Saksan sekaantuminen Suomen kansalaissotaan

Suomen ulkopolitiikan suuntauksella Saksaan oli jo vanhastaan kulttuuriperinteellinen perusta. Suuntaus sai lisää kannatusta I maailmansodan aikana vuonna 1915, kun Suomen porvaristo solmi sopimuksen jääkäripataljoonan kouluttamisesta Saksassa.

Suomen ja Saksan väliset suhteet

 

Marraskuun 14. päivänä, toisen suurlakon aikana, lähetettiin Suomesta Berliiniin neuvottelijaksi johtava aktivisti suurneuvos Edvard Hjelt. Hän itse kirjoittaa muistelmissaan lähdöstään seuraavaa:

”’Hanki nyt vain saksalaiset tänne, muuten me emme tule toimeen’, sanoi minulle vähän ennen lähtöäni se henkilö, josta sittemmin tuli ensimmäinen valtionhoitajamme, ja saman evästyksen antoivat minulle muutkin Helsingissä olevat johtavat saksalaisystävät. Tuo tehtävä minun nyt oli koetettava saada suoritetuksi asianomaisessa paikassa. Lopullinen toimeksianto tuli siinä muodossa, että minun katsottiin pitävän ’hoitaa terveyttäni eteläisemmässä seudussa'”¹

Vuoden 1918 alussa, kun Suomi oli saanut itsenäisyytensä, syntyi jälleen keskustelu Suomen julistamisesta puolueettomaksi. Tähän kiinnitti huomiota mm. Saksan yleisesikunnan poliittisen jaoston palveluksessa ollut kapteeni Ernst v. Hülsen.

Hänen mielestään tällainen teko ei olisi hyödyttänyt Suomea eikä Saksaa, koska – hänen myöhemmän arvionsa mukaan – puolueeton Suomi ”ei olisi saanut uhkaavaa punaisten hirmuvaltaa vastaan avukseen saksalaisia joukkoja, eikä Saksa olisi voinut odottaa Suomesta tukea, kun sen sotavoimat etenisivät Pietaria vastaan. Lisäksi Suomi olisi siihen aikaan ollut sotilaallisesti aivan liian heikko turvaamaan puolueettomuuttaan ja varsinkin estämään liittoutuneita kuljettamaan joukkojaan Suomen läpi”.²

Suomen ja Saksan väliset neuvottelut

 

Suomalaiset olivat olleet yhteydessä saksalaisiin jo ennen kansalaissodan puhkeamista. Esimerkiksi 19.1.1918 lähettivät Suomen hallituksen valtuutetut E. Hjelt, R. Erich ja S. Sario kirjelmän Saksan armeijan päämajoitusmestarille kenraali Ludendorffille. Kirjelmässä pyydettiin jääkäripataljoonan tuomista Suomeen. Lisäksi siinä pyydettiin, että Suomi saisi ostaa Saksalta aseita ja muita sotatarvikkeita.³

Kun kansalaissota 28.1.1918 puhkesi, käynnistyivät neuvottelut uudelta pohjalta. Jo 31.1. lähettivät Hjelt, Erich ja eversti W. Thesleff kirjelmän Saksan ulkoasiainministeri v. Kühlmannille. Kirjelmässä kuvattiin oloja Suomessa seuraavasti:

”Maan rauhallisella väestöllä oli suoritettavana melkein yli-inhimillinen tehtävä puolustaessaan itseänsä, laillista järjestystä ja maan vapautta maan huonoimmasta aineksesta koottua vähemmistöä vastaan, jonka venäläinen aseväki oli varustanut aseilla ja jota Venäjän hallitus avusti aseilla ja joukoilla. ’Suuressa hädässään’, sanottiin kirjelmässä, ’anoo maa nyt Saksan apua. Jos välitön sotilaallinen esiintyminen on mahdoton, odotamme ainakin seuraavia toimenpiteitä: että Saksa panee ankaran vastalauseen Venäjän vallan asioihimme sekaantumista vastaan, että vaaditaan venäläisten joukkojen aseistariisumista ja nopeata poistumista ja estetään uusien joukkojen maahankuljettaminen'”⁴

Sodan ensi päivistä lähtien lähetettiin Suomesta avunhuutoja Saksaan. Hjelt mainitsee muistelmissaan erään, joka oli päivätty jo 31.1. Tukholmassa:

”Kenraali Mannerheim pyytää tänään tänne saapuneen maaherra Heikelin kautta hartaasti heti lähettämään kaksi saksalaista yleisesikuntaupseeria hänen apulaisikseen sekä kuljettamaan maahan ainakin 10 000–20 000 kivääriä, 50 konekivääriä ammuksineen – – sekä 100 jääkäriä.”⁵

Tammikuun 31. päivänä v. Kühlmann antoi suostumuksensa jääkäripataljoonan kuljettamisesta Suomeen jo aikaisemmin käytyjen neuvottelujen tuloksena. Ehtona kuljettamiselle oli kuitenkin se, että joukko oli kuljetettava ilman aseita ja varustuksia. Aseiden lähettäminen siirrettiin myöhempään ajankohtaan, joka olisi Saksalle edullisempi.

Helmikuun 8. päivänä allekirjoitti Hjelt aseiden hankintaa koskevan välikirjan yleisesikunnassa. Saksalaisten viranomaisten toivomuksesta ei aseita kuitenkaan ostanut Suomen valtio eikä myynyt Saksan sotaministeriö, vaan myyjäksi oli merkitty saksalainen toiminimi Mannersmann ja ostajana oli Mauritz Gripenberg. Hjelt kuitenkin todisti erityisessä asiakirjassa, että Suomen valtio oli tavaroiden oikea vastaanottaja ja maksaja.⁶

Saksa ei voinut aseiden toimittamisessa toimia avoimesti siksi, että se kävi juuri parhaillaan rauhan- ja aseleponeuvotteluja Venäjän kanssa Brest-Litovskissa. Saksalle olisi ollut edullista solmia rauha Venäjän kanssa, jotta se olisi paremmin voinut koota voimansa taisteluun lännessä. Jos Venäjä olisi saanut tietää sen Suomen-suunnitelmista, olisivat neuvottelut saattaneet vaikeutua.⁷

Kun neuvottelut Brest-Litovskissa katkesivat 11.2.1918 Venäjän ilmoitettua lopettavansa sodan, oli Saksalla tämän jälkeen taas vapaat kädet toimia.⁸ Saksalaiset olivat kyllä jonkin verran epätietoisia siitä, miten tämän jälkeen tulisi toimia suhteessa Venäjään. Seitsemänpäiväisen aselevon kestäessä käytiin neuvotteluja. Ratkaisu tehtiin Bad Homburgissa 13.2.1918 kruununneuvoston kokouksessa.
Läsnä olivat keisari Wilhelm, ulkoministeri v. Kühlmann, valtakunnankansleri v. Hertling, varakansleri v. Payer sekä sotamarsalkka v. Hindenburg, kenraali Ludendorff ja amiraali Holtzendorff. Poliitikkojen ja sotilasjohtajien välillä oli aluksi erimielisyyttä siitä, pitäisikö enemmistä sotatoimista idässä pidättäytyä ja tyytyä saavutettuun status quohon vai olisiko heti aselevon kuluttua umpeen aloitettava voimakas hyökkäys. Jälkimmäinen kanta, jota edusti sotilaallinen johto, pääsi voitolle. Poliitikot, jotka eivät halunneet hyökkäystä, saivat myönnytyksenä lupauksen, että hyökkäykset naamioidaan aseelliseksi avunannoksi. Idea oli lähtöisin keisari Wilhelmiltä, v. Hinderburg täsmensi vielä: ”Avunhuutojen on oltava täällä helmikuun 18. päivään mennessä.”

Tuomo Polvisen mukaan ”kruununneuvosto päätti yksimielisesti julistaa 17.2.1918 aselevon päättyneeksi ja aloittaa sotatoimet seuraavana päivänä, jolloin poliittisista syistä oli oltava käytettävissä kaikilta kyseisiltä alueilta peräisin olevia ’avunhuutoja’. Näin myös tapahtui.”⁹
Helmikuun 14. päivänä kävi v. Hülsen ilmoittamassa Hjeltille Ludendorffilta saapuneesta sähkösanomasta, jossa pyydettiin Hjeltiä toimittamaan kiireellinen pyyntö Saksan avusta Suomelle. Hjelt ja Erich laativat pyynnön, ja se toimitettiin sekä Ludendorffille että valtakunnankanslerille vielä samana päivänä. Samoihin aikoihin lähetti valtioneuvos ministeri Gripenberg Tukholmasta Hjeltille sähkösanoman, jossa jälleen pyydettiin apua.

19. päivänä sai Hjelt kirjeen senaattori H. Renvallilta. Kirjeessä pyydettiin aseita, mutta mainittiin myös, että mitään suurempia joukkoja ei tarvittaisi, koska ”miehiä ja innostusta täällä on, kun vaan saamme upseereja ja kokonaisia spesiaali-, tykistö-, lento-, insinööri-, automobiili- ymv. osastoja.”¹⁰

Helmikuun 20. päivänä 1918 kävi Hjelt tapaamassa Ludendorffia. Aluksi hän sai kuulla, että avunpyyntöön oli ”suostuttu” ja sen jälkeen Ludendorff esitti oman suunnitelmansa Suomen auttamiseksi: Ensiksi saksalaiset miehittäisivät Ahvenanmaan ja perustaisivat sinne tukikohtansa. Sen jälkeen, kun jääolosuhteet sallisivat, laskettaisiin maihin 5–6 pataljoonaa Suomen länsirannikolle paikkaan, jonka Mannerheim saisi itse määrätä. Pataljoonat varustettaisiin kaikilla erikoisaseilla ja myös ratsuväki olisi hyvin edustettuna. Hevosia olisi pidettävä varalla maihinnousun helpottamiseksi, mutta kuitenkin niin, että se ei herättäisi huomiota. Rehuista olisi suomalaisten itse huolehdittava, mutta joukkojen muonituksesta vastaisi Saksa. Mannerheim saisi määrätä jonkun suomalaisen upseerin, mieluimmin Thesleffin, komentavan saksalaisen upseerin luo ja sitten ”yhdessä valkoisten kanssa ryhtyisivät saksalaiset toimenpiteisiin punaisten ja venäläisten sotajoukkioiden karkoittamiseksi”.¹¹

Hyökkäyksen tuli tapahtua rautatielinjoja pitkin. Vähän ennen maihinnousua Ahvenanmaalle annettaisiin tieto siitä Hjeltille, ja hänen olisi sitten toimitettava tieto Vaasan senaatille ja Mannerheimille, jonka tuli maihinnousun jälkeen alkaa yhteistyö saksalaisten kanssa.¹²

Ahvenanmaan kysymys

 

Saksan täytyi Ahvenanmaan miehityksessä toimia hyvin varovaisesti, sillä myös ruotsalaisilla oli omat pyrkimyksensä Ahvenanmaan miehittämiseksi ja sen liittämiseksi Ruotsiin. Nämä pyrkimykset olivat olleet saksalaisten tiedossa jo syksystä 1917 lähtien.¹³ Amiraali v. Holtzendorff ilmoitti 23.2. Hjeltille, että ruotsalaiset olivat laskeneet joukkojaan Ahvenanmaalle ja että koko hanke saksalaisten kannalta saattoi nyt epäonnistua.¹⁴

Saksan keisari Wilhelm puuttui nyt asiaan ja lähetti sähkeen Ruotsin saksalaissyntyiselle kuningattarelle Viktorialle. Sähkeessä hän vakuutti, että Saksalla ei ole mitään alueellisia pyrkimyksiä Ahvenanmaahan nähden, vaan että se ainoastaan haluaa auttaa Suomea ja tulee ottamaan huomioon myös Ruotsin intressit.

Tähän sähkeeseen vastasi Ruotsin kuningas Kustaa ilmoittaen tyytyväisyytensä siihen, että saksalaisilla ei ollut mitään alueellisia tavoitteita Ahvenanmaalla. Samalla hän ilmoitti, että ruotsalaiset ovat ottaneet tehtäväkseen evakuoida venäläiset joukot ja suojella Ahvenanmaan väestöä.
Muuten saksalaisia kehotettiin tyytymään mahdollisimman pieneen alueeseen tarkoitusperiensä toteuttamiseksi.¹⁵ Vaikka tilanne vielä tämän jälkeenkin oli jännittynyt, saattoivat saksalaiset kuitenkin suorittaa maihinnousun.

Mannerheimin suhtautuminen saksalaisten apuun

 

Mannerheim vastusti aluksi saksalaisten sotilaallista apua siinä määrin, että kun hän kuuli saksalaisten kanssa käydyistä neuvotteluista, hän ajatteli pyytää eroa ylipäällikön tehtävästään. Myöhemmin hänen oli kuitenkin luovuttava tästä ajatuksesta, kun hän itse tuli siihen tulokseen, että saksalaisten apu oli välttämätön.¹⁶

Mannerheimin vastustuksen perustana oli palko hänen oman henkilökohtaisen arvovaltansa kärsimästä tappiosta, jos saksalaiset puuttuisivat Suomessa käytävään sotaan. Tästä ovat todisteena hänen omat muistelmansa, joissa hän kirjoittaa:

”Kun nyt kerran saksalaiset Suomen hallituksen pyynnöstä nousisivat maihin, niin jos minä en enää olisi armeijan johdossa, kuka silloin torjuisi vaaran, että sotaa kokeneen saksalaisen komentajan neuvoa kysyttäisiin kaikissa tärkeissä asioissa ja hänestä lopulta tulisi vapaussotamme johtaja? Seurauksena tulisi olemaan, että Suomen vapauttaisi Saksa ja että se toitotettaisiin koko maailman tiedoksi.”¹⁷

Saman asian puolesta puhuu myös se, että Mannerheim 15.3. lähetti sähkeen kenraali Ludendorffille: hän kiitti luvatusta avusta, mutta vaati myös saksalaisten joukkojen alistamista suomalaisen ylijohdon alaiseksi heti, kun ne olisivat saapuneet Suomen maaperälle.¹⁸

Oman arvovaltansa tukemiseksi halusi Mannerheim saavuttaa yhden kunnollisen voiton ennen saksalaisten tuloa. Siitä mikä oli Mannerheimin mielipide saksalaisten avusta sen jälkeen, kun Tampere oli vallattu, kertoo saksalainen lähettiläs von Brück, joka oli tapaamassa Mannerheimia valtauksen jälkeisenä päivänä:

”Mutta hän oli täydellisesti sitä mieltä, että Suomen armeija ei olisi sille asetettua tehtävää voinut ratkaista yksinään tai ei ainakaan niin lyhyessä ajassa kuin maan edun vuoksi oli tarpeellista, ja hän saattoi sen vuoksi lausua Saksan avun mitä syvimmin kiitollisena tervetulleeksi.”

Tampereen valtausta hän oli ”vastoin sotilaallisia epäilyksiä kiirehtinyt varmistaakseen Suomen armeijalle ensimmäisen suuren menestyksen. Sillä hän ei oikeastaan ollut vielä valmis ja hänen oli sen vuoksi täytynyt ostaa menestys suhteellisen suurilla uhreilla”.¹⁹

Saksalaisten käsitykset Mannerheimista

 

Mannerheimin vastustavaan asenteeseen kiinnitettiin myös Saksassa huomiota. Hjeltin mukaan tämä aiheutti jonkin verran vaikeuksia neuvotteluissa. Saksalaisten tietoon Mannerheimin asenne tuli Tukholmasta toimivan saksalaisen lähettilään H. Luciuksen kautta. Lucius oli lähettänyt keisarille raportin, jossa esitettiin kahden saksalaisen kirjeenvaihtajan, tohtorien Ulrichin ja Paquet’n arvioita Mannerheimista.

Mannerheim oli raportin mukaan lausunut ”suomalaisten olevan ylpeää kansaa ja haluavan vapauttaa itsensä omin voimin”. Lukiessaan raporttia oli keisari merkinnyt tähän kohtaan: ”Haben aber doch um Hilfe geschrien” (”Mutta ovat kuitenkin huutaneet apua”). Samassa raportissa oli Lucius maininnut myös siitä, että hän oli merkittävältä suomalaiselta sotilastaholta saanut tietää, että ”kenraali kreivi Mannerheim polttavan kunnianhimoisena, täysin häikäilemättömänä ja aivan itsekkäiden motiivien vaikutuksesta työskentelee ensi sijassa Suomen ja Venäjän välisen yhteistymmärryksen hyväksi. Kenraali on selvästi ruotsalais- ja saksalaisvastainen”.²⁰
Saksalaisten epäilykset poistuivat kuitenkin, kun Hjelt kävi vakuuttamassa Ludendorffille, että Suomessa yhä edelleen tarvittiin Saksan apua ja kun hän vielä lähetti Saksan ulkoasiainministeriölle kirjelmän, joka sisälsi saman vakuutuksen.

Maaliskuun alussa saapui myös Vaasan hallituksen kiitossähkösanoma Saksan hallitukselle. Samoin teki ”hyvän vaikutuksen” myös jo edellä mainittu sähkösanoma, jonka Mannerheim lähetti Ludendorffille 15.3.1918. Tämän jälkeen eivät saksalaiset enää epäilleet sitä, etteikö Suomessa olisi toivottu saksalaisten apua.²¹

Saksalaisten aseman vaikeutuminen

 

Brest-Litovskin rauhanneuvottelut olivat käynnistyneet uudelleen, ja Saksan ja Venäjän välillä oli solmittu rauhansopimus 3.3.1918. Nyt oli Hjeltin uudistettava sotilasapua koskeva pyyntö ja esitettävä avunpyynnölle uudet perustelut. Ei voitu enää esittää intervention perusteluksi venäläisten joukkojen siirtymistä punaisten puolelle. Neuvostohallitus vaati nyt, nojaten Brest-Litovskin rauhansopimukseen, Saksaa noudattamaan Suomeen nähden molemminpuolista puuttumattomuuden periaatetta.²²

Ludendorffin mielestä saksalaisten joukkojen lähettäminen Suomeen ei ollut ristiriidassa Brest-Litovskin sopimuksen kanssa, ”koska saksalaisten sotavoimien käyttäminen Suomessa ei ollut suunnattu ainoastaan venäläisiä joukkoja vastaan”.²³

Saksan hallitus ja sotilaallinen johto tekivät kuitenkin 12.3. yksimielisen päätöksen, että sotilasretkikunnan lähettäminen Suomeen oli lykättävä myöhäisempään ajankohtaan, koska rauhansopimus ei ollut vielä ratifioitu ja avunanto tuollaisena ajankohtana olisi saattanut olla epäedullinen Saksalle.²⁴

Tämän jälkeen alkoi Ludendorff kiirehtiä ratifioinnin suorittamista, koska sen avulla voitaisiin saada toimintavapaus Suomen retkikunnalle. Myös Saksan valtiopäivillä käsiteltiin maaliskuun lopulla Suomeen suoritettavaa interventiota. Silloin ei kuitenkaan ollut enää mahdollisuutta kieltää sitä, koska senaatin edustaja oli jo Suomen valtion puolesta allekirjoittanut sitoumuksen sotilasretkikunnan kustannusten suorituksesta. Ainoastaan riippumattomat sosialistit esittivät vastalauseeen, jonka mukaan Saksan olisi vedettävä joukkonsa pois Ahvenanmaalta.²⁵

Viimeiset avunhuudot Suomesta

 

Maaliskuun 22. päivänä toimitti lähetystösihteeri v. Lersner Ludendorffiolta saamansa sähkeen Saksan ulkoministeriöön. Sähkeen sisältö oli seuraava:

”Berliinissä olevan yleisesikunnan poliittisen jaoston Tukholmassa toimiva edustaja sähköttää maaliskuun 20. päivänä 1918: Juuri saapunut seuraava sähke Mannerheimilta: ’Olkaa hyvä ja ilmoittakaa Thesleffille, että minä pidän hänen väistämttömänä velvollisuutenaan kiirehti saksalaisen retkikunnan saapumista. Viivytys kohtalokasta. Mannerheim.'”²⁶

Ennen asian lopullista ratkeamista toimitettiin saksalaisille vielä kaksi avunpyyntöä. Ne saapuivat Saksaan 21.3. Toisen niistä lähetti sotilasattasea Tukholmasta. Ilmoituksessa kehotettiin apua lähettämään mahdollisimman pian, sillä ”hätä Etelä-Suomessa on suuri”.²⁷ Toinen avunpyyntö tuli myös Tukholmasta, siellä olleelta johtaja Steinwachsilta. Sähkeen sisältö oli seuraava:

”Prokuraattori Svinhufvud pyytää hartaasti mahdollisimman paljon kiirehtimään retkikuntaa. Myös hän on kuullut huhuja, että Saksa tulisi luopumaan retkikunnasta tai rajoittamaan sen vähimmäismäärään. Hän niinkuin kaikki Suomen herrat olivat sitä mieltä, että näin tehden Saksa ei menetä merkitystään vain Suomessa vaan myös koko Itämerellä.”²⁸

Molemmat tiedonannot toimitti von Lersner 23.3. Saksan ulkoministeriölle.²⁹
Päätös retkikunnan rajoittamisesta korkeintaan 5000 miestä käsittäväksi oli todella tehty maaliskuun 12. päivänä edellämainituissa neuvotteluissa Saksan hallituksen ja sotilasjohdon välillä.³⁰ Maaliskuun 25. päivänä von Lersner antoi tiedonannon ulkoministeriölle:

”Kenraali Ludendorff ilmoittaa minulle Hänen Majesteettinsa määränneen, että Suomeen tarkoitetun retkikunnan on lähdettävä liikkeelle niin pian kuin mahdollista.”³¹

Retkikunnan kustannuksista vastasi Suomi. Hjelt oli kirjallisesti ilmoittanut Suomen tähän suostumisesta Saksan ulkoministeriölle neuvoteltuaan ensin senaattorien Svinhufvudin ja Castrénin kanssa.³²

Saksalaisten sotilaallinen apu Suomelle

 

Ensimmäinen miehistöapu Saksasta valkoisille tuli tosiasiallisesti jo 25.2.1918, kun suomalaisten jääkäreiden pääjoukko saapui Vaasaan.³³

Maaliskuun 15. päivänä saapuivat saksalaiset Ahvenanmaalle ja riisuivat ensitöikseen aseista saarella vielä olleet venäläiset varuskunnat. Ruotsalaiset joukot, jotka olivat olleet saarella, kutsuttiin takaisin ja niiden palauttaminen alkoi 14.3. Pienehkö joukko ruotsalaisia jäi toukokuun 25:nteen asti valvomaan venäläisten jättämiä sotilasvarastoja. Ruotsin päätös joukkojen poisvetämisestä perustui siihen, että se ei halunnut puolueettomuutensa joutuvan koetukselle. Se pelkäsi joutuvansa vedetyksi mukaan yhteiseen sotaan Saksan kanssa.³⁴

Saksalaisten apuretkikunta, nk. Itämerendivisioona, saapui Hankoon huhtikuun 3. päivänä. Divisioonan komentajana toimi kenraali Rüdiger von der Goltz. Joukko-osaston suuruus oli yhteensä n. 9500 miestä. Maihinnousu Hankoon tapahtui 5.4. Kuudentena päivänä saksalaiset valtasivat Karjaan kaksi päivää kestäneiden taisteluiden jälkeen. Vastarinta, jota tehtiin, tuli saksalaisille ilmeisenä yllätyksenä.

Saksalaiset joukot etenivät tämän jälkeen kohti Helsinkiä. Eteneminen kävi suhteellisen nopeasti, koska suurin osa punakaartien osastoista oli Hämeessä. Huhtikuun 14. päivänä oli Helsinki saksalaisten käsissä.

Huhtikuun 21.–22. päivinä miehittivät saksalaiset Riihimäen ja Hyvinkään. Loviisassa maihinnoussut eversti O. von Brandensteinin osasto alistettiin tässä vaiheessa von der Goltzin johdon alaiseksi.
Viipurin valtaus aloitettiin 28. päivänä valkoisten suomalaisten voimin, ja seuraavana päivänä oli tavoite saavutettu. Toukokuun 4. valkoiset miehittivät Kotkan. Toukokuun 16. he pitivät voitonparaatinsa.³⁵

Intervention hinta

 

Valkoisen Suomen ja Saksan välillä oli solmittu 7. maaliskuuta rauhansopimus Berliinissä. Rauhansopimuksen yhteyteen kuului kauppa- ja merenkulkusopimus ja vielä salainen lisäsopimus.
Kauppa- ja merenkulkusopimuksen mukaan Saksa sai koko sodan ajaksi valvontaoikeuden Suomen ulkomaankauppaan. Sopimuksessa Suomi sitoutui laskemaan tullitariffinsa vuoden 1914 paljon alhaisemmalle tasolle. Saksa sen sijaan sai vapaat kädet omalle tullipolitiikalleen. Lisäksi sopimukseen kuului, että kummankin maan kansalaisilla oli oikeus elinkeinon harjoittamiseen toisessa maassa. Tämänkin pykälän merkitys oli saksalaisille varsin merkittävä, kun ottaa huomioon Saksan taloudellisen ekspansiokyvyn.³⁶

Lisäsopimukseen kuului mm. kohta, jonka mukaan Suomen puunjalostusteollisuuden tuotteiden markkinointi edellytti Saksalta saatavaa suostumusta. Sopimuksen mukaan Suomi olisi muuttunut Saksan teollisuuden markkinointi- ja raaka-ainetuotantoalueeksi.³⁷ Saksa olisi myös saanut oikeuden perustaa laivastotukikohtia Suomenlahden, Pohjanlahden ja Jäämeren rannikoille sekä perustaa vartiointi- ja tiedotuskeskuksen Tornioon.³⁸

Sopimusten mukaan Suomi olisi joutunut niin tiukasti sidotuksi Saksaan, että jopa porvarillisissa piireissä alettiin arvostella senaattia sopimuksen vuoksi.³⁹

Näiden tosiasioiden valossa käy kiistattomasti selville se, että interventio ei tapahtunut aatteellisista ja humanitäärisistä syistä niinkuin on yritetty väittää. Täysin virheellisesti on esimerkiksi senaattori Onni Talas kirjoittanut kirjassaan ”Suomen itsenäistyminen ja Mannerheimin muistelmat”:

”Saksa ei pienimmässäkään määrin yrittänyt harjoittaa pakotusta Suomeen nähden tai sekaantua sen sisäisiin asioihin – – Kun Saksa lähetti joukkoja meidän avuksemme, ei se asettanut minkäänlaisia ehtoja omaksi edukseen.”⁴⁰

Saksalaisten tavoitteet ja tehtävät Suomessa

 

Saksalaiset eivät halunneet sekaantua Suomen sisäisiin asioihin pelkästään auttamisen halusta, niinkuin suomalaiset porvarilliset piirit uskoivat. Saksalla oli omat poliittiset ja taloudelliset tavoitteensa, jotka se aikoi toteuttaa tekemällä intervention Suomeen.⁴¹

Saksan Pohjoismaihin määrätty sotilasasiamies eversti von Giese oli laatinut 4.3.1918 promemorian, jossa hän selvitteli kysymystä Suomen sotilaallisesta merkityksestä Saksalle. Suomi, jonka hän toivoi kasvavan Pohjanlahdesta Laatokkaan ja Vienanmerelle, olisi ensiarvoisen tärkeä Saksalle. Ensinnäkin se olisi tärkeä siksi, että jos Suomi saataisiin riippuvaiseksi Saksasta, voisi Saksa Suomesta käsin olla uhkana sekä Ruotsille että Pietarille. Samalla Saksa pystyisi estämään Englannin pääsyn Kuolan niemimaalle ja siten myös erottamaan Englannin Venäjästä. Silloin ei toteutuisi suunnitelma Englannin alaisuuteen perustettavasta Arkangelin tasavallasta. Näin syntyisi keskieurooppalainen blokki, joka ulottuisi Jäämerestä Persianlahteen ja Saksa pystyisi hallitsemaan myös Itämerta ja Pohjanlahtea.

Edellytyksenä tälle kaikelle olisi kuitenkin se, että Ahvenanmaata ei luovutettaisi Ruotsille niinkuin oli suunniteltu, koska se vahingoittaisi Suomen suhteita Saksaan. Asia tulisi ratkaista nimenomaan Suomelle edullisesti. Toinen tärkeä edellytys oli se, että Suomen olisi hankittava armeija.
V. Giesen käsityksen mukaan olisi Suomeen heti pitänyt perustaa Saksan lähetystö, johon kuuluisi sotilasattasean virka. Näin menetellen Saksa pystyisi paremmin valvomaan etujansa Suomessa. Tämän asian merkitystä hän perusteli myös seuraavasti:

”Miten tärkeää myös sotilaallinen edustus nykyään on, osoittaa myös Mannerheimin kahtaalle suuntautuva asenne, hänen, joka tsaarin hovissa kasvaneena nyt niinkuin ennenkin kallistuu vanhan Venäjän puolelle.”⁴²

Saksalaisten pelko Mannerheimin venäläisystävällisyyttä kohtaan selittyy sillä, että silloin vielä yleisesti uskottiin, että työväenvalta Venäjällä kaatuisi ja tämän jälkeen Mannerheim tulisi puoltamaan Suomen poliittista liittämistä Venäjään.⁴³

v. Giesen käsitykseen Suomen merkityksestä yhtyi Kristianiassa (Oslossa) ollut Saksan keisarillinen lähettiläs von Hintze, joka tunsi olot Venäjällä, Suomessa ja Ruotsissa. Myös hän piti tärkeänä, että Suomi säilytettäisiin pohjoisena etuvartiona Venäjää vastaan.

Eriävän mielipiteen asiaan esitti Saksan Tukholman lähettiläs Lucius, joka piti Suomen merkitystä tärkeämpänä suhteiden säilymistä Ruotsiin.⁴⁴

Maaliskuun 10. päivänä oli Ludendorff esittänyt perustelunsa Suomen retkikunnan tarpeellisuudesta lähetystösihteeri v. Lersnerille. Ludendorffin perustelut sisälsivät mm. seuraavia näkökohtia: Jos Saksa luopuisi Suomen liittolaisuudesta, ajautuisi Suomi Englannin yhteyteen. Suomen merkitys oli juuri Arkangelin ja Muurmannin radan takia ensiarvoisen tärkeä Englannille, mutta myös Saksalle. Suomea olisi voinut käyttää apuna myös silloin, jos Saksa joutuisi hyökkäämään Venäjälle. Jo 7.3.1918 oli Ludendorff keskustelussa todennut v. Lersnerille, ”miten tavattoman tärkeitä meille olivat Ukraina ja Suomi, nuo idän kulmakivet, joiden rikkauksia oli mahdoton arvioida”.⁴⁵

Ludendorffin kanta Suomen merkityksestä tuli näkyviin jo mainitusta sähkeestä maaliskuun 12. päivältä. Siinä hän totesi saksalaisten joukkojen tehtäväksi Suomessa mm. että niiden ”pitää pikemminkin myös palvella sitä tarkoitusta, että maahan palautettaisiin rauha ja järjestys, jota kaikenlaiset joukkiot ovat häirinneet, ja että Suomi siihen määrään sotilaallisesti vahvistuisi, että me siten saavuttaisimme idässä Venäjää vastaan sotilaallisen kevennyksen”.⁴⁶

Saksalaisten pyrkimyksiä kuvaa myös kolmen saksalaisen, tavalla tai toisella interventiossa mukana olleen henkilön muistelmateoksissaan esittämät perustelut. Kenraali Ludendorffin mukaan ”joukkomme lähetettiin Suomeen puhtaasti saksalaisten etujen eikä Suomen etujen vuoksi”.⁴⁷ Sotamarsalkka v. Hindenburg taas on esittänyt seuraavaa:

”Sitä paitsi toivoimme saamalla Suomen puolellemme mitä tuntuvimmin vaikeuttavamme ententen sotilaallista vaikutusta Arkangelissa ja Muurmannin rannikolta käsin olojen vastaiseen kehitykseen Isolla-Venäjällä. Saimme myös samalla uhka-aseman lähellä Pietaria, mikä olisi ollut tärkeää, jos bolševistinen Venäjä olisi yrittänyt uusia hyökkäyksiä itärintamallamme. Vähäpätöinen voimainkäyttö – siihen tarvittiin tuskin divisioonaakaan – kannatti meille joka tapauksessa mitä parhaiten”.⁴⁸

Kenraali v. Goltzin mielestä Saksa tarvitsi ”Suomea kulmakivenään Itämeren rannalla, englantilaisia vastaan Muurmannin radan varrella ja Neuvosto-Venäjää vastaan Pietarista käsin”.⁴⁹

Saksan taloudelliset intressit

 

Saksan kapitalismin imperialistisesta kehitysvaiheesta johtuen myös saksalaiset kapitalistit puolsivat Suomeen suoritettavaa interventiota. He näkivät Suomessa uudet markkina- ja raaka-ainealueet. Esimerkiksi ruhrilaisen Thyssen-konsernin pääjohtaja August Thysen tuki valtakunnankansleria interventioajatuksessa.

Saksalaisia houkuttelivat Suomen puurikkaudet, samoin juuri alkuun lähtenyt Outokummun kuparikaivos.⁵⁰ Thyssen korosti Suomen merkitystä myös siksi, että Suomesta saksalaiset voisivat paremmin valvoa Pohjois-Ruotsin malmien pysyttämistä saksalaisten käsissä.⁵¹
Saksan Oslo-lähetystö piti tärkeänä sitä seikkaa, että Saksa pystyisi Suomesta paremmin painostamaan Norjaa, joka tähän asti oli kokonaan suuntautunut ententeen ja oli siten jäänyt Saksan vaikutuspiirin ulkopuolelle.⁵²

Suomalaisten senaattorien Svinhufvudin ja Castrénin käydessä maaliskuun puolivälissä Berliinissä halusivat saksalaiset kapitalistit tavata heidät. Maaliskuun 14. päivänä tarjosi kaksi saksalaista liikemiestä heille päivällisen. Nämä liikemiehet olivat Hugo Stinnes, joka oli Saksan rautateiden suuromistaja, ja Albert Ballin, joka oli Hampuri-Amerikan laivalinjan pääjohtaja. Tapaamisesta kertoo Castrén:

”Heidän sormensa syyhysivät meidän rautateihimme, metsiimme ja koskiimme ja siinä mielessä pyrkivät he puheisiin meidän kanssamme.”⁵³

Keskustelujen aikana ilmaisivat liikemiehet haluavansa perustaa saksalais-suomalaisen kauppayhtiön, joka ottaisi haltuunsa koko Suomen kaupan. Yhtiön perustava kokous piti pitää jo parin viikon kuluttua. Tähän he toivoivat myös Castrénin jäävän.⁵⁴

Saksan poliittiset intressit

 

Tukahduttamalla Suomessa työväen vapaustaistelun uskoivat saksalaiset heikentävänsä vallankumousaallon, joka alettuaan Venäjältä oli vyörynyt läpi koko Euroopan ja uhkasi myös Saksaa. Pelko vallankumouksesta antoi aiheen koviin otteisiin myös Suomessa. Saksan sotilasattasea Tukholmassa totesi mm. seuraavaa:

”Etujemme mukaista ei ole ainoastaan se, että Suomen vapaussota johtaa päämäärään, vaan myös, että punaiselle aallolle – joka Suomesta uhkaa lähinnä Ruotsia ja Saksaa – asetetaan pato. Punaisten kaartien voitto Suomessa vahvistaa hajottavia elementtejä meillä. Suomen hallitseminen tarjoaa sen lisäedun, että me seisomme lähellä Pietarin portteja – lisäedun, joka tilaisuuden sattuessa tarjoaa suuria sotilaallisia etuisuuksia.”⁵⁵

Kysymys venäläisistä joukoista Suomessa

 

Suomalaiset valkoiset esittivät julkisina perusteluinaan, että kysymyksessä vuonna 1918 oli vapaussota, jossa taisteltiin Suomen itsenäisyyden puolesta ja venäläisten joukkojen ajamiseksi Suomesta. Tosiasiaksi kuitenkin jää, että Suomen itsenäisyys oli vahvistettu jo 4.1.1918 ja Suomen tunnustaminen ulkovaltojen taholta oli jo aloitettu, kun kansalaissota puhkesi. Valkoisten mukaan myös saksalaiset joukot oli kutsuttu maahan ajamaan pois venäläisiä joukkoja.

Venäläisten joukkojen evakuoiminen oli alkanut lokakuussa 1917. Yleisesti venäläisistä sotilaista oli sanottava, että he olivat haluttomia taistelemaan ja että heistä suurin osa halusi lähteä mahdollisimman pian takaisin kotimaahansa. Tämä johtui lähinnä siitä, että venäläisten joukkojen kokoonpano oli hyvin sekava. Heidän joukossaan oli sosiaalivallankumouksellisia, menševikkejä ja bolševikkejä. Myötämielisyyttä punaisille osoittivat ainoastaan bolševikit – heidän joukossaan olivat myös ne, jotka vapaaehtoisina siirtyivät punaisten puolelle.⁵⁶

Upseeristo – muutamia poikkeuksia lukuunottamatta – oli kokonaan valkoista. Siitä, minkälainen tila Suomessa olleitten venäläisten keskuudessa yleensä vallitsi, antaa kuvan eversti Svetšnikovin selostus:

”Lomalle matkustivat kaikki, jotka halusivat, ottamatta huomioon neuvostojen ja komiteoiden vastaväitteitä – – Suomeen sijoitetut venäläiset joukot olivat hajoamistilassa eikä niillä ollut erikoista halua taistella valkokaartia vastaan.”⁵⁷

Venäläisten joukkojen määrä helmikuun lopulla oli vähäinen ja ne olivat pieninä ryhminä hajallaan eri puolella punaisten rintamaa.

Suomalaisten valkoisten päämäärät

 

Todistuksen sille, että saksalaisia joukkoja ei kutsuttu maahan venäläisten pois ajamiseksi antaa myös Mannerheimin julistus, jonka hän antoi 30.1.1918 ”Venäjän urhoollisille sotilaille”. Eräissä sanomalehdissä, esim. Keskisuomalaisessa, 7.2.1918 julkaistu⁵⁸ julistus sisälsi mm. seuraavaa:

”Minun päällikkyyteni alaiset, itsenäisen Suomen tasavallan talonpoikaisjoukot eivät sodi Venäjää vastaan vaan ovat nousseet suojaamaan vapautta ja laillista hallitusta sekä säälimättä kukistamaan niitä huligaaneja rosvojoukkoja, jotka julkisesti uhkaavat maan laillista järjestystä ja omaisuutta

– – Venäläiset soturit! Tarpeeksi on jo vuodatettu verta. Annettakoon suomalaisten – sekä talonpoikien että työläisten – itse ratkaista kohtalonsa! Kansanjoukkojen suuttumus kasvaa nopeasti, vapautta ja rauhaa rakastavat talonpojat eivät tule sallimaan väkivaltaisuuksia eikä kansanliike asetu ennenkuin kansa saa olla rauhassa kaikesta laittomasta sekaantumiselta Suomen sisäisiin asioihin.”

Kuten edellä on osoitettu olivat venäläiset joukot pieniä poikkeuksia lukuun ottamatta hyvin halukkaita palaamaan koteihinsa. Mannerheimin toivomuksesta laadittiin kuitenkin erityisiä julistuksia, joita jaettiin Itämeren-divisioonalle saksankielisinä 30 000 kappaletta, ja mm. Rüdiger v. d. Goltzin lentäjien avulla niitä levitettiin suomen- ja ruotsinkielisinä, kumpiakin 50 000 kappaletta, eri puolille Etelä-Suomea. Julistus on sisällöltään seuraava:

”Suomen kansalle!

Te olette hädässänne kutsuneet meitä. Me tulemme ystävinä teitä auttamaan teidän taistelussanne murhaajajoukkioita vastaan, jotka tuhoavat järjestyksen, oikeuden ja vapauden. Meitä kutsuu ihmisyyden ääni! Me emme tule valloittajina, emmekä tahdo omaksemme ainoatakaan palasta teidän kallista kotimaatanne, emmekä tule sekaantumaan teidän sisäisiin puolueriitoihinne. Luottakaa siis meihin. Eteenpäin ihanan maanne vapautuksen puolesta!

Saksalaisten joukkojen johtaja Suomessa

Kenraalimajuri Kreivi Rüdiger von der Goltz
Maaliskuussa 1918.”⁵⁹

On kuitenkin mainittava, ettei ainoastaan Mannerheim halunnut tällaisen selityksen antamista Suomen kansalle. Kun Hjelt kävi 21.2. Berliinissä neuvotteluja kenraali Ludendorffin kanssa, oli myös Ludendorff esittänyt Saksan armeijan ylijohdon toivomuksen, että ”väestölle selvitettäisiin, että saksalaiset saapuivat Suomeen ystävinä, ei valloitusretkelle eikä minkäänlaisin alueen anastussuunnitelmin vaan auttaakseen Suomea pelastumaan bolševikkien ja anarkistien vallasta sekä edistääkseen todella vapaan Suomen luomista, mikä oli Saksallekin erittäin tärkeää”.⁶⁰

Suur-Suomi-unelmia

 

Vaasan senaatin ja valkoisen Suomen perimmäisiä pyrkimyksiä selittää osaltaan Hjeltin, Erichin ja Sarion lähettämä kirjelmä Saksan valtakunnankanslerille 1.2.1918. Kirjelmässään he olivat pyytäneet Saksaa tunnustamaan Suomen itsenäisyyden ja sen lisäksi he olivat esittäneet, että Petsamo, Venäjän Karjala ja Kuolan niemimaa yhdistettäisiin Suomeen.⁶¹

Tällaisten pyrkimysten puolesta puhuu myös Mannerheimin 24.2.1918 antama julistus, jossa hän lausui mm. seuraavaa:

”Meidän ei tarvitse ottaa armolahjana sitä maata, joka jo veren siteillä kuuluu meille, ja minä vannon sen suomalaisen talonpoikaisarmeijan nimissä, jonka ylipäällikkönä minulla on kunnia olla, etten pane miekkaani tuppeen ennen kuin laillinen järjestys vallitsee maassa, ennen kuin kaikki linnoitukset ovat meidän käsissämme, ennen kuin viimeinen Leninin soturi ja huligaani on karkotettu niin hyvin Suomesta kuin Vienan Karjalastakin. Luottaen oikeaan ja jaloon asiaamme, luottaen urhoollisiin miehiimme ja uhrautuviin naisiimme luomme me nyt mahtavan, suuren Suomen. Mannerheim.”⁶²

Suomen valkoiset johtajat siis elättelivät toiveita Suur-Suomen luomisesta saksalaisten joukkojen avulla. Saksalaisten joukkojen toinen tärkeä tehtävä Suomessa oli auttaa valkoisia kukistamaan oikeuksiensa puolesta taistelemaan nousseet työläiset.

Mitä saksalaiset sekaantumisellaan Suomen asioihin saavuttivat

 

Vastavallankumous varmistettiin jo sotavoimien lukumääräisellä enemmistöllä. Lisätekijänä oli se, että saksalaiset olivat vakinaiset armeijan hyvin aseistautuneita ja koulutettuja sotilaita, joiden sotilaallinen taso punakaartilaisiin verrattuna oli paljon korkeampi.

Toinen seuraus oli punakaartin sotilaallisen aseman voimakas vaikeutuminen intervention tapahduttua. Punaisten rintamalinja oli yli 400 kilometriä pitkä, ja nyt oli voimakas vihollisarmeija hyökännyt turvattomaan selustaan.

Kolmas seuraus oli moraalinen, ja sekin oli hyvin voimakas tekijä vähän sotilaskoulutusta saaneiden punakaartilaisten kysymyksessä ollessa. Aktivistien toimesta oli jo vuoden 1917 syksystä alkaen ylistetty saksalaisten sotilasmahtia ja näin saatu syntymään käsitys saksalaisten voittamattomuudesta.
Taistelurohkeuden aleneminen oli tosiasia, vaikkakin saksalaisiin kohdistunut pelko kuitenkin väheni ensimmäisten tulikosketusten jälkeen.⁶³ Esimerkiksi Karjaalla ja Leppävaarassa käytiin kiivaita taisteluita heti saksalaisten noustua maihin. Tällöin saatiin huomata, että kuula pystyy myös saksalaisiin ja että ”Saksan kuuluisat sotilaat eivät olleet voittamattomia”.⁶⁴

Edellä esitetyn valossa voidaan todeta, että säännöllisen saksalaisen sotavoiman väliintulo ratkaisi todellakin kansalaissodan lopputuloksen valkoisten hyväksi.⁶⁵

---

¤

Lähdekirjallisuus

Enckell, Carl (1956): Poliittiset muistelmani II (suom. Heikki Impola). WSOY, Porvoo.
Hjelt, Edvard (1919): Vaiherikkailta vuosilta, muistelmia II – sotavuodet ja oleskelu Saksassa. Otava, Helsinki.
Juva, Einar ja Mikko (1967): Suomen kansan historia. Otava, Keuruu.
Lehén, Tuure (1967): Punaisten ja valkoisten sota. Kansankulttuuri Oy, Helsinki. Kustannusosakeyhtiö Savon Sana, Kuopio.
Menget, Manfred (1965): Zur Intervention des imperialistischen Deutschland in Finnland im Jahre 1918. Wissenshaftliche Zeitschrift der Ernst-Moritz-Arndt-Universität, Greifswald, Jahrgang XIV, Gesellschafts- und sprachwissenschaftliche Reihe Nr. 2/3.
Mannerheim, G. (1951): Muistelmat I. Otava, Helsinki.
Nurmio, Yrjö (1957): Suomen itsenäistyminen ja Saksa. WSOY, Porvoo.
Paasivirta, Juhani (1957): Suomi vuonna 1918. WSOY, Porvoo
Polvinen, Tuomo (1967): Venäjän vallankumous ja Suomi 1917–1920 I – Helmikuu 1917–toukokuu 1918. WSOY, Porvoo. Toinen painos.
Räikkönen, Erkki (1935): Svinhufvud ja itsenäisyyssenaatti, piirteitä P.E. Svinhufvudin ja hänen johtamansa senaatin toiminnasta ja vaiheista syksyllä 1917 ja keväällä 1918. Otava, Helsinki.
Soikkanen, Hannu (1969): Kansalaissota dokumentteina, valkoista ja punaista sanankäyttöä v. 1917–1918 II. Tammi, Helsinki.
Talas, Onni (1953): Suomen itsenäistyminen ja Mannerheimin muistelmat. Arvi A. Karisto OY, Hämeenlinna.
¤

Viitteet

1
Hjelt: Vaiherikkailta vuosilta II (sivu 61)

2
Nurmio: Suomen itsenäistyminen ja Saksa (sivu 61)

3
Nurmio (59)

4
Hjelt (92–93)

5
Hjelt (94–95)

6
Hjelt (95–96)

7
Paasivirta: Suomi vuonna 1918 (sivut 154–155)

8
Hjelt (99)

9
Polvinen: Venäjän vallankumous ja Suomi (sivut 252–254)

10
Hjelt (99–101)

11
Hjelt (102)

12
Hjelt (102–103)

13
Nurmio (90–91)

14
Hjelt (107)

15
Nurmio (118–123)

16
Talas: Suomen itsenäistyminen ja Mannerheimin muistelmat (sivu 10)

17
Mannerheim: Muistelmat I (sivu 298)

18
Nurmio (198–199)

19
Nurmio (208)

20
Nurmio (193–195)

21
Hjelt (109–110)

22
Paasivirta (158–159)

23
Nurmio (175)

24
Paasivirta (159)

25
Paasivirta (161–162)

26
Nurmio (176)

27
Nurmio (177)

28
Nurmio (178)

29
Nurmio (178)

30
Paasivirta (159)

31
Nurmio (178–179)

32
Nurmio (178–179)

33
Nurmio (132–134)

34
Nurmio (140)

35
Paasivirta (217–227)

36
Paasivirta (113–117)

37
Soikkanen: Kansalaissota dokumentteina (sivu 135)

38
Polvinen (257)

39
Paasivirta (117)

40
Talas (57)

41
Paasivirta (158)

42
Nurmio (165–168)

43
Nurmio (186)

44
Nurmio (170–171)

45
Nurmio (155–156)

46
Nurmio (175)

47
Nurmio (180)

48
Nurmio (180)

49
Nurmio (181)

50
Menge: Zur Intervention des imperialistischen Deutschland in Finnland im Jahre 1918 (sivu 286)

51
Polvinen (256)

52
Polvinen (256–257)

53
Räikkönen: Svinhufvud ja itsenäisyyssenaatti (sivut 425–426)

54
Räikkönen (425–426)

55
Menger (286)

56
Paasivirta (124–125)

57
Polvinen (215–216)

58
Soikkanen (72–73)

59
Nurmio (161–162)

60
Hjelt (103)

61
Nurmio (48–54)

62
Enckell: Poliittiset muistelmani II (sivu 108)

63
Menger (287)

64
Lehén: Punaisten ja valkoisten sota (sivut 229–243)

65
Lehén (253)

Isänmaallisuus toteutuu käytännössä

Viimeiset vuodet ja vallankin Suomi 100 vuotta ovat nostaneet isänmaallisuuden uuteen loistoon. Leijonat pullistelevat ja liput liehuvat. Kaipaus on suurta, vaikka isänmaa on jo aikaa sitten luovutettu suurelle rahalle ja Brysselille.

Minun isälläni, Hannes Olinilla, oli tapana sanoa, että hänellä on isänmaata vain sen verran kuin mitä on multaa kynsien alla. Silti hän osallistui maanpuolustukseen täysin palvelleena. Vielä kuollessaan 51-vuotiaana vuonna 1963 hänen lohtupalansa ja rintamiestalonsa omisti edelleen osittain pankki.
Minun sukupolveni nosti isänmaallisuuden rinnalle vahvasti kansainvälisen solidaarisuuden. Me olimme ennen muuta maailman kansalaisia. Isänmaallisuutemme oli siinä, että yritimme parantaa maailmaa, tehdä siitä kaikille ihmisille hyvän paikan olla ja elää.

Luin juuri Hannu Rautkallion toimittaman, vuonna 2013 julkaistun kirjan Tehtävä Helsingissä, Suomen johto syvähaastattelussa vuonna 1960. Kirja perustuu nuoren amerikkalaisen tutkijan Karen Ericksonin tekemiin haastatteluihin suomalaisista valtiojohtajista. CIA:n agentiksi Erickson oli hänen tietämättään merkitty koodinimellä AE/5.

Kirja alkaa presidentti Urho Kekkosen haastattelulla ja siitä näkyy varsin hyvin hänen varauksellinen suhtautumisensa haastattelijaan, mikä ilmenee pyrkimyksenä kysyä enemmän kuin vastata.
Haastattelussa käsitellään myös isänmaallisuutta ja puolueiden periaatteita. Näin Kekkonen paljastaa oman näkemyksensä, jota on hyvä pohtia myös tänään, kun liberalismi on ottanut vallan niin keskustassa kuin vasemmistossakin. Presidentti Kekkosen sanoin:

”Alkiolla oli periaatteita. Mutta kun arvioimme periaatteita, on pidettävä mielessä maailmassa tapahtunut kehitys. Asiat ovat nykyisin paljon aikaisempaa mutkikkaampia. Entiseen aikaan liberalismi oli mahdollista määritellä periaatteeksi. Mitä sillä nykyisin tarkoitetaan? Kertokaa se minulle. Kaikki riippuu siitä, kuinka periaatteita sovelletaan.

Ihmisillä voi olla periaatteita, mutta niillä ei tulisi mellastaa. En voi sietää ihmisiä, jotka huutavat ympäriinsä mitään tarkoittamattomia iskulauseita. Tein kerran opiskeluaikanani päätöksen olla koskaan käyttämättä puheissani ilmaisua ’isänmaa’. [Hän nauroi.] Sen jälkeen minun on tietysti ollut pakko luopua tästä ajatuksesta… Kysymys on keinoista, joilla periaatteita sovelletaan käytännössä.”

Tässä vanhan valtioviisaan neuvo nykyisille pullistelijoille. Isänmaasta ja isänmaallisuudesta puhutaan, kun niitä ei enää käytännössä ole.
¤

Rauhanomainen rinnakkainelo ei estänyt osallistumista asepalvelukseen 60-luvulla. (Kuva: KOA)

¤
Kun keskustelu oli siirtymäisillään vaikeimpaan kysymykseen eli Suomen ja Neuvostoliiton välisiin suhteisiin, Kekkonen ilmaisi isänmaallisuutensa alkamalla hyräillä Hämäläisten laulun säkeitä: ”On mulle Suomi suloisin…”

Haastattelija kiteytti Kekkosen luonnehdinnan näin:

”Hän tunnusti avoimesti olevansa itsekin ’poliitikko’, mikä poikkesi edellisten presidenttien osoittamasta mallista. Hän asettui kuitenkin puolustuskannalle, kun mainitsin lukuisten suomalaisten arvioivan nykyistä politiikkaa yhä huonommassa valossa. Häntä näytti koskettavan nykyistä Suomen poliittista ilmapiiriä koskeva luonnehdintani, kun sanoin siitä puuttuvan periaatteita ja ihanteita. Hänen mukaansa poliittisten periaatteiden todellinen testi on vasta sitten kun niitä sovelletaan käytännössä.”

Tässä olisi nykypoliitikoillakin vielä paljon oppimista.

---

¤

Tapa, tapa ittes...

Tämä' blogini 15.7.2011 tuli mieleeni, kun luin Etelä-Uusimaa-lehdestä 29.6.2017 jutun otsikolla "Apua elämän suuntaan ja lupa olla oma itsensä".

Jutussa kerrotaan Kulbitalo Fontanasta, jonka alkujuuret ovat Yhdysvalloissa 1940-luvulla. Sieltä ideologia on levinnyt ympäri maailman. Karjaalla toimiva klubitalo maksaa järjestölle vuosittain noin 200 euroa laatukriteereiden varmistamisesta.

Yhdistyksessä toimii parhaillaan noin 170 jäsentä, joista vajaa puolet on aktiivisia. Mukana tässä on myös mielenterveyskuntoutujia sekä Hangosta, Inkoosta, Siuntiosta ja Kirkkonummelta Raaseporin lisäksi. Toiminnanjohtaja Sofia Berglund kehuu järjestelmää hyvin kustannustehokkaksi.

Kulbitalossa on viisi palkallista työntekijää ja haaveissa auto, jolla jäsenet voitaisiin kuljettaa talon ja kodin välillä. Tähän eivät rahat ole riittäneet.

Tärkeintä on, ettei kukaan jäisi kotiinsa yksin. Tavoitteena on palauttaa mielenterveyskuntoilija takaisin työelämään ja heidän välittämisensä "yleismiehiksi" erilaisiin työtehtäviin. Yhteistyötä tehdään erilaisten järjestöjen kanssa. Parhaillaan suunnitelmissa on suomen kielen opiskelun aloittaminen ja pian esiteltävän markkinointivideon editointi.

Tälle vuodelle kaupunki on myöntänyt järjestölle 90 000 euroa viime vuoden 100 000 asemesta. Tätä toiminnannjohtaja pahoittelee, koska mielenterveyongelmat eivät ole kadonneet eivätkä tule katoamaan, hän sanoo.

Näin asia on. Eivät katoa mielenterveysongelmat niin kauan kuin tunnottomat päättäjät kiristävät silmukaa ihmisten kaulan ympärillä. Minua tämä asia koskettaa juuri nyt erittäin paljon, kun itselleni hyvin rakas ihminen murtui te-keskuksen pompotuksen seurauksena. Ikänsä raskasta ruumiillista työtä tehnyt ja työtapaturmassa työkykynsä menettänyt ihminen kuuluu eläkkeelle. Ei mihinkään surkeille tip-tap-kursseille, joutaviin haastatteluihin tai orjatyöhön "yleismieheksi".

Linkki blogiin Uudessa Suomessa.

Mitä me emme tiedä? Nöyryyttä tulevaisuuden visiointiin.

Mitä minä en tiedä?

Nuorena plikkana oli helppoa, kun maailma oli tässä ja nyt. Aurinko paistoi ja maantie oli kuuma. Moottoripyörän tarakalla kiljuttiin ja mentiin lujaa.

Vähän vanhempana alkoivat selvitä maailman rakenteet. Palikat olivat hyvässä järjestyksessä: alkuyhteiskunta, orjuus, feodalismi, kapitalismi, sosialismi ja kommunismi. Eespäin, eespäin tiellä taistojen… 70-luvulla kokemusta tuli hankituksi Moskovasta ja Itä-Saksasta ja jo silloin tiesin, että sosialismi tulee romahtamaan. Itä-Berliinin jälkeen pakenin paimeneksi korpeen, missä kului 15 vuotta. Ja loppu on ollut jatkuvaa muutosta ja historiaa. Tietysti.

Vuonna 2010 joulukuussa luin Mika Mannermaan kirjan Matka, jossa hän pohtii muun muassa tietoyhteiskunnan muuttumista bioyhteiskunnaksi seuraavien kymmenen, ehkä kahdenkymmenen vuoden kuluessa. Kirja ilmestyi vuonna 2002. Aiheesta hän esittää kaksi skenaariota: Menestyjät ja luuserit ja Hyvien ihmisten juhla.

Ensimmäisessä skenaariossa, Menestyjät ja luuserit, yhteiskunnan moraalikoodin sanelisivat dollari, jeni ja euro sekä ahneus ja röyhkeys. Mannermaan ennustuksessa pieni eliitti

”maksimoisi kaikki bioteknologian ihanuudet omalla kohdallaan. Kauneuden, urheilullisuuden, geneettisesti huippuunsa viritetyt aivot, sataanviiteenkymmeneen kipuavan älykkyysosamäärän, ylimääräistä neurologista muistikapasiteettia gigojen potenseissa. Luomuaivoilla ei olisi sanomista”.

Eliitin lisäksi tarvittaisiin tavallisia tolvanoita, jotka toimisivat lähinnä palvelevissa tehtävissä. Koneiden kilpailijoita ihmisistä ei kannattaisi jalostaa ainakaan voimassa ja vahvuudessa. Tolvanoiden elinikää ei kannattaisi pidentää, vaan pikemminkin ”hiukan lyhentää, jotta eivät ruikuttaisi ja kuluttaisi resursseja vanhetessaan vaan tekisivät töitä ja kuolisivat sitten pian pois”. Heille sopiva elinikä olisi ehkä keskimäärin 60 vuotta.

Toisessa skenaariossa, Hyvien ihmisten juhlassa, ”keskeiset moraalikoodit asetettaisiin kansalaisten valitsemissa yhteiskunnallisissa elimissä kaikilla tasoilla”. Yhteiskunnassa sovellettaisiin geeniteknologiaa kaikilla mahdollisilla alueilla, myös ruuan tuotannossa kaikkein köyhimmillä alueilla. Hyvien ihmisten maailmassa ei enää kuoltaisi joukkomitassa nälkään.

”Ihmisen eliniän pidentyminen keskimäärin 100 vuoteen ja sen ylikin merkitsisi huomattavaa muutosta ihmisten yhteisöllisissä suhteissa. Nyt ihminen tulee tuntemaan vanhempansa ja isovanhempansa ja toisaalta lapsensa ja lapsenlapsensa. Uudessa maailmassa heidän elämäänsä vaikuttavat lisäksi isoisovanhemmat ja lapsenlapsenlapset. Huikeasti kasvanut ihmissuhdeverkosto.”

”Hyvien Ihmisten skenaariossa käytäisiin loppumatonta habermasilaista keskustelua siitä, mikä on sallittua ja miten pitkälle voidaan mennä. Totuus eläisi ajassa jatkuvasti, mutta sillä olisi selvä suunta: eteenpäin. Peruslogiikka olisi, että bioteknologioiden eri alueiden synnyttämiä uusia innovaatioita nopeimmat kannattavat välittömästi, monet ensin vastustavat ja sitten hyväksyvät, ja aina jää pieni joukko, joka on uskossaan vankka eikä hyväksy minkäänlaista ´Jumalan, Jahven tai Allahin töiden´ näpelöintiä. He saavat ilmaista ja pitää kantansa Hyvien Ihmisten skenaariossa, mutta eivät kykene estämään kehitystä.”

Kaiken tämän nykyisen kaaoksen keskellä tuntuu siltä, että molemmat skenaariot etenevät kilvan. Paluuta entiseen ei varmaankaan ole, vaikka jo kokoomuspoliitikko eduskunnassa avuttomuuteensa tunnustaen huutaa entisen markkinakapitalismin perään.

Jos minun pitäisi tämän päivän järjellä sanoa, millainen maailma on kahdenkymmenen vuoden kuluttua, niin olisi pakko vastata: Minä en tiedä.

Missä nyt mennään?

 

Kun toissapäivänä (13.6.) luin professori Alf Rehnin maaliskuussa 2017 eduskunnan tulevaisuusvaliokunnalle antaman lausunnon ”Liiketalouden tulevaisuuksista – vääristymät, kieroutumat, ja sokeat kohdat”, muistin blogikirjoitukseni ”Mitä minä en tiedä” joulukuulta 2010.
Lausunnossaan Rehn lähtee siitä, että ihmiset tietävät tulevaisuudesta vain yhden asian:

”Mitä tahansa kuvittelemme siitä, juuri se tuskin tapahtuu. Raportit tulevaisuudesta ovat nimittäin ennen kaikkea raportteja siitä mitä tapahtuu nykypäivässä, ja myös ihmisyyden ylimielisyyden peilejä. Jos historia on opettanut meille jotain, niin ainakin sen että ihminen on aina hellyyttävän varma siitä että juuri hän on kykenevä nähdä [sic] tulevaisuuteen, vaikka kaikki sukupolvet ennen häntä on tässä epäonnistunut.”

Tästä syystä Rehnin mielestä on kiinnostavampaa tutkia tulevaisuutta negaatioiden kautta. Pitäisi nähdä, että kaikki väittämät ovat usein ainakin osittain sekä niitä ideoineiden markkinavoimien että käsitteiden politiikan vääristämiä. Tämä taas johtuu siitä, että ihminen etsii turvallisuutta, jonka nykyisyys antaa:

”Ei niin että olettaisimme että suositut tulevaisuuskuvat olisivat aina vääriä, eikä niin että olettaisimme niiden vastakohdan olevan sen oikeampi, vaan niin että myös harkitsemme mitä kieroutumia näihin mahtuu. Miten ihmisen tahto tuntea turvallisuutta, eli toivoa että hänen nyky-ymmärryksensä kelpaisi myös tulevaisuudessa, vaikuttaa tapaamme puhua? Miten alitajuinen pelko (tai ihastus) vaikuttaa tulevaisuuskuviin? Miten luonnollinen halumme juhlistaa uutta ja jännittävää sokaisee meidät asioille jotka eivät ehkä ole juuri tätä?”

Ihmisten taipumuksena on siis johtaa tulevaisuus nykyisyydestä, ja vain siitä, mitään varsinaisesti uutta keksimättä.

Yhtenä esimerkkinä Rehn mainitsee digitalisaation, joka on kuin taikasana. Se ratkaisee lähes kaikki ongelmat, kuten olemme kuulleet ja nähneet. Digitalisaatiosta jauhavat ainakin kaikki he, joiden ura ja tienestit ovat riippuvaisia digitalisaation menestyksestä. Samalla on kuitenkin mahdollista, että se edustaa hyvin samanlaista kehityskäyrää kuin sähkö aikoinaan. Rehn kirjoittaa:

”Mullistava, omalla tavallaan, mutta ennen kaikkea tavalla jossa kaikki on tulevaisuudessa digitalisoitu luonnostaan, ja että digitalisaatio edustaa yksinkertaista oletusarvoa, sellaista joka on kilpailuvalttina merkityksetön miltei kaikille firmoille. Digitalisaation arkipäiväistyminen ei ehkä vielä ole täydessä kukoistuksessa, mutta tänään näemme paljon saman tapaista yli-innostusta jota vallitsi kun sähkö oli uusi ja ihmeellinen teknologia.”

Samanlaista hypetystä Rehn näkee mm. tekoälyssä, vaikka kyseessä ei olisi mitään aitoon tekoälyyn ja syväoppimiseen viittaavaakaan.

”Onkin täysin mahdollista sanoa että monen monta niistä asioista joita tänään kuvaillaan käsitteillä kuten juuri digitalisaatio ja tekoäly ovat oikeastaan varsin vanhoja teknologioita jotka ovat saaneet uuden ja ehomman brändin…”

Yhteiskunnan ”harmaantumisessa” Alf Rehn näkee vakavasti otettavan taloudellisen kehittymisen ja bisneksen mahdollisuuden. Kaiken järjen mukaan tämä vaihtoehto kuitenkin edellyttäisi, että eläkevaroja pullistelevat kassat käytettäisiin eläkkeiden maksamiseen, niin että jokaisen eläkeläisen tulot ylittäisivät edes EU:n määrittelemän virallisen köyhyysrajan. Ilman maksukykyä ei nimittäin ole toimivia markkinoitakaan.

Tällaisena Hieronymus Bosch näki maailman ja ehkä tulevaisuuden satoja vuosia sitten. ”La Visión de Tondal” (CC0)

Kysyen kylän löytää. Hakien talon.

 

Miettiessään Suomen yritysmaailman tulevaisuutta Alf Rehn esittää joukon kysymyksiä vastauksien asemesta:

”Olemmeko panostamassa kehitykseen joka tuo kilpailuvaltteja, tai kehitykseen joka tulee olemaan yhtä itsestäänselviä kuin pistorasiat?

Olemmeko varmoja että ymmärrämme kehittyvän teknologian potentiaaliset rajoitukset, ja tavat jolla sen kehitys voi taittua tai tulla mahdottomaksi?

Onko käsitteistömme puhua kyseisestä tulevaisuudesta oikea, tai olemmeko kielemme vankeja? […]

Katsommeko oikeita tulevaisuuksia, tai jätämmekö huomioimatta sellaisia jotka eivät meistä symboloi uutuutta ja uusiutumista?

Keskitymmekö liikaa helposti käsiteltäviin tulevaisuuksiin, jättäen suuremmat ja monimutkaisemmat mietintöjemme ulkopuolelle?

Kuvittelemmeko liikaa jo nähtyjen ratkaisujen kyvystä vaikuttaa tuleviin haasteisiin? […]

Mitkä teollisuuden haarat, ammattikunnat ja ilmiöt ovat jääneet harkinnan ulkopuolelle?

Mitkä ovat ne mekanismit jolla valitsemme ne ilmiöt joita katsomme, ja miten pitkälle voimme luottaa näihin? […]

Mitkä olisivat Suomen liiketalouden pahimmat painajaiset, ja mitkä valmiudet meillä on jos nämä toteutuvat?

Mitkä ovat ne tulevaisuudet joista emme puhu koska ne ovat liian kauhistuttavia ja täten liian raskaita harkita?”

Yhteenvetona Rehn esittää, että talouden edellytyksiä tulisi edistää yleisesti eikä vain muodissa olevia aloja. Politiikan pitäisi keskittyä enemmän esteiden raivaamiseen kuin talouden ohjaamiseen tukia suuntaamalla.

Poliitikkojen pitäisi pystyä luomaan rakenteet, jotka keskittyisivät enemmän yritysmaailman kriisien hoitamiseen kuin toivottujen mahdollisuuksien esiin manaamiseen. Keskeistä tässä on toimiva koulutus- ja tutkimuspolitikka ja aktiivinen kauppapolitikka. ”Hyvän tulevaisuuspolitiikan tunnistaa enemmin siitä josko se kykenee reagoimaan tehokkaasti yllätyksiin, ei siitä josko se aina välillä kykenee ennustamaan oikein”, kirjoittaa Rehn.

On vaikeaa nähdä tulevaisuuteen. Vielä vaikeampaa on luoda uutta tulevaisuutta varten. Jalat pysyvät tiukasti maassa kun muistamme, että kaikki tämän päivän modernin yhteiskunnan tukipylväät kuten kybernetiikka, automaatio, robotiikka, digitalisaatio ja geenibiologia juontavat hamalle 1970-luvulle – tosin sillä poikkeuksella, että poliittinen taikausko voi jäädyttää tärkeitä taloudellisia löytöjä jopa kymmeniä vuosia geeniteknologian tapaan.

Ja hyväksi lopuksi Rehn kehottaa kaikessa nöyryyteen, vaikka vähän häpeillen, koska professorit eivät ole tulleet kovin tunnetuiksi nöyryydestään. Nöyryyttä on sen tunnustaminen, miten vähän tulevaisuutta voidaan ennustaa. Alf Rehnin päätöslause kuuluu:

”Tämä nöyryys on se mikä pystyy ainakin osittain hälventämään ja vähentämään niitä vääristymiä, kieroutumia, ja sokeita kohtia joita liiketalouden tulevaisuusajattelu on pullollaan.”
¤

Lähteet

Rehn, Alf (11.3.2017): Liiketalouden tulevaisuuksista — vääristymät, kieroutumat, ja sokeat kohdat” https://medium.com/@alfrehn/liiketalouden-tulevaisuuksista-v%C3%A4%C3%A4ristym%C3%A4t-kieroutumat-ja-sokeat-kohdat-50f8b0381edb

Mannermaa, Mika: Matka. WSOY 2002.

Aavikot eläviksi luonnon menetelmillä

Kun biologi Allan Savory oli nuorena miehenä perustamassa kansallispuistoja Afrikkaan, hän tiesi saman kuin minkä tiesi jokainen tutkija ja kadunmies: liiallinen laiduntaminen tuhoaa kasvillisuuden ja edistää aavikoitumista. Saman saa aikaan valtavien peltoalueiden huipputekniikalla viljely, koska tuuli vie ajan mittaan mennessään hedelmällisen humuskerroksen. Kun 1950-luvulla kansallispuistoista häädettiin ihmiset, alkoi maa rapistua. Laidunkarjaa ei ollut ja tutkijat tulivat siihen tulokseen, että maa köyhtyy, koska on liikaa norsuja. Tämän virheellisen käsityksen seurauksena ammuttiin yli 40 000 norsua, mutta ongelma vain paheni.

Allan Savory päätti tämän seurauksena omistaa elämänsä ongelman ratkaisemiseen. Samanlaista aavikoitumista hän näki myöhemmin Yhdysvalloissa. IPCC:n raportin kirjoittajat laittoivat vuonna 2002 aavikoitumisen syyksi ”tuntemattomat prosessit”. Vasta myöhemmin Allan Savory ymmärsi, että eläinten on saatava laiduntaa siellä, missä pedotkin liikkuvat. Näiden pelossa karja hakeutuu laumoihin, koska se on niiden luontainen tapa puolustautua. Samalla, kun niiden on liikuttava paikasta toiseen, ne jättävät jälkeensä lantaa, joka antaa hyvän suojan maaperälle. Eläinlaumat sekoittavat tallatun ruohon lantaan, minkä seurauksena tapahtuu luonnollinen kompostoituminen.
Toisin käy, kun pellonraivauksen tieltä tai kuivuuden jälkeensä jättämät ruohikot poltetaan. Joka vuosi palaa miljardi hehtaaria ruohotasankoja, minkä seurauksena maa jää paljaaksi. Hiiltä ja saasteita vapautuu palamisessa hehtaarin alueelta enemmän kuin 6 000 autoa saisi aikaan samassa ajassa. Näin tehtäessä kuvitellaan, että polttaminen poistaa kuolleen aineksen ja mahdollistaa uuden kasvun. Vaikka sadetta saataisiinkin, vesi haihtuu, eikä hedelmällistä kasvupohjaa muodostu.

Tämän ongelman poistamiseksi on olemassa vain yksi vaihtoehto koskien koko maapalloa, vaikka se ilmastotieteilijöille ja tiedemiehille tuntuu järjenvastaiselta. Ja tämä vaihtoehto on käyttää laidunkarjaa tiiviissä ja liikkuvassa laumassa yhdessä saalistajien kanssa kuten ennenkin.

Paluu luontoon

 

Biologit ja ekologit kutsuvat periaatetta maaperän kokonaisvaltaiseksi hoitamiseksi ja suunnitelmalliseksi laiduntamiseksi. Nykyisin Afrikassa opetetaan kyliä kokoamaan eläimet suurempiin laumoihin laiduntamaan luontoa jäljitellen. Esimerkiksi Zimbabwessa oli ollut neljä kuukautta hyviä sateita (2012), mutta edessä oli kuivuus, koska kaikki vesi haihtui maan pinnalta. Samalla sademäärällä luonnollisen laiduntamisen jälkeen joet virtasivat ja koko luonto kasveineen ja eläimineen kukoisti. Tämä saatiin aikaan lisäämällä karjan ja vuohien määrää 400 prosentilla ja laiduntamalla niitä luontoa matkien yhdessä norsujen, puhvelien, kirahvien ja muiden eläinten kanssa.

Väkivaltaisessa Afrikan sarvessa paimenet ovat alkaneet laiduntaa karjaa luonnonmukaisesti. Se on heidän ainoa toivonsa pelastaa eläimensä ja perheensä. Nyt eläinten avulla voidaan ruokkia tuon maan kaikki ihmiset eikä siihen tarvita kuin 95% maan viljelyalasta.

”Tekomme aiheuttavat ilmastonmuutosta globaalisti uskoisin yhtä paljon kuin fossiiliset polttoaineet ja kenties jopa enemmän. Mutta mikä pahempaa, se aiheuttaa nälänhätää ja köyhyyttä, väkivaltaa, sosiaalista romahdusta ja sotaa… miljoonat miehet, naiset ja lapset kärsivät ja kuolevat. Ja tämä jatkuu, sillä me tuskin kykenemme estämään ilmastoa muuttumasta edes sen jälkeen kun fossiilisten polttoaineiden käyttö on lopetettu”, sanoo Savory:

Uskoisin näyttäneeni, kuinka voimme toimia yhdessä luonnon kanssa hyvin pienillä kustannuksilla muuttaaksemme kaiken tämän. Me teemme jo niin noin 15 miljoonalla hehtaarilla viidellä mantereella… Jos teemme saman noin puolella maapallon ruohotasangoista… voimme saada kasvihuonepäästöjen tasot esiteollisen aikakauden tasolle samalla ruokkien koko väestön. En voi kuvitella mitään, mikä tarjoaisi enemmän toivoa planeetalle, teidän lapsillenne, heidän lapsilleen, ja koko ihmiskunnalle.”

Yhtenä syynä sateiden vähenemiseen ovat olleet metsien hakkuut ja niiden muuttaminen ne monokulttuurilla hallittavaksi tehoviljelmiksi. Se paitsi köyhdyttää maan, myös vähentää sateiden määrää. Metsät ovat tärkeä tekijä ketjussa, joka pitää huoltaa maan elävyydestä, ja myös sateista. Puiden ”hengitys” nostaa taivaalle runsaat määrät pienhiukkasia ja aerosoleja, jotka toimivat vesihöyryn tiivistymisytiminä sateeksi. Puupelloilla hävitetään metsien monimuotoisuutta. YLEn uutiset (7.6.) kertoivat, että tämän estämiseksi jätetään avohakkuille muutamia puita, jonka metsänistuttajat voivat siinä sivussa polttaa ötököiden pelastamiseksi. Tämä on jälleen vain pieni laastari ammottavaan haavaan.

Miksi yksinkertainen ratkaisu ei kelpaa?

 

 

Rikkaat, joiden ahneus on kyltymätön, ovat aina vailla elintilaa. Näitä kyltymättömiä on kaikissa maissa. Heidän etujensa mukaista on siirtää ihmisiä pois näiden omilta asuinalueilta, mikä on tietynlaista kansanmurhaa sekin.

Taloudelliseen determinismiin kuuluu valittaa: vaihtoehtoja ei ole. Vaihtoehtoja ei ole, koska tämä on ainoa vaihtoehto, joka takaa kehityksen. Tuntuuko tutulta? On ihmisiä ylhäällä taivaissa ja ihmisiä alhaalla maassa eivätkä heidän etunsa koskaan kohtaa.

”On silti yksi ongelma, ja tuo ongelma on Lebensraum. Valtakunta tarvitsee Lebensrauminsa. Mistä taivaan valtakunta löytää Lebensraumin? Taivaan kansalaiset katsovat alas vanhaan maahan…He näkevät tuhansia eekkereitä viljelysmaata ja ajattelevat: tuolla pitäisi oikeastaan olla erikoistalousalue meidän teollisuudellemme. He näkevät Singurin rehevät pellot ja tietävät, että siellä pitäisi todellisuudessa olla autotehdas kansanauto Tata Nanolle. He ajattelevat: tuo on meidän bauksiittimme, meidän rautamalmimme, meidän uraanimme. Mitä nuo ihmiset tekevät meidän maillamme? Mitä meidän vetemme tekee niiden joissa? Mitä meidän puutavaramme tekevät niiden metsissä?

Jos katsoo karttaa Intian metsistä, mineraalivaroista ja adivasien asuinsijoista, voi huomata, että nämä asettuvat päällekkäin. Joten todellisuudessa ne, joita me kutsumme köyhiksi ovat valtavan rikkaita. Mutta kun taivaskansalaiset tähyävät maata, he näkevät ylimääräisiä ihmisiä istumassa arvokkaiden luonnonvarojen päällä. Natseilla oli ilmaisu tällaisille ihmisille: überzähligen Essern (ylimääräiset syöjät), näin sanoo tunnettu kansalaisaktivisti Arundhati Roy esseessään Kuuntelen heinäsirkkoja: Kansanmurha, kieltäminen ja juhlinta.
Ja mitä tapahtuu, kun ihmiset asettuvat vastarintaan? Heidät leimataan terroristeiksi. Heidät leimataan kehityksen vastustajiksi. On vain kasvu, rajaton kasvu, joka perustuu taloudelliselle determinismille. Muita vaihtoehtoja ei ole.

Intiassa köyhät pääsevät esiin vain, kun heidät esitellään maailmalle kehitysavun ja mikrolainojen onnellisina vastaanottajina. Heistä kerrotaan, miten onnellisia he omassa köyhyydessään ovat.
Ja mitkä ovat ihmisten mahdollisuudet vaikuttaa: Miten voi ryhtyä nälkälakkoon, kun on valmiiksi nälkiintynyt? Miten voi boikotoida tuotteita, kun ei ole rahaa ostaa mitään? Miten voi kieltäytyä maksamasta veroja, kun tuloja ei ole?

Miten kauan me hyvät ihmiset annamme tämän kaiken jatkua?
¤

---

Lähteet
Roy, Arundhati: Kuuntelen heinäsirkkoja, Merkintöjä demokratiasta. Into. 2011. (suom. Risto Tiittula)

Savory, Allan | puhe (2013): Näin estämme aavikoitumisen ja kumoamme ilmastonmuutoksen (suom. Matti Bragge) https://www.ted.com/talks/allan_savory_how_to_green_the_world_s_deserts_and_reverse_climate_change/transcript?language=fi

Lehtonen, Johanna | Vastavalkea (6.6.2017): Suomalainen vegaani ei pelasta maailmaa – mutta tukee globalistieliittiä https://vastavalkea.fi/2017/06/06/suomalainen-vegaani-ei-pelasta-maailmaa-mutta-tukee-globalistieliittia/