Kun mikään ei riitä

Kultaa, joka kuuluu kaikille. Kuva: Kaija Olin-Arvola

Kun mikään ei riitä, tukehtuu omaan ahneuteensa.

Jälkipörssissä puhuvat päät pähkäilivät eilen, mikä on, kun suksi ei luista. He myös halkoivat hiusta siitä, onko Suomi nyt investointi- vai kulutusvetoinen maan. Parhaillaan ei tunnu olevan kumpaakaan. Kauppa ei käy, koska ihmisillä ei ole tarpeeksi rahaa, eikä investointeihin liittyviä riskejä samasta syystä haluta ottaa: Ei täällä mikään kannata.

Yksi ongelmista on, että poliitikot tekevät bisnestä. He yllyttävät kaikki ryhtymään yrittäjiksi, jos ei muuten niin 700 euron starttirahalla/kk, vaikka jokainen ymmärtää, ettei sillä rahalla tehdä muuta kuin siivotaan työttömyystilastoja. Velkarahalla yrittäminen on suuri riski, jonka seurauksena moni yrittäjä on joutunut löysään hirteen.

Kulutuskyvyn parantamiseksi on ehdotettu tulojen lisäämistä, mutta todellisuus on toinen. Sosiaalitukia ei koroteta eikä palkkoja nosteta, vaikka todellisiakin tarpeita vähävaraisilla olisi. Tonnin lisäys pienituloisimpien kukkaroihin panisi kauppojen ovet paukkumaan. Pahuusko estää? Eikö tämä olisi täysin mahdollista, kun pankkien kerrotaan luovan rahaa tyhjästä. Setelikone vain käyntiin ja pankin seinään rulla, josta seteleitä voisi käydä repimässä kuin vessassa vessapaperia.

Miksi ei? Siksi, että raha on aina tiivistettyä hikeä. Kaikki uusi arvo luodaan työllä. Kulta ja timantit maan syvyyksissä ovat arvottomia niin kauan kuin niihin ei ole kukaan koskenut. Tosipaikan tullen todellista arvoa on vain omaisuudella ja reaalivakuuksilla. Ilman niitä et pankista velkaa saa. Nyt jo tulevienkin sukupolvien työ on sidottu velkojen maksuun.

Pääomat ovat kasaantuneet tappiin. Viime päivien uutisissa on kerrottu kansainvälisen avustusjärjestön Oxfamin raportista, jonka mukaan maailman 62 rikkainta miljardööriä omistaa jo yhtä paljon kuin 3,69 miljardia köyhintä yhteensä. Pääomien kasaantumisen vauhti on edelleen kiihtynyt, niin että jo tänä vuonna yksi prosentti omistaa maailmasta yhtä paljon kuin loput yhteensä.


PÄÄOMAN OMISTAJIEN tärkein tavoite on tietysti pääomien kasvattaminen, mikä on tapahtunut työtä tekevien työn tulosten riistämisellä, suoranaisella ryöstämisellä, perimisellä sekä varkaudella, jota kutsutaan verosuunnitteluksi. Kapitalistien pääoma on realisoitunut vuosisatojen saatossa voittoina, korkoina ja vuokrina.

Pääomien kasaantuminen on kapitalismin laki, jota kukaan ei ole kyennyt kiistämään. Hedelmistään puu tunnetaan. Nyt kun kaikki omaisuus on kasaantunut pienelle joukolle superrikkaita, niin miksi pitäisi enää investoida? Siihen sisältyy aina riski. Huvikseen voi tietysti pelata niin kuin maailman rikkain mies Warren Buffett, joka istuu vuorokaudet ympäriinsä kultaisessa rullatuolissa ammattipelaajansa vieressä ja nauttii pelin tuomasta jännityksestä. Hän on myös sanonut: ”Käynnissä on luokkasota ja me olemme voitolla.”

Miksi investoida, kun kaikki omaisuus on jo hyppysissä?

Kapitalismin kehitys on saavuttanut tason, jossa nopeat voitot ovat mahdollisia vain pörssissä. Talous ei toimi, koska ihmisiltä puuttuu kyky kuluttaa, mikä ei tarkoita, ettei todellisia tarpeita olisi paljon. Joka viides ihminen menee maapallolla nälkäisenä nukkumaan, ja joka päivä 17 000 ihmistä kuolee suoranaiseen nälkään ja puutteeseen.

Pääoman omistajat makuuttavat mieluummin rahojaan veroparatiiseissa kuin laittavat niitä investointeihin, josta seuraisi taloudellista hyvinvointia. Se on näille ahneille kuitenkin liian suuri riski. Mieluummin maassa kuin jumalattoman suussa, sanoi vanha kansa. Tutkimusten mukaan maailman rikkaiden pahin pelko on, että heidän jälkeläisensä tuhlaavat heidän omaisuutensa.


SELVÄÄKIN SELVEMPÄÄ on, että näin ei voi jatkua. Kansainvaellukset ovat jo alkaneet. Ihmisten tietoisuus maailman epäoikeudenmukaisuudesta kasvaa joka päivä. Omaisuuksien uudelleen jakamista vaaditaan entistä kovemmalla äänellä. Enää kauaa ei valtamedian asettama tavoite rikkaudesta kaiken onnen ylimpänä saavutuksena toimi.

Kirkot maallistuvat. Niistä ei ole maallistuneiden jäsentensä moraalin vartijoiksi. Edessä on aika, jolloin on pakko ruveta järjestämään uudelleen ihmisten elämää oikeudenmukaisella tavalla. Tätä vaatii luonto ja ympäristökin.

Tai sitten edessä on hirvittävä sota: kaikkien sota kaikkia vastaan.

Luettavaa

Oxfam varoittelee Sveitsissä kokoontuvaa eliittiä
Davosin kokouksessa ennätysmäärä suomalaisia
NASA:n tuore tutkimus ennustaa romahduksen — kyse vain vuosikymmenistä
62 rikkainta omistaa yhtä paljon kuin puolet maailman väestöstä

---

Kaija Olin-Arvola on runoilija ja eläkkeellä oleva toimittaja. Hän on Journalistiliiton jäsen.

Leijonasydän

 

Tässä iltana muutamana (10.1.) Yle lähetti Dome Karukosken elokuvan Leijonasydän. En tiedä koska sen näyttämisestä oli päätetty, mutta hyvin sen aihe sopi käytävään keskusteluun katupartioista.

Koska elokuva on ilmestynyt jo vuonna 2013, ei haitanne, vaikka sen juonen paljastaisikin.

Elokuva kertoo uusnatsiporukasta vailla kosketusta natsien ideologiaan. Viitteeksi riittävät ulkoiset tunnusmerkit: klanipää, maihinnousukengät, leijonatatuoinnit ja lentäjäntakki, jäykkäkäsivarsitemppu ja yhteen ääneen karjaistu tunnus: Valkoisen Suomen puolesta.

Elokuvan pääosissa esiintyivät Peter Franzén Teppona, Laura Birn Sarina, Jasper Pääkkkönen Harrina Tepon velipuolena ja Yusufa Sidibeh Rhamadhanina. Käsikirjoituksen on tehnyt Aleksi Bardy.

Elokuvan juoni sinänsä on yksinkertaisen mustavalkoinen taistelu hyvän ja pahan välillä. Natsiporukan johtaja Teppo rakastuu tarjoilijaan, jolla on tummaihoinen lapsi. Rakkaus naiseen tekee Teposta suvaitsevan ja hyväntahtoisen ihmisen.

Väliin mahtuu kuitenkin paljon väkivaltaa ja tietysti seksiä, koska muutenhan elokuva ei nykyisin myy. Rhamadhani on ihonvärinsä takia koulukiusattu ja Teppo lähtee näyttämään, miten kiusaaminen loppuu helposti omankäden oikeutta käyttämällä. Tätähän opettajat eivät voi tehdä ja saavat syyt niskoilleen siitä, etteivät kykene puhumalla lopettamaan kiusaamista.


ELOKUVASTA UUPUVAT natsi-ideologian taustat. Sen lisäksi sitä ei ole mitenkään ankkuroitu yhteiskuntaan. Ellei sitten oteta mukaan erästä repliikkiä, jonka Rhamadhanin isä, tummaihoinen hänkin, laukoo Tepon velipuolelle. Suomalaisuuttaan mies perustelee sillä, että hän on muuttanut maahan kaksivuotiaana, kouluttautunut ja maksaa nykyisin veroja enemmän kuin mitä yksi natsi sossusta nostaa. Tämä repliikki yksin kertoo sääty-yhteiskunnan paluusta, mikä on tosiasia tämän päivän Suomessa.

Elokuva kulkee varsin naiiveja latuja. Uskonto tuodaan esiin vain muutamana polvirukouksena.

Epäuskottavakin elokuva on. Jos ei muuten, niin pelkästään siksi, että jännityksen lisäämiseksi armeijasta poispotkittu veli on onnistunut muka tuomaan siviiliin repullisen käsikranaatteja.

Elokuvaa voisi hyvin kuvailla sanoilla populistinen ja postmoderni. Siinä mielessä, että se kosiskelee yleisöä seksillä ja väkivallalla, jopa siinä määrin, että katsojien ikäraja nostettiin 12:sta 16:een juuri ennen elokuvan ensi-iltaa. (Mikä saattoi olla tarkoituksellistakin elokuvan myynnin edistämiseksi.)

Postmodernin elokuvasta tekee sen leijuminen tyhjässä, vailla kosketusta reaalimaailmaan, historiaan ja yhteiskuntaan. Pirstaleisista katkelmista kerätty hajanainen kokonaisuus, jonka antina syntyi pelkästään hämmennys ja levottomuus siitä, miten maailmasta tänä päivänä kerrotaan.

Elokuva on edelleen nähtävissä Ylen Areenassa 17.1. asti.