Kuva: Kaija Olin-Arvola: Pieni, siisti sisätykki ei tapa vähemmän.
Kirjassaan Siru linnunrataa Rolf Edberg kirjoitti: ”Kolmikirjaimisesta
yhtälöstä – e=mc² – tuli uuden
aikakauden otsikko. Se lausui julki, ettei aine ole muuta kuin jähmettynyttä
energiaa sekä että valon nopeudella liikkuva aine jälleen irtautuu massasta ja
muuttuu energiaksi. Se ilmaisi jokaisessa atomiytimessä piilevän energiamäärän.”
Tämän kaavan myötä ihminen
tuli tietoiseksi omasta tuhovoimastaan, joka nykyisin on jo huomattavasti
suurempi ja hirvittävämpi. Ja siitä huolimatta aikuiset ihmiset ympäri maailman
leikkivät tulella kuin pienet, vastuuttomat lapset.
Jatkuvasti saa
vastata väitteeseen, että ihminen ei voi mitään luonnolleen. Että vaistot, vai
miksi niitä voimia nyt kutsutaankin, ajavat ihmiset reviiritaisteluihin. Näin
on ollut ja näin tulee olemaan. Samat väittäjät unohtavat kokonaan, että samat
vaistot loivat myös ryhmien sisäisen solidaarisuuden. Kun maailma on kutistunut
kyläksi, olisi vihdoin aika asettaa solidaarisuus tuhovoimien edelle.
Tämä olisi mahdollista, jos
ihmiset luopuisivat omasta ahneudestaan ja itsekkyydestään – vaikka
vain yksi kerrallaan.
Uusimmassa Niin&Näin -lehdessä
on William Jamesin artikkeli Moraalinen vastine sodankäynnille vuodelta 1906. Niin usein kuulee väitettävän myös, että
ihminen sotii, koska kaipaa sankaruutta. Sodassa ei minkäänlaista sankaruutta
ole. Sota on verta, paskaa ja suolia, kuten opettajani, sodan käynyt mies, oikein
totesi.
Mainitsemassani artikkelissa
esitetään vaihtoehto, jolla nuoret miehet voisivat osoittaa todellisen
sankaruutensa: ”Hienoja nuorukaisia valikoitaisiin omien toiveidensa mukaisesti
töihin hiili- ja rautakaivoksiin, rahtijuniin ja joulukuisiin kalastajalaivueisiin,
tiskaamaan, pyykkäämään ja ikkunoita pesemään, teitä rakentamaan ja tunneleita
poraamaan, terästehtaisiin ja voimalaitoksiin sekä pilvenpiirtäjien
rakennustelineille: jotta heistä karsiutuisi lapsekkuus, ja jotta he voisivat
palata yhteiskuntaan tervein mielin ja selväpäisin ajatuksin. Näin he ikään
kuin maksaisivat verellään, osallistuisivat ihmisen ikiaikaiseen sodankäyntiin luontoa
vastaan: he voisivat astella maan kamaralla ylväämmin, ansaitsisivat naisten
arvostuksen ja olisivat parempia isiä ja opettajia seuraavalle sukupolvelle.”
Niin tai näin ihmisen
tuhovoimat ovat nykyisin sellaiset, että maapallo kyettäisiin hävittämään jo
varmasti moneen tuhanteen kertaan. On siis syytä toistaa vielä kerran Rolf
Edbergin sanoma: ”Mutta aivan erityisesti on asetta kantavasta ihmisestä tullut
oma vihollisensa. Metsien villieläimiä hänen ei tarvitse pelätä. Mutta
totisesti itseään.”
(Lähteet: Siru linnunrataa,
Rolf Edberg, WSOY Porvoo 1967, Suom. Katri Ingman-Palola; Moraalinen vastine
sodankäynnille, Niin&Näin 2/2014, William James, Suom. Antti Immonen)