Kantilla oli kanttia – Ikuinen rauha on mahdollinen

Filosofi Immanuel Kantilla oli kanttia pohtia niitä edellytyksiä, joilla maailmaan voitaisiin luoda pysyvä rauha. Kirjoituksessaan ”Ikuiseen rauhaan”, hän määrittelee niitä tekijöitä, joilla sodat saataisiin loppumaan.

Kaikkein perustavimpana edellytyksenä hän pitää tasavaltaa. Koska kansalaiset joutuvat kantamaan täyden vastuun sodista kaikkine kärsimyksineen ja puutteineen, niin heidän olisi saatava päättää myös sotien aloittamisesta. Ihmiskunnan enemmistö ei sotia tarvitse eikä halua.

Miksi he eivät saa päättää? Miksi Suomessa ei jo ole järjestetty kansanäänestystä Natosta?

Sotia tahtovat tahot ovat Kantin mukaan muualla. Sellaisessa maailmassa, missä ”valtionpäämies ei ole tasavertainen kansalainen, vaan valtionomistaja, joka pitoineen, metsästysretkineen, huvilinnoineen, hovijuhlineen jms. ei pane sodan vuoksi vähintäkään alttiiksi ja joka siis voi aivan vähäpätöisistä syistä päättää sen aloittamisen niin kuin jonkin huviretken ja jättää säädyllisyyden vuoksi toimenpiteen viattomaksi selittämisen ja puolustamisen siihen aina valmiin diplomaattikunnan huoleksi.”

Aseistautuminen ei takaa Kantin mukaan rauhaa. Aseellinen tasapaino on aivokummitus. Se on kuin Swiftin talo, jonka joku rakennusmestari on rakentanut niin täydellisesti kaikkien tasapainolakien mukaan, että kun varpunen istahti sen katolle, se luhistui heti. Kilpavarustelu on sekin ihmiskunnan enemmistön maksettava omalla kurjuudellaan. Ikuinen asevarustelu tulee paljon kalliimmaksi ja rasittavammaksi kuin itse sota.

Tätä vastaan pitää Kantin mukaan luoda kansainoikeus, sellaisten yleisten, vallan seuraamien lakien nojaan rakennettu, joihin jokaisen valtion täytyisi alistua.

Ikuinen rauha on mahdollinen, jos ihmiset niin tahtovat.

”Jos on velvollisuus, jos on samalla olemassa perusteltu toivo toteuttaa yleisen julkisen oikeuden tila, vaikkakin vain yhä lähenemällä sitä rajattomiin asti, niin ei ikuinen rauha, joka on seuraava tähänastisten väärää nimeä kantavien, niin sanottujen rauhantekojen (oikeastaan aselepojen) jälkeen, ole mikään tyhjä aatekuva, vaan tehtävä, joka vähitellen ratkaistuna tulee yhä vain likemmäksi loppumääräänsä (koska ne ajanjaksot, joiden kuluessa tapahtuu yhtä suuria edistysaskelia, toivottavasti tulevat yhä lyhyemmiksi).”

Näin ei näytä käyneen. Ehkä nyt olisi syytä jälleen kysyä: Missä on YK:n arvovalta tänään?

Universumin kansalaiset syntyvät musiikista

Kuva: Helsingin nuorisofestivaaleilta vuonna 1962

Minun kansainvälisyyskasvatukseni alkoi alakoulussa, kun pappi lukusilla kysyi: - Miksi kutsutaan ihmisiä, jotka asuvat Afrikassa? Ja minä vastasin: - Neekereiksi! Väärin. Todella väärin. Oikea vastaus olisi ollut pakana. Häpeä syöpyi sieluuni kuin happo.

Kotona aihetta ei käsitelty. Vieraisiin suhtauduttiin kuin omiin. Vain mustalaisia piti pelätä. Vallankin, jos oli ollut tuhma, mustalaiset saattoivat tulla ja viedä.

Ensimmäisen kosketuksen vieraisiin kulttuureihin sain Helsingin festivaaleilla. Setäni ja tätini olivat töissä Helsingin suomalais-venäläisessä koulussa ja minä pääsin kylään siskoni kanssa festivaalien ajaksi. Sitä ihmettä!

Sitten tuli musiikki. Yhtäkkiä vain vierasmaalaiset laulajat olivat jotain: Elvis, Paul Anka, Pat Boone  ja sitä rataa. Heitä kuuli yleensä vain levyiltä, sillä Suomen Yleisradio soitti enimmäkseen suomalaista. Ulkomaalainen oli selvästi jotain hienompaa.

Pihisevästä ja vinkuvasta radiosta metsästettiin merirosvoradiota. Vaikka kuuluvuus oli, mitä oli, aina se kotimaisen renkutuksen voitti.

Musiikki oli tärkein tekijä, joka kansainvälisti meidät. Alkoi taistelu sieluista.

”Musiikki on lasi on lasipallo. Anna sen loistaa.

Silloin minä tajusin, että neula-ajan rajoitus oli vihollinen, sensori. Rajoitus oli kenraali Waste-More-Landin radioliittolainen, kenraali Haigin huora. Jo riittävät big bandit ja valkoiseen smokkiin ja rusettiin sonnustautuneet miehet, jotka ovat niin kuin ei mitään olisi tekeillä. Minä tarkoitan että pitää tehdä jotain. Sotaa käyvän kansakunnan pitää saada kuulla musiikkia, joka kulkee mano a mano sotakoneiston kanssa, työntää kukkia sen kiväärinpiippuihin ja paljastaa rintansa ohjuksille. Sotilaat laulavat näitä lauluja kuollessaan. Mutta eivät sotilaat ennen laulaneet näin, kun he marssivat kuolemaan hymenejä karjuen, kuvitellen että heillä oli jumala puolellaan; nämä laulut eivät ole isänmaallista paskaa, nosta-perseesi-ja-ole-valmiina-musiikkia. Sen sijaan näiden nuorten laulut korostavat luonnollisia ja tosia asioita, vastustavat sodan luonnonvastaista valhetta. He tekevät laulusta tuomitun nuoruuden panderollin. Ei siis mortituri te salutant, vaan mortituri sanovat että haista sinä äijä paska, kuolemaan menevät näyttävät keskisormea.”

Sitten tulivat rauha, ystävyys ja solidaarisuus.

(Lainaus: Salman Rushdie, Maa hänen jalkojensa alla, suo. Arto Häilä, WSOY, Juva 1999)

Hui kauhistus!

Kuva: Kaija Olin-Arvola: Sama pahuus kaikissa meissä.

Ei tässä mitään järkeä ole tähän puuttua, mutta kun ei saa oltua.

Sattui käteen Iltalehti (9.8.) ja siitä silmään Aarno Laitisen kolumni Raivottaret. Vauhtia juttuun otetaan professori Wendy Lowerin kirjasta Hitlerin raivottaret.

Ja sitten: "Naisten julmuudesta on hienotunteisesti oltu melko hiljaa, vaikka esimerkkejä löytyy vaikka kuinka", kirjoittaja toteaa ja jatkaa: ”Suomessa tunnetaan punakaartin julmat naissotilaat.” Mikä lienee lähde, sitä ei kirjoittaja kerro.

Tästä purkautuu esteettä valloilleen vuolas naisvihan vuo, joka päätyy syyttämään naisia Lenin, Stalinin, Hitlerin ja Maon julmuuksista. Alice Miller on tutkinut aihetta paljon ja tullut siihen tulokseen, että väkivalta on se yhdistävä tekijä, joka löytyy julmureiden takaa sukupuoleen katsomatta. Väkivalta synnyttää väkivaltaa.

Väkivaltaan perustuva yhteiskunta synnyttää väkivaltaisia yksilöitä.

Jos kyseessä ei olisi varsin vakava asia, ei voisi muuta kuin nauraa, kun Aarno Laitinen panee naiseuden syyksi hakeutumiselle ääriliikkeisiin. Erityisesti hän mainitsee taistolaiset ja heidän keskuudestaan vielä Yleisradion, Ilta-Sanomien ja Hufvudstadsbladetin naistoimittajat. Hui Kauhistus!

”Vieläkin Ilta-Sanomien vanhat toimittajat muistelevat vastenmielisyydellä taistolaisjulmuria, jonka kesyttämiseksi toimitusjohtaja otti hänet johtoportaaseen. (Liekö vienyt säärtä pitkin?) Tämä taistolaistyttö tuhosi yhtiön ulkomaanseikkailuissa puolitoista miljardia euroa ja ajoi yhtiön tilaan, jossa sen arvo lähenee espanjalaisen huippujalkapalloilijan myyntihintaa.” Hui Kauhistus! On siinä ollut melkoinen nainen. Ei pitäisi turhaan tytötellä.

Ja aina vain paranee: ”Tyypillinen naisjulmurien puolue on Vihreä liitto. Sen naiset pitävät huolen siitä, ettei kukaan uskalla kannattaa ydinvoimaa tai syödä julkisesti lihaa.”

Tässä vaiheessa Aarno Laitinen onkin sitten varmaan jo painanut päänsä pöytään ja itkenyt katkerasti ikävöidessään omaa äitiään.