Kuva: Kaija Olin-Arvola: Isä lähdössä sotaan Karkkilan asemalta.
Ville Kivimäen väitös suomalaisten sotatraumoista on synnyttänyt laajaa keskustelua. Hyvä niin. On korkea aika riisua häpeä niiden yltä, jotka eivät kestäneet.
Jossain keskustelussa särähti korvaani lause: Sodasta ei palannut yhtään tervettä miestä.
Minusta se oli pahasti sanottu. Kaikilla miehillä saattoi olla erilaisia rankkoja ja traumaattisia kokemuksia, mutta kaikki eivät olleet sairaita. Miehet hoitivat traumansa ankaralla työllä ja rakastamalla.
Minun isäni osallistui sotaan koko sen ajan: Oli mentävä, kun käskettiin. Isä haavoittui eturintamassa Karhumäellä. Hän ei sotakokemuksistaan paljon kertonut. Sotaa hän vihasi enemmän kuin mitään muuta ja opetti tämän asenteen myös lapsilleen.
Oma varovainen arveluni on, että sodassa vaurioituivat pahiten ne, jotka sinne isänmaallista intoa ja kiihotusta tihkuen menivät ja pää kolmantena jalkana pois pakenivat. He eivät kestäneet häviötä. He jatkoivat sotaa vielä rauhan aikanakin omissa painajaisissaan ja kännipäissään. He ajoivat perheensä aseella uhaten yöhön.
Terveyden ja sairauden käsite on tietysti aina suhteellinen. Minusta terveitä ovat ihmiset, jotka eivät hyväksy sotaa ja vastustavat kaikkea väkivaltaa. Sodan lietsojat ja sen kannattajat puolestaan ovat umpihulluja ja täyttä ymmärrystä vaikka.
Eilen kerrottiin Mannerheim-elokuvan tuottamista miljoonatappioista veronmaksajille. Tämä mukaan lukien ei voi muuta sanoa kuin, että kovin tuli kalliiksi Mannerheim kaiken kaikkiaan Suomelle ja sen pienelle kansalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti