Aikamme otsikko: e=mc²

Kuva: Kaija Olin-Arvola: Pieni, siisti sisätykki ei tapa vähemmän.

Kirjassaan Siru linnunrataa Rolf Edberg kirjoitti: ”Kolmikirjaimisesta yhtälöstä – e=mc² ­–  tuli uuden aikakauden otsikko. Se lausui julki, ettei aine ole muuta kuin jähmettynyttä energiaa sekä että valon nopeudella liikkuva aine jälleen irtautuu massasta ja muuttuu energiaksi. Se ilmaisi jokaisessa atomiytimessä piilevän energiamäärän.”

Tämän kaavan myötä ihminen tuli tietoiseksi omasta tuhovoimastaan, joka nykyisin on jo huomattavasti suurempi ja hirvittävämpi. Ja siitä huolimatta aikuiset ihmiset ympäri maailman leikkivät tulella kuin pienet, vastuuttomat lapset.

Jatkuvasti saa vastata väitteeseen, että ihminen ei voi mitään luonnolleen. Että vaistot, vai miksi niitä voimia nyt kutsutaankin, ajavat ihmiset reviiritaisteluihin. Näin on ollut ja näin tulee olemaan. Samat väittäjät unohtavat kokonaan, että samat vaistot loivat myös ryhmien sisäisen solidaarisuuden. Kun maailma on kutistunut kyläksi, olisi vihdoin aika asettaa solidaarisuus tuhovoimien edelle.

Tämä olisi mahdollista, jos ihmiset luopuisivat omasta ahneudestaan ja itsekkyydestään  ­–  vaikka vain yksi kerrallaan.

Uusimmassa Niin&Näin -lehdessä on William Jamesin artikkeli Moraalinen vastine sodankäynnille vuodelta 1906.  Niin usein kuulee väitettävän myös, että ihminen sotii, koska kaipaa sankaruutta. Sodassa ei minkäänlaista sankaruutta ole. Sota on verta, paskaa ja suolia, kuten opettajani, sodan käynyt mies, oikein totesi.

Mainitsemassani artikkelissa esitetään vaihtoehto, jolla nuoret miehet voisivat osoittaa todellisen sankaruutensa: ”Hienoja nuorukaisia valikoitaisiin omien toiveidensa mukaisesti töihin hiili- ja rautakaivoksiin, rahtijuniin ja joulukuisiin kalastajalaivueisiin, tiskaamaan, pyykkäämään ja ikkunoita pesemään, teitä rakentamaan ja tunneleita poraamaan, terästehtaisiin ja voimalaitoksiin sekä pilvenpiirtäjien rakennustelineille: jotta heistä karsiutuisi lapsekkuus, ja jotta he voisivat palata yhteiskuntaan tervein mielin ja selväpäisin ajatuksin. Näin he ikään kuin maksaisivat verellään, osallistuisivat ihmisen ikiaikaiseen sodankäyntiin luontoa vastaan: he voisivat astella maan kamaralla ylväämmin, ansaitsisivat naisten arvostuksen ja olisivat parempia isiä ja opettajia seuraavalle sukupolvelle.”

Niin tai näin ihmisen tuhovoimat ovat nykyisin sellaiset, että maapallo kyettäisiin hävittämään jo varmasti moneen tuhanteen kertaan. On siis syytä toistaa vielä kerran Rolf Edbergin sanoma: ”Mutta aivan erityisesti on asetta kantavasta ihmisestä tullut oma vihollisensa. Metsien villieläimiä hänen ei tarvitse pelätä. Mutta totisesti itseään.”

(Lähteet: Siru linnunrataa, Rolf Edberg, WSOY Porvoo 1967, Suom. Katri Ingman-Palola; Moraalinen vastine sodankäynnille, Niin&Näin 2/2014, William James, Suom. Antti Immonen)