ainoa tarkoitus on vaikuttaa työehtosopimusneuvotteluihin.

Teatterin voisi hyvin lopettaa ja ryhtyä tekemään politiikkaa, jolla jaetaan työtä ja hyvinvointia.

 

Sen näkee naamasta

Kuva: Kaija Olin-Arvola: Roskaa

 

Sen näkee naamasta. Vai näkeekö sittenkään?

Amerikkalainen tv-tähti Oprah Winfrey kertoi Entertainment Tonight –ohjelmassa, miten häntä kohdeltiin sveitsiläisessä kaupassa:

”– Menen sisälle kauppaan ja sanon naiselle: Anteeksi, mutta voinko nähdä tuon päänne yläpuolella olevan laukun. Ja hän sanoo minulle: Ei, se on liian kallis.

Pyynnön toistaminen kahdesti ei myöskään tuonut tulosta.” (Ilta-Sanomat 9.8.2013)

Oprah tulkitsi tämän rasismiksi. Onko köyhien syrjiminen siis myös rasismia?

Minulle kävi tässä päivänä muutamana niin, että apteekin myyjä katsoi naamani perusteella, ettei minulla ole varaa erääseen hintavaan lääkkeeseen, jonka lääkäri oli minulle määrännyt.

Sitä myyjä sen sijaan ei kertonut, että jos nyt ostaisin lääkkeen, tulisi maksukattoni kerralla täyteen ja saisin koko loppuvuoden lääkkeeni 1.50 eurolla.

Miksi näin?

 

 

Isänmaallista suunpieksentää

Kuva: Kaija Olin-Arvola: Pamppuja

Kokoomuksen Ylen Aamuhuutisissa Jyrki Häkämies päästi suustaan sammakon. Yrityksillä ei ole nyt palkanmaksukyk.

Mielenkiintoinen lipsahdus eli flip.

Paljasti kuitenkin todellisen ajatuksen: Orjuuteen on mieli.

Työttömyys sen kuin lisääntyy, vaikka yrityksille on jaeltu miljarditolkulla verohelpotuksia löysin rantein.

Ja nyt pitäisi maattomien olla isänmaallisia, mikäli Jutta Urpilaiseen on uskominen.

Paskasakkia, sanoisi meidän äiti.

 

 

Kansalle apetta!

TV:ssä, jota usein sontaluukuksi nimitän, mainostetaan parhaillaan uutta Big Brotheria, johon tulee töllisteltäväksi tänä vuonna julkkiksia. Kansa tarvitsee uutta apetta, sanoo mainostaja.
 

Mitä nämä julkkikset ovat? Samoja naamoja, joita kierrätetään joka ikisessä tv-ohjelmassa: Reetu, Reetu, Reetu, Reetu… Ketä kiinnostaa: Vilma, Vilma, Vilma, Vilma…
 

Poliittisesta nosteesta kertoo, kun naama alkaa näkyä televisiossa.
 

Pari viikkoa sitten otin kierrätyskeskuksesta pari kymmenen vuotta vanhaa ET-lehteä, joissa samat naamat pakisevat kuin ennenkin. Suomen tunnetuin viihdekirjailija valittaa, ettei häntä arvosteta tarpeeksi. Tätä hän on valittanut koko ilmoisen ikänsä ja silti hän on painosten kuningatar.
 

Tietysti on tullut koko ajan uusia jukkiksia, jotka ovat minulle tuiki tuntemattomia, koska en julkkismediaa seuraa.
 

Mihin näitä julkkiksia sitten tarvitaan? Tietysti korvaamaan oma elämä, jota ei ilmeisesti ole.
 

Niin kuin Andy Warhol sanoi: Jokainen ihminen haluaa edes viiden minuutin julkisuuden. Myös hän, joka julkisuutta vihaa. Ja vallankin hän!

Terveisiä Emilia Kukkalalle!

Arbeit macht frei!

Kuva: Kaija Olin-Arvola: Oma syys kun synnyit

Arbeit macht frei! - Työ vapauttaa! oli natsien tunnus.

Ihmistä voidaan kiduttaa ja nöyryyttää niin kovin monella tavalla. Keskitysleireillä ihmisiä kidutettiin kaiken muun kauheuden lisäksi turhauttavalla työllä: Ensin hänet pantiin kaivamaan kuoppa ja sitten täyttämään se. Ei riittänyt, että häneltä ajeltiin tukka, oli ajettava kaikki karvatkin.

Kaikki maailman rikkaus on työllä luotua. Kaikki luonnonvarat ovat ihmiskunnan yhteistä omaisuutta. Siksi omistaminen on varkautta.

Kun järjestelmässä on vika, ei se paikkaamalla parane.

Riistoon perustuva yhteiskuntajärjestelmä ryövää ihmisiltä sekä työn että työn tulokset ja vieläpä ihmisarvon.

Täysin tuottamatonta työtä tekevä eliitti ruoskii töihin ihmisiä, saadakseen verovaroilla kustannetun palkkansa.

Jos ihmiset tekisivät vain sen verran työtä kuin oman elämänsä ja jälkeläistensä ylläpitämiseen tarvitsevat, työtä riittäisi kaikille. Riittäisi kohtuullisesti ruokaa, suojaa ja iloa, joka on ikuista energiaa.

Jokaisella ihmisellä pitää olla oikeus ihmisarvoiseen elämään. Syntymän antamalla oikeutuksella.