Universumin kansalaiset syntyvät musiikista

Kuva: Helsingin nuorisofestivaaleilta vuonna 1962

Minun kansainvälisyyskasvatukseni alkoi alakoulussa, kun pappi lukusilla kysyi: - Miksi kutsutaan ihmisiä, jotka asuvat Afrikassa? Ja minä vastasin: - Neekereiksi! Väärin. Todella väärin. Oikea vastaus olisi ollut pakana. Häpeä syöpyi sieluuni kuin happo.

Kotona aihetta ei käsitelty. Vieraisiin suhtauduttiin kuin omiin. Vain mustalaisia piti pelätä. Vallankin, jos oli ollut tuhma, mustalaiset saattoivat tulla ja viedä.

Ensimmäisen kosketuksen vieraisiin kulttuureihin sain Helsingin festivaaleilla. Setäni ja tätini olivat töissä Helsingin suomalais-venäläisessä koulussa ja minä pääsin kylään siskoni kanssa festivaalien ajaksi. Sitä ihmettä!

Sitten tuli musiikki. Yhtäkkiä vain vierasmaalaiset laulajat olivat jotain: Elvis, Paul Anka, Pat Boone  ja sitä rataa. Heitä kuuli yleensä vain levyiltä, sillä Suomen Yleisradio soitti enimmäkseen suomalaista. Ulkomaalainen oli selvästi jotain hienompaa.

Pihisevästä ja vinkuvasta radiosta metsästettiin merirosvoradiota. Vaikka kuuluvuus oli, mitä oli, aina se kotimaisen renkutuksen voitti.

Musiikki oli tärkein tekijä, joka kansainvälisti meidät. Alkoi taistelu sieluista.

”Musiikki on lasi on lasipallo. Anna sen loistaa.

Silloin minä tajusin, että neula-ajan rajoitus oli vihollinen, sensori. Rajoitus oli kenraali Waste-More-Landin radioliittolainen, kenraali Haigin huora. Jo riittävät big bandit ja valkoiseen smokkiin ja rusettiin sonnustautuneet miehet, jotka ovat niin kuin ei mitään olisi tekeillä. Minä tarkoitan että pitää tehdä jotain. Sotaa käyvän kansakunnan pitää saada kuulla musiikkia, joka kulkee mano a mano sotakoneiston kanssa, työntää kukkia sen kiväärinpiippuihin ja paljastaa rintansa ohjuksille. Sotilaat laulavat näitä lauluja kuollessaan. Mutta eivät sotilaat ennen laulaneet näin, kun he marssivat kuolemaan hymenejä karjuen, kuvitellen että heillä oli jumala puolellaan; nämä laulut eivät ole isänmaallista paskaa, nosta-perseesi-ja-ole-valmiina-musiikkia. Sen sijaan näiden nuorten laulut korostavat luonnollisia ja tosia asioita, vastustavat sodan luonnonvastaista valhetta. He tekevät laulusta tuomitun nuoruuden panderollin. Ei siis mortituri te salutant, vaan mortituri sanovat että haista sinä äijä paska, kuolemaan menevät näyttävät keskisormea.”

Sitten tulivat rauha, ystävyys ja solidaarisuus.

(Lainaus: Salman Rushdie, Maa hänen jalkojensa alla, suo. Arto Häilä, WSOY, Juva 1999)