Onko pakko huutaa?

Tätä kuvaa ystäväni Jiri Räsänen kommentoi: ”Noh, ehkä tuota rakentavamminkin voisi.”

Totta. Jotenkin tämä maailma on muuttunut sillä tavalla, että koko ajan pitää huutaa kovemmin, jos haluaa tulla kuulluksi.

Aikoinaan mediatutkija Sirkka Minkkinen kirjoitti kirjassaan Lapset ja joukkotiedotus jo 70-luvulla silloisesta uudesta lastenohjelmasta Sessamstrasse, miten se on esimerkki siitä, kuinka koko ajan pitää huutaa kovemmin ja kovemmin, jotta erottuisi muista, että tulisi kuulluksi ja huomatuksi, että viesti menisi perille.

Nykyinen tietokonepelimaailma on täynnä huutoa ja räiskettä. Lastenohjelmat menettävät kaiken aikaa merkitystään. Jo pienet lapset, haluavat kuunnella Cheekiä, joka huutaa ja jopa kiroeilee, kuten eräs kolmen alle kymmenvuotiaan mummo minulle hiljan valitti.

Mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Sotaisa ilmapiiri ja jatkuva sodan lietsonta ei voi olla vaikuttamatta ihmisiin.

Väkivallasta on tullut normaalia arkea ja se hyväksytään ongelmien ratkaisuksi muitta mutkitta. Kansaa johdetaan edestä, on tämän päivän tunnus. Vaikka sitten sotaan.

Olen lukenut Peter Handken kirjaa Suuri putous, jossa on kuvaus siitä, mitä Amok-juoksija saattaa nähdä ja ajatella ennen kohtalokasta iskuaan. Tuntuu uskottavalta: ”Tuolla hölkkäsi hän, se tummaihoinen televisiokuuluttaja, joka työnsä ohessa teki dokumenttielokuvia uskonnollisista lahkoista, vesipulasta ja lumivyörysuojista, ja miehen vierellä hölkkäsi hänen uusi, sääkarttoja tulkitseva tyttöystävänsä, blondi. Tuolla polki pyörillään, niin että ohdakkeiden kukintavilla vain tuprusi, se kasvokirurgiasta tuttu menestyksekäs viisikko. Tuolla kyntivät tietä, heidän erikoisvalmisteisilla pyörillään, halki villinä rehottavan ruohikon, vain kypärät näkyvissä, ne neljä city- ja maaseutupankin meklaria, jotka esittäytyivät uutena Rollling Stones’na ja samalla nykyaikaisempana nelikkobändinä. Tuolla vaelsivat kuolemattomassa energisyydessään, maahan iskeytyvine hiihtosauvoineen, ne harmaa- ja valkohiuksiset epelit, joita ei enää laskettu. Ja tuolla, näitkö sinä, viuhahti hihattomassa, mustassa juoksuasussaan koko tämän maan presidentti halki koko aukeaman, kasvonsa käännettyinä olkapään suuntaan, seurueenaan ei yksin turvamiehet, vaan täysilukuinen hallitusjoukkue, joita tämä presidentti, joka omaelämänkertansa mukaan jo pienenä poikana halusi olla aktiivinen, aktiivinen ja ennen kaikkea aktiivinen, ”toimiminen on tärkeintä!” oli kutsunut mukaansa tälle päivälle ja myös tuleville päiville suunnittelemiinsa aktiviteetteihin. – Tuollako kurvailivat ja risteilivät siis kaikki he, uuden maailmanteatterin tyypit? Ketä heistä hän olisikaan halunnut näytellä? Näytellä? Esittää? Kuka heistä olla? Voi tätä maailmaa. Voi hyvänen aika sentään. Ja hetken aikaa hän näki itsensä juoksemassa mahtavinta vallanpitäjää kohden ja työntämässä veitsen tämän vatsaan.”

(Lainaus. Peter Handke, Suuri putous, Suom. Arja Rinnekangas, LURRA Editions, Keuruu 2013, ss. 55-56)