Kuva: Kaija Olin-Arvola: Luojalla lykyn avaimet
”Luonnonvoimat ja vuodenajat olivat kuin hairahtuneet säännölliseltä uraltaan. Viitenä vuotena, vuodesta 1689 alkaen, Jumala lähetti edeltäpäin kaikenlaisia luonnossa näkyviä varoituksia. Kesät olivat tavattoman kuumia, keväät ja syksyt tavattoman kuivia, talvet poikkeuksellisen kylmiä. Vuonna 1690 kävi sydänkesällä niin kova halla, että pääskysten pojat putoilivat kuolleina pesistään. V. 1691 poimittiin mansikoita huhtikuussa, mutta samaan aikaan v. 1692 oli niin kova pakkanen, että monta ihmistä paleltui kuoliaaksi.”
Muualla Euroopassa vuoret syöksivät tulta ja heinäsirkkalaumat vaelsivat pitkin peltoja. Suomessa saatiin runsaita satoja, niin että viljaa jäi myymättä ja ihmiset elivät kuin taivaan linnut. Kukaan ei ottanut vaarin Jumalan lähettämistä ennusmerkeistä.
”Vuonna 1695 tuli sitten ’se suuri nälkävuosi’. Silloin oli niin kova talvi, että moni paleltui kuoliaaksi, ja sudet ahdistivat ihmisiä rakennuksissakin. Kylmä oli kevätkin. Samoin kesä ja lisäksi sateinen. Elo ei ennättänyt kypsyä, pelloilla nähtiin vain joitakin korsia ja niiden välissä pelkkää mustaa multaa. Syyskuussa halla vei kaiken mitä oli jäljellä. Hätä yltyi, herrat ja talonpojat erottivat puolet palvelijoistaan.”
"Vuosi 1969 oli kamalin kaikista, mitä maamme oli siihen asti kokenut. Se oli kummallinen vuosi. Talvi oli niin leuto, että jäät sulivat jo helmikuussa, pääskyset tulivat Etelä-Ruotsiin, ja useat tekivät toukoa. Mutta maaliskuun 7. päivänä palasi pakkanen; järvet jäätyivät jälleen niin lujiksi, että niitä ajettiin hevosilla. Kevättouot turmeltuivat, syyskylvö mätäni maassa. Kesästä tuli kylmä, ja elokuun 8. päivänä peitti paksu jää kaikki järvet. Elokuun 22. päivänä kävi tuhoisa halla neljänä yönä perätysten. Koko Suomessa saatiin tuskin muutamia tynnyreitä hallan panemia, puoleksi tuleentuneita jyviä. Niityt eivät kasvaneet heinää, eläimet kuolivat, jänikset ja osaksi linnut katosivat metsistä, kukko herkesi laulamasta, arka ilves turvautui kyliin ja rottalaumat söivät kaikki, mitä eteen sattui.”
Ihmiset lähtivät liikkeelle sankoin joukoin. ”Haamuiksi laihtuneita kalpeita ihmisiä hoippui maanteillä, kunnes he kaatuivat tien sivuun; monet menivät jo valmiiksi kirkkomaille kuolemaan. Kun nämä nälkiintyneet joukot tapasivat lehmän tahi hevosen laitumella, ne löivät sen paikalla kuoliaaksi, söivät raakana sen lihan ja joivat veren. Jos sellaista ruokaa ei löytynyt, käytiin käsiksi koiriin, kissoihin ja rottiin, variksiin ja kaikenlaisiin perkeisiin. Toiset söivät olkia, ruumenia, rapaa, ruohoja ja juuria. Talonpojat, porvarit, papit ja herrasmiehet söivät kaikki pettuleipää, ja sitä pidettiin rikkaana, jolla oli hieman tyhjistä tähkistä hienonnettuja survejauhoja pantavaksi petun sekaan.”
Kurjuus oli niin suuri, että kolmannes maamme väestöstä kuoli ja kokonaisia kyliä tyhjeni.
Näin kertoo Sakari Topelius Maamme kirjassaan, joka ilmestyi suomeksi 1899 noin vuosi Topeliuksen kuoleman jälkeen.
Topelius syytti kaikesta Jumalan ruoskaa. Nyt syytetään ilmoista ihmistä.
(Lähde: Topelius Maamme kirja, Kansanpainos 1985, WSOY)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti