Tytön sisin olemus

Viktor (Vihtori) Johan Lindell ja Ida Matilda Lindell o.s. Nyman

Lähes koko ikäni olen miettinyt omaa isoisääni, joka teloitettiin tutkimatta vuonna 1918 valkoisen terrorin uhrina Sammatissa. Hän oli paennut teloittajia Enäjärven rantaan kalliosuojaan, jota kutsuttiin Ruokoparman luolaksi. Kiinniottajat ampuivat aseetonta miestä päähän ja reisiin vapunpäivänä. Verissäpäin hänet vietiin vaimonsa ja kolmen pienen lapsen eteen ja vaimolle sanottiin: ”Katto nyt IituVihtoriis. Ny sää näät sen viimesen kerran.” Vaarini Vihtori Lindell ei ollut mukana taisteluissa. Hänen ainoa rikoksensa oli kuuluminen työväenyhdistykseen.  Viisi päivää häntä pidettiin vankeudessa Ylitalon keskitysleirissä, missä häntä kidutettiin ja pilkattiin, hänen päälleen syljettiin ja häntä lyötiin. Sieltä hän muiden vankien mukana joutui kävelemään toistakymmentä kilometriä Nummelle, missä miehet teloitettiin ja sotkettiin suohon.

Tätä tarinaa olen toistellut koko elämäni ajan. Sellaisena se on minulle kerrottu. Usein olen ajatellut, miten tämä kaikki on minuun vaikuttanut. Olen ajatellut, että vaarini on ollut yksi eniten elämääni vaikuttaneista ihmisistä. Mutta miten hän on vaikuttanut? Vastauksen löytyminen Peter Handken romaanista Morvalainen yö tuntui ihmeeltä. Lukiessani Handken maalaamasta tytöstä samaistuin häneen niin voimakkaasti, että tuntui  kuin olisi itsestäni kirjoitettu.

 ”Jos hän pystyi omana aikanaan enää kuvittelemaan ketään kuvataiteilijaa olevaksi, niin silloin nimenomaan mielikuva-taiteilijan. Sellainen hänestä nyt tuli nyt meidän laivayönämme, tosin käyttäen ainoastaan yhtä sormea piirtäessään muutamilla ääriviivoilla mielikuvansa ilmaan. Hän luonnosteli meille kanssamatkustajilleen mielikuvansa tytöstä sellaisena kuin hän juuri sillä hetkellä näki sen. Vaikka oli yö, hän näki tytön kuin olisi keskipäivä. Sillä aikaa, kun me istuimme Moravalla laivan salongissa, jokainen omassa pöydässään, tyttö kiipesi kaukana Karvankit-vuoristoalueen takana isoisänsä kanssa alppiniitylle. he olivat yöpyneet heinien seassa ladossa, joka kuului viimeiselle vielä toiminnassa olevalle Saualpen eteläisellä rinteellä sijaitsevalle maalaistalolle. Vuosia vanhasta heinästä tytön nilkat olivat naarmuilla ja nenä oli täynnä pölyä – mutta siitä ei ollut kysymys isäntämme muistikuvassa. Mistä siis oli kysymys? Tytön syvimmästä olemuksesta; hänen sisimmästään. Ja tytöstä aamun ensimmäisessä sarastuksessa kiillesirujen kimaltaessa tiellä, joka nyt kapeni karjapoluksi. Tytöstä viimeisen vielä tuikkivan tähden alla, jonka tyttö osoitti myös isoisälleen, joka kuitenkin oli niin uupunut, myös itseensä vaipunut, että ei jaksanut kohottaa päätään. Tytöstä kahden kallioseinämän välissä muinaisen partisaaneille kuuluneen piilopaikan edessä, josta ei muistuttanut enää mikään, eivät kranaatin sirut, eivät ammusten hylsyt, ei tulisija, eivät makuulavitsan jäänteet, eivät lentolehtisten rippeet, eivät liittoutuneiden laskuvarjojen avulla kuljetetun painokoneen painokirjaimet – kenties kaikista tärkeimpänä – tytöstä, lapsenlapsesta, joka muisti sen, mitä isoisä oli kertonut hänelle, eikä yhtäkkiä isoisä ollutkaan enää lainkaan väsynyt. Tytöstä tummanpuhuvine silmineen, kourassaan, ei, ei pistoolin kuulia, vaan kivikovia sinisiä katajanmarjoja. Tytöstä juoksemassa vuoren rinnettä alas, isoisä jo paljon kauempana edelläpäin, päästäen ilmoille kimeän huudon, vielä toisenkin, kunnes kaiku kiiri takaisin. Tytöstä odottamassa vanhusta, kyyhöttäen kantapäillään, kulkien sitten isoisää vastaan rinnettä alas, ja näin ikuisesti kulkien isoisäänsä tai ei ketään vastaan, joka tapauksessa ei ketään tiettyä vastaan, yksinkertaisesti koko elämänsä ajan kulkien vastaan, antaen ei kenenkään eikä minkään alistaa häntä, sisin täynnä surullisuutta, aika-ajoin, mutta ulkoapäin haavoittumattoman luonteensa, oman olemuksensa suojelemana, ikuisesti vapaana, ikuisesti nuorena. Ja tätä hän toivoi tytölle kaiken päätteeksi omasta kaukaisuudestaan.”

(Peter Handke, Moravalainen yö, Suom. Arja Rinnekangas, LURRA Editions, Keuruu 2013)