Pelastakaa ihmiset ennen pankkeja

Yhdeksänkymmentäluvun lama hoidettiin valtavalla omaisuusmassojen uusjaolla.

Toimivia PK-yrityksiä kaadettiin urakalla ja uhreja tuli enemmän kuin talvisodassa. Satojatuhansia ihmisiä viime lama kosketti, jos ei yrittäjänä, niin ainakin takaajana. Monet menettivät omaisuutensa, kaikkensa ja jopa henkensä. Monet ovat riippuneet elinikäisessä hirressä. Jotkut eivät vapaudu koskaan.

Laman selvittäminen on yhä kesken. Tapahtumaa koskevat asiakirjat on presidentti Tarja Halonen julistanut salaisiksi.

Eilen uutisissa kerrottiin tutkimuksesta, jonka mukaan myös nuoriso on kahtiajakautunut. Yhä useampi elää köyhyydessä eikä kykene siitä koskaan nousemaan. Yhä useampi sairastuu masennukseen.

Viime laman realisoinneissa otettiin pankeille useammankin sukupolven työ. Monelta meni perintönä saatu rintamamiestalo tai asutustila. Pääomat kasaantuivat entistä harvempiin käsiin.

Se sukupolvi, joka silloin yritti työllistää itsensä ja siinä sivussa myös muutaman vieraan on viimeisellä sillalla. Paluuta ei ole.

Heidän lapsensa ovat joutuneet aloittamaan kaiken alusta. Siten köyhyys periytyy jo kolmanteen polveen niin kuin sanassa sanotaan.

Nyt puhutaan syrjäytyneistä nuorista. Minusta tämä syrjäytyminen on eufemismi hirvittävimmästä päästä. Ihan niin kuin joku lapsi tai nuori tuosta vain päättäisi syrjäytyä. Vetäytyä syrjään yhteiskunnasta ja maailmasta, omaan masennukseensa ja kurjuuteensa.

Paljon rehellisempää olisi puhua syrjäytetyistä. Kilpailuyhteiskunta kun perustuu kokonaan sille ajatukselle, että heikot sortuu elon tiellä ja jätkät sen kun porskuttaa.

Ihminen voidaan syrjäyttää niin monella tavalla, mutta tärkein syrjäyttämisen keino on taloudellinen. Kukaan ei voi rahataloudessa elää ilman työtä ja toimeentuloa. Ja vallankin lapsilla ja nuorilla on valtavat paineet tämän kaupallisuuden keskellä: Miksei minulla ole, kun kaikilla muilla on? Lasten ja nuorten käytöstä ja tapoja kauhistellaan ja ihmetellään eikä aina ajatella omaa nenää pidemmälle.

Köyhän lapselle ei välttämättä jää muuta kuin kauhistuneiden aikuisten ahdistunut katse. En tarkoita, että ihminen selvitäkseen tarvitsisi ylenpalttista rikkautta, mutta terveen itsetunnon kehittymiseen tarvitaan turvatut olosuhteet. Terve itsetunto voi pelastaa ihmisen vaikeuksien keskellä.

Kuuluisan psykoanalyytikon Alice Millerin sanoilla: ”Tarkoitan terveellä itsetunnolla ehdotonta varmuutta siitä, että mielletyt tunteet ja toiveet kuuluvat omaan itseen. Tämä varmuus ei ole harkinnan tulos, vaan se on olemassa kuin sydämensyke, johon ei kiinnitetä huomiota, ellei se reistaile.

Tästä omien tunteiden ja toiveiden välittömyydestä ja luonnollisuudesta ihminen ammentaa lujuutensa ja itsekunnioituksensa. Hän voi ”elää läpi” tunteitaan ja olla surullinen, epätoivoinen tai avun tarpeessa tarvitsematta pelätä, että saattaa silloin sisäistetyn äidin tolaltaan. Hän saa hätääntyä, kun häntä uhataan, hän saa suuttua, kun hänen toiveensa eivät täyty. Hän tietää yhtälailla, mitä tahtoo ja mitä ei tahdo, ja pystyy ilmaisemaan tahtonsa välittämättä siitä, pidetäänkö hänestä vai vihataanko häntä sen vuoksi.”

Lasten syrjäyttämisen ketju on siis hyvin syvällä yhteiskunnassa. Toivoa nyt vain sopii, että viime laman ”hoidossa” tehtyjä virheitä ei tällä kertaa toistettaisi. Että tällä kertaa pelastettaisiin pankkien asemesta ihmiset.

Tämä runoilija Kaija Olin-Arvolan kirjoitus julkaistiin alun perin 25.11.2010 hänen Uuden Suomen blogissaan.

Jaa tämä:

Hui kauhistus!

Kuva: Kaija Olin-Arvola: Sama pahuus kaikissa meissä.

Ei tässä mitään järkeä ole tähän puuttua, mutta kun ei saa oltua.

Sattui käteen Iltalehti (9.8.) ja siitä silmään Aarno Laitisen kolumni Raivottaret. Vauhtia juttuun otetaan professori Wendy Lowerin kirjasta Hitlerin raivottaret.

Ja sitten: "Naisten julmuudesta on hienotunteisesti oltu melko hiljaa, vaikka esimerkkejä löytyy vaikka kuinka", kirjoittaja toteaa ja jatkaa: ”Suomessa tunnetaan punakaartin julmat naissotilaat.” Mikä lienee lähde, sitä ei kirjoittaja kerro.

Tästä purkautuu esteettä valloilleen vuolas naisvihan vuo, joka päätyy syyttämään naisia Lenin, Stalinin, Hitlerin ja Maon julmuuksista. Alice Miller on tutkinut aihetta paljon ja tullut siihen tulokseen, että väkivalta on se yhdistävä tekijä, joka löytyy julmureiden takaa sukupuoleen katsomatta. Väkivalta synnyttää väkivaltaa.

Väkivaltaan perustuva yhteiskunta synnyttää väkivaltaisia yksilöitä.

Jos kyseessä ei olisi varsin vakava asia, ei voisi muuta kuin nauraa, kun Aarno Laitinen panee naiseuden syyksi hakeutumiselle ääriliikkeisiin. Erityisesti hän mainitsee taistolaiset ja heidän keskuudestaan vielä Yleisradion, Ilta-Sanomien ja Hufvudstadsbladetin naistoimittajat. Hui Kauhistus!

”Vieläkin Ilta-Sanomien vanhat toimittajat muistelevat vastenmielisyydellä taistolaisjulmuria, jonka kesyttämiseksi toimitusjohtaja otti hänet johtoportaaseen. (Liekö vienyt säärtä pitkin?) Tämä taistolaistyttö tuhosi yhtiön ulkomaanseikkailuissa puolitoista miljardia euroa ja ajoi yhtiön tilaan, jossa sen arvo lähenee espanjalaisen huippujalkapalloilijan myyntihintaa.” Hui Kauhistus! On siinä ollut melkoinen nainen. Ei pitäisi turhaan tytötellä.

Ja aina vain paranee: ”Tyypillinen naisjulmurien puolue on Vihreä liitto. Sen naiset pitävät huolen siitä, ettei kukaan uskalla kannattaa ydinvoimaa tai syödä julkisesti lihaa.”

Tässä vaiheessa Aarno Laitinen onkin sitten varmaan jo painanut päänsä pöytään ja itkenyt katkerasti ikävöidessään omaa äitiään.

Minäpä ottaudun

Sakari Timonen, jonka monet tuntevat erinomaisista ja juridisesti huippuasiantuntevista blogeistaan ilmoitti olevansa ottautumatta kouluväkivaltakeskusteluun.

Minä ottaudun. On vielä tuoreessa muistissa ne lukemattomat selkäsaunat ja tukkapöllyt, joilla äiti minua opetti. Vieläkin tuntuu Koivuniemen herran kimakat vihlaisut kintuissa. Hyväähän äiti tietysti tarkoitti. En kuitenkaan tunne, että minä olisin siitä kohtelusta tullut hullua hurskaammaksi. Päätinpä vain jo silloin, etten ainakaan omaa lastani lyö. Enkä ole lyönyt. Ei ole tarvinnut. Puhe on riittänyt aina.

Vuosia myöhemmin luin Alice Millerin kirjan Lahjakkaan lapsen tragedia. Se viimeistään sai minut vakuuttuneeksi, että lapsiin kohdistuva väkivalta on rikos ihmisyyttä vastaan. Kirjassaan, Alussa oli kasvatus, Miller kertoo, miten Adolf Hitler sai selkäänsä tämän tästä. Mitä siitä sitten seurasi? Ei mitään hyvää. Vain kauhua.

Viimeaikaisesta koulukohusta olen keskustellut kahden lapsenlapseni kanssa. Molemmat ovat sitä miltä, että kasvattajat eivät väkivaltaan turvautuessaan menetä muuta kuin omat kasvonsa. Molemmat pojat pitävät tärkeänä koulurauhaa ja toisen koulussa sellainen vallitseekin. Toisen koulussa rehtori joutuu aika ajoin puuttumaan järjestyksenpitoon, mutta ainakin tähän asti se on riittänyt.

Omilta kouluajoilta muistan, että opettajilla oli luonnostaan sellainen auktoriteetti, että ei tullut mieleenkään haistatella. Kovin rangaistus oli nurkkaan joutuminen ja jälki-istunto.

Minusta keskustelua tästä yksittäisestä tapauksesta pitäisikin laajentaa väkivaltaan yleensä. Koko viihdeteollisuus suorastaan tihkuu väkivaltaa.

Maailman johtajat syyllistyvät sotiin, joissa tapetaan ihmisiä kuin kärpäsiä. Jopa rauhanpuolustajina ennen esiintyneet poliitikot, hyväksyvät ainakin ministereiksi päästyään väkivallan kansainvälisten konfliktien ratkaisuna.

Mitä isot edellä, sitä pienet perässä.