Natsi

Itke maailma.

Parhaillaan on valtamediassa käynnissä sanan natsi rekuperointi. Natsiksi nimitetään mielellään kaikkia muita kuin sitä itseään. Samaan aikaan, kun natsit heiluttavat hakaristilippujaan Kievissä, Suomessa leimataan natsiksi Putin. Länsi tukee natsilippujen alla sotivia Ukrainan joukkoja väittäen niiden edustavan läntisiä arvoja. ”Ja niin on valkeata musta ja pikimusta vitivalkeaa.”

Natsin leiman on saanut myös itävaltalainen kirjailija ja maailmankansalainen Peter Handke. Kohu hänen ympärillään syntyi jälleen, kun hänelle myönnettiin Henrik Ibsen -palkinto. Tästä syystä hän otti vastaan palkinnosta vain puolet ja toisella puolella rakennutti serbilapsille uimapaikan Kosovoon.

Fasistiksi häntä on syytetty siitä lähtien, että hän uskaltautui vastustamaan lännen sotaa, jonka tarkoituksena ja päämääränä oli Jugoslavian hajottaminen.

Kirjassaan Kivun kiinalainen Handke kuvaa elävästi suhdettaan natseihin ja heidän tärkeimpään tunnusmerkkiinsä hakaristiin. Teema esiintyy Handken tuotannossa melko usein eikä syyttä, sillä Itävalta ei ole tehnyt tiliä natsimenneisyydestään siinä määrin kuin Saksa.

”Ylhäällä vuorenharjalla kulkevalla tiellä, katulyhtyjen luona, minä huomasin eräässä pyökinrungossa kaksi paksulla mustalla värillä vedettyä koukeroista viivaa. Menomatkalla niitä ei mitenkään ollut voinut olla siinä: olisin heti pannut merkille moisen sotamaalauksen pyökin sileässä vaaleassa kuoressa. Ajattelin vain: Nyt!, kumarruin poimimaan maasta kivenmurikan ja lähdin juoksemaan. Entisen puolustusmuurin portinpielestä löysin toisen mustaksi maalatun kohdan, vielä suuremman kuin puunrungosta, eikä väri – kosketin sitä ohi juostessani – ollut vielä ehtinyt edes kuivua. Eikö minua kenties ajanutkaan eteenpäin se, että ne olivat hakaristejä? Niihinhän törmää, eikä pelkästään täällä meillä, joka askeleella; ja sitä paitsi minä olen kaivaustöissäni tottunut vanhoihin kuvallisiin esityksiin, joissa tuolla kuviolla on täysin viaton merkitys tai joissa se on vain ornamentti. Muistan esimerkiksi erään esikristillisen mosaiikkilattian kurjet, jotka kantoivat nokassaan hakaristejä. Oliko siis mahdollista, että samoin olisi saattanut käydä silloinkin, jos kyseessä olisi ollut vastaruiskutettu rauhanmerkki? Ei, hakarististä se johtui. Tuo merkki edustaa inhalla tavalla kaiken raskasmielisyyteni syytä – kaiken tässä maassa vallitsevan raskasmielisyyden ja tyytymättömyyden syytä. Eikä tuota tunnusta suinkaan ollut sutaistu mistään hetken mielijohteesta tai kevytmielisyydestä, pikemminkin kaikki oli tehty säntillisesti ja synkällä päättäväisyydellä, maalattu paksulla värillä ja perusteellisesti: näiden äärimmilleen kärjistettyjen hakasten tarkoituksena oli onnettomuutta ennustaen pistää silmään; ja niin ne minun tapauksessani tekivätkin. Minun? Minä. Yhtä kuohua kaikki tyynni.”

(Peter Handke, Kivun kiinalainen, 1983, WG 1985, Suom. Markku Mannila)