Tietokirjailija
Matti Salmisen
Toisinajattelijoiden Suomi on avartava ja kokoava kirja
toisinajattelijoista viime vuosisadalla. Se esittelee lukijalle kunkin
vuosikymmenen merkittävimmät toisinajattelijat, joita kertyy melkoinen
määrä, mutta vain kaksi naista on silti kuin eksynyt joukkoon:
Hella Wuolijoki ja
Elvi Sinervo.
Ensimmäisenä esiin astuu
Arvid Järnefelt, joka oli saanut vaikutteita
Leo Tolstoilta. Hänen vaihtoehtonsa maailmalle oli kaikkien ulottuvilla:
”Eikö riitä, että vain lakkaatte
tottelemasta, hävitätte ne aseet, jotka olette meidän käskystämme
takoneet omaa orjuuttanne varten ja tunnustaudutte meistä vapaiksi
ihmisiksi?” (Näin saarnasi Arvid Järnefelt Kallion kirkossa Helsingissä
20.5.1917.)
Mutta toisin kävi. Aseet otettiin esille tunnetuin seurauksin. Saksan
sekaantuminen Suomen kansalaissotaan ratkaisi taistelun valkoisten
voitoksi. Suomen porvarit saivat kyseenalaisen kunnian perustaa maailman
ensimmäiset keskitysleirit ja työväenliike hajotettiin vähintään
kahtia. Kommunistit joutuivat pakenemaan maan alle ja Neuvostoliittoon.
Suomea hallitsi tynkäeduskunta, joka edelleen elätteli toiveita
saksalaisesta kuninkaasta.
Omaa linjaansa ajoi
Oskari Tokoi, joka kannatti Suomeen
Sveitsin mallin mukaista järjestelmää kansanäänestyksineen kaikkineen.
Kovan linjan kommunistit sen sijaan olivat jo langettaneet Tokoille
kuolemantuomion.
Omia tuntojaan Tokoi purkaa kirjeessään
Yrjö Kalliselle 12.3.1956:
”Olen ollut tavallaan kuin yksinäinen
susi. Käsität, että ne syyt ovat vaikuttaneet myöskin minuun, joten
saatan nyt olla myöskin teille vieras ja käsittämätönkin. Kun tunnen
sinut toverina, jonka luotaus ulottuu syvemmälle elämän pohjavirtoihin
kuin niiden pinnalla uiskentelevien, jotka työväenliikkeessäkin ajavat
pieniä ryhmäetuja taikka suorastaan yksilöllisiä etujaan, rohkenen
sinulle myöskin paljastaa itseni uskossa, että sinä myöskin minua
ymmärrät paremmin kuin ne toiset.”
Tämä lainaus syvällisemmin kuin mikään muu paljastaa todellisen toisinajattelijan osan; ei vain toisena, vaan myös yksinäisenä.
Toisinajattelu viime vuosisadan alkukymmeninä liittyy pitkälti sodan
ja rauhan kysymyksiin sekä suhteeseen Neuvostoliittoon ja kommunismiin.
Näihin nivoutuvat yksittäisten ajattelijoiden mietteet, vaikka ajattelun
sisällön oletetaan pitkälti olevan lukijan tiedossa. Vain
oikeistososialidemokraatit
Väinö Tannerin johdolla olivat yhteiskuntakelpoisia osuuskauppahankkeineen.
Ajan henki oli jäätävä. Sensuuri, kirjapainojen hävittäminen,
väkivalta ja muilutukset, jopa tapot ja murhat olivat arkipäivää.
Taistelua käytiin sanoista ja sananvapaudesta. Kun
Arndt Pekurinen
kieltäytyi aseellisesta palveluksesta, Suomi sai kyseenalaista huomiota
ulkomaita myöden, kun monet tunnetut pasifistit, mukana
Albert Einstein,
ottivat asiaan kantaa. Vuonna 1931 säädettiin laki Lex Pekurinen, joka
salli aseista kieltäytymisen myös eettisistä syistä. Pekurinen vietiin
kuitenkin pakolla Jatkosotaan, missä hänet teloitettiin.
Oikeiston vallasta huolimatta monet yrittivät ajaa rauhan asiaa.
Perustettiin mm. Rauhanliitto ja Tulenkantajat sekä Kiila, joiden
piirissä rauhantyötä edistettiin.
Sodan aikana suurimpia rikollisia olivat rauhan puolustajat.
Suomalaiset vankileirien saaristot vetivät vertoja vastaaville
neuvostoliittolaisille. Viimeinen poliittinen vanki, joka teloitettiin
muutama päivä ennen sodan päättymistä, oli turkulainen maalari
Olavi Laiho. Hänen viimeiset tuntonsa julkaistiin Kiilan vuoden 1944 albumissa:
”Sattumaa vai ilvettäkö oli, että juuri
tänään tuotiin aimo sylillinen tuoreenvihreitä nokkosia. Ne oli
levitettävä vuoteeseen patjan alle, pitkin seiniä ja nurkkia. Nyt ne
leyhkivät voimakasta tuoksuaan, nokkosen tuoksua. Juhannuslehdiksikö?
Somasti sattui… Luteen myrkyksi ne! Juhannusyö – lutikat, nokkoset ja
sinä. Kaunis kolmiyhteys.
Nokkonen – se olet itsekin! yhteiskunnan
nokkonen, sosiaalisesti polttava, peloittava. Sinä olet täällä nokkosin
koristellussa asumuksessasi, pienessä, likaisessa, luteitten lönsimässä
kopissa – sellissä. Vankiselli ja vanki, poliittinen tutkintovanki,
kuolemaantuomittu, Oulun lääninvankilassa. Nokkonen nokkosissa
Juhannuksenakin.”
Vaikka yhteiskunta ennen sotia oli hyvin miesvaltainen, riitti
vankilaan myös naisia. Heistä Salminen on valinnut liikenaisen ja
kirjailijan Hella Wuolijoen, jolla vaikutusvaltaisena ihmisenä oli oma
selli, jonka toiset vangit siivosivat.
Runoilija Elvi Sinervo vangittiin Suomen-Neuvostoliiton rauhan ja
ystävyyden seuran joukkopidätyksessä 1941. Hänen asemaansa pahensi
avioliitto tunnetun toisinajattelijan
Mauri Ryömän kanssa. Elvi Sinervo ei vankilaan mennessään ollut kommunisti, mutta tuli sellaiseksi vankitoverinsa
Aune Laurikaisen ankarassa seurassa. Naiset ystävystyivät, kun Sinervo kirjoitti Laurikaiselle runon, joka päättyi:
Älä katso minuun,
ylitseni katso, kauas.
Aurinkopoluilla kerran
laulamme yhteistä laulua
uudesta ihmisestä.
Viimeinen naisvanki, joka teloitettiin 28.9.1943, oli ompelijatar
Martta Koskinen, josta Hella Wuolijoki kirjoittaa vankilamuistelmissaan:
”Hän oli suomalainen työläisnainen ja
rakasti maataan ja kansaansa, antoi elämänsä sen vapauden
puolesta…kantaen maanpetturin nimeä.
Hän kulki kuolemaan laulaen.”
Eräs tunnetuimmista toisinajattelijoista oli
Yrjö Kallinen,
neljä kertaa kuuolemaantuomittu mies. Hänestä tuli sodan jälkeen kenties
maailman ensimmäinen ja ainoa puolustusministeri, joka oli
vakaumuksellinen pasifisti.
Kuluttaja-lehdessä 19.12.1951 hän kirjoitti artikkelissa ”Rauhasta ja työstä sen hyväksi”:
”On helppo havaita että kulloinkin
joutuvat suurimman käytön ja väärinkäytön alaisiksi ne käsitteet, joilla
juuri siihen aikaan on suurin propaganda-arvo. Jos haluaa työntää
esille esim. kansallisuuskysymyksen, silloin käsite ’isänmaallisuus’
venytetään, kunnes siitä tulee, kuten sattuvasti on sanotti ’kaiken
lurjusmaisuuden pakopaikka”.
Rakentamisen aika
Sotien jälkeen alkoi Suomessa kasvun ja rakentamisen aika. Vasemmisto
vapautui vankiloista ja vallasta taisteltiin vaaleissa. Kansallista
sopua rakensi myös kirjailija
Väinö Linna teoksillaan Tuntematon sotilas ja Täällä Pohjantähden alla. Kirjallisuuden valtavirraksi muodostui modernismi.
Merkittävien toisinajattelijoiden joukkoon nousivat mm.
Pentti Haanpää, Pentti Linkola, Paavo Rintala, Pentti Saarikoski, Hannu Salama, Erno Paasilinna, Paavo Haavikko, Leif Salmén ja Jörn Donner.
Kun yhteiskunnalliset olot vakiintuivat ja hyvinvointia rakennettiin,
kapinalliset äänet vaimenivat. Ja muutenkin voidaan pohtia, onko
yhteiskunnallisessa eliitissä paistattelevista nepotistisen
puoluediktatuurin oloissa todellisiksi toisinajattelijoiksi.
”Joka tapauksessa porvarihegemonia otti
Suomessa yliotteen jo 1970-luvulla, vaikka sen näkyvimmät vaikutukset
ajoittuvatkin vasta seuraavalle vuosikymmenelle. Vaikuttamismuodot
olivat monet. Usean vasemmistolaisen ihmisen elämää rajoittaneet mustat
listat elävät ja toimivat hyvin vielä 1960- ja 1970-luvun Suomessa,
vaikka tavalliset suomalaiset epäilivät niiden olemassaoloa tai eivät
olleet niistä kuulleetkaan. Kysyä sopii, kuinka monen lahjakkaan
suomalaisen ura tyssäsi näihin listoihin, sen sijaan että he olisivat
saaneet toimia omien periaatteidensa pohjalta suomalaisessa
yhteiskunnassa”
Näin kysyy Matti Salminen kirjassaan. Hän sanoo myös:
”Jarkko Vesikansa ansaitsee suuren kiitoksen 2000-luvun alun paljastuksista. Lukekaa hyvät ihmiset Salainen sisällissota,
niin tiedätte nykyisen yhteiskuntamme syntyhistoriasta paljon aiempaa
enemmän. Teos on todellinen porvarillisen historian Kuka kukin on
-kirja. Aina on hyvä tietää, mistä viisauden lähteestä nykyisetkin
mielipidevaikuttajat ovat tietonsa alun perin ammentaneet.”
Matti Salminen päättää kirjansa tulevaisuuteen:
”Vuosituhannen alun myhäilevän
porvarillisen itsetyytyväisyyden jälkeen Suomi on EU:n vanavedessä
tullut yhä riippuvaisemmaksi globaalista taloudesta, lähes
katastrofaalisin seurauksin. Vuosikymmenten varrella kansakunnan
keräämää kansallisomaisuutta on myyty eritoten ulkomaalaisille
sijoittajille pilkkahinnalla. Sijoittajien edun vuoksiko talvisodan
ylistetyt sankarit taistelivat? Nykyisin jopa Suomen ulkopolitiikka
ollaan ulkoistamassa Euroopan unionille. Nato odottaa nurkan takana.
Myös identiteettimme eli suomalaisuus on
2000-luvulla ollut kiihtyvällä vauhdilla häviämässä. Saimme hyvästellä
kansakunnan toisen tukipilarin, oman rahan vuonna 2002. Suomen kansalta
asiaa ei kysytty. Meille sanottiin, että olimme antaneet siihen luvan
päättäessämme liittyä Euroopan unioniin vuonna 1995. Kiitos tiedosta.
Toinen suomalaisuuden tukipilari, suomen
kieli on rapautumassa hyvää vauhtia. ”Haastavaa suuressa kuvassa.”
Tällaisia kielikukkasia pulppuaa markkinavallan viestintätoimistosta
sotkemaan suomalaisten muutenkin sekavaa yhteiskunnallista tajuntaa.
Miten tässä näin kävi? Minne Suomi ja suomalaisuus hävisivät?
No, satavuotiaalla ei tunnetusti ole paljon elinaikaa jäljellä.
Oliko Christer Kihlmanin synkkä profetia sitten suomalaisen toisinajattelun viimeinen laulu itsenäisestä Suomesta?” Ennustus löytyy Mårten Westön tekemästä haastattelukirjasta Epätoivon toivo:
Siinä Kihlman kertoo miten maastamme katosi veljeys, vapaus ja
tasa-arvo. Ensin meni veljeys ja solidaarisuus. Sitten tasa-arvo. ”Se
tapahtui silloin kun ihmisen itaruudelle ja rahanahneudelle lopultakin
annettiin vapaat ohjat, kun yhteiskunta lopultakin otti sen hahmon jonka
Karl Marx oli 150 vuotta aikaisemmin luonnostellut, kun kaikki valta
lopultakin ja sitä paitsi täysin vapaaehtoisesti luovutettiin
ylikansallisille markkinavoimille, finanssioperatööreille,
pörssikeinottelijoille, kun ihminen lakkasi olemasta ensi sijassa
ihminen ja häntä alettiin lopultakin kutsua ensi sijassa kuluttajaksi,
asiakkaaksi, tuotannontekijäksi, kun Berlinin muuri lopultakin sortui,
silloin heitettiin lapsi pesuveden mukana ulos.” Sen mukana meni vapaus:
”Tuo suloinen vapaus. Oi kuinka vapaus kukoistaakaan sen kauhean
kommunismin vielä ihan äsken orjuuttamissa Itä-Euroopan maissa. Katsokaa
miten kulttuuri siellä kukoistaa. Ja rikollisuus. Ja tappava köyhyys.
Varo harhakuvitelmia, ystäväni.”
”Ja lopuksi se tärkein, jota tämänkin kirjan kirjoittaja miettii harva se päivä:
’Lapset… lapset… onko meidän lapsillamme
ja lastenlapsillamme minkäänlaista ihmisarvoa… minkäänlaista
inhimillistä tulevaisuutta…’ ”
Kirja
Matti Salminen: Toisinajattelijoiden Suomi. Into, Riika 2016.