perjantai 28. kesäkuuta 2013

Kokoontumisajot Berchtesgadenissa

Kuva: Kaija Olin-Arvola: Berchtesgaden

”Se joka vaikenee. Hän hyväksyy.
Se joka kuiskaa. Hän valehtelee
Se joka huutaa. Häntä ei kuulla.”
 
Olen kahtena kesänä peräkkäin matkustanut yli Itämeren Saksaan. Kahtena vuonna olen matkalla lukenut Sven Lindqvistin kirjan Myytti Wu Tao-tzusta. Kirja katsoo maailmaa monesta eri näkövinkkelistä.
Se kertoo kuinka saksalaiset supistivat lounaisafrikkalaisen herero-kansan 80 tuhannesta 15 tuhanteen vuosina 1904-07. Tuho maksoi vain 30 miljoonaa puntaa ja jo vuonna 1913 siirtomaa alkoi tuottaa voittoa. Kuvernöörin nimi oli Göring. Hänen poikansa pani toimeen juutalaisten tuhoamisen Euroopassa.
Ennen kuin juutalaiset Saksassa marssitettiin kuolemaan tehtiin kaksi koetta: Oliko ”mahdollista saada juutalaiset omin jaloin kävelemään tuhoaan kohti, kukin kädessään pieni matkalaukku, keskellä yötä, ilman minkäänlaista edelläkäypää tiedotusta”. Kokeet onnistuivat tunnetuin seurauksin. Tätä Lindqvist pitää ihmeenä ja vielä ihmeellisempänä sitä, etteivät naapurit sanoneet mitään.
Matkalla Salzburgiin poikkesimme Berchtesgadenissa ja ihmettelimme autojen paljoutta. Enää en ihmettele, miksi Wikipediasta löytyy teksti: Kauppala ei ylpeile natsihistoriallaan, ja jotkut pelkäävät alueelle syntyvän uusnatsistisen pyhiinvaelluskohteen.
Lindqvist lainaa kirjassaan Hermann Hesseä: ”Joidenkin on jatkettava rauhaa, vaikka koko maailma kävisi sotaa.”
Ja yhtäkkiä myös nämä sanat saivat uuden merkityksen: ”Sinä tunnet itsesi äkkiä voimattomaksi.
Kummallista. Sinähän olet mukana päättämässä.
Missä pilsneriä saa tarjoilla.
Kummallista, tämä täydellinen, tuhoisa voimattomuuden tunne – siinä ainoassa maanosassa, jossa vapailla kansoilla on valta.”
 
(Sven Lindqvist, Myytti Wu Tao-tzusta, Suom Brita Polttila, Weilin+Göös, Espoo 1986)
 
 
 

torstai 27. kesäkuuta 2013

Hullu kuningas

Kuvat Kaija Olin-Arvola: Neuschwanstein ja Hohenschwangau
 
Kävin matkallani jälleen kerran katsomassa Baijerin kuninkaan Ludvig II (25.8.1845-13.6.1886) linnoja. Niitä hänen jäljiltään on monta. Ehkä tunnetuin niistä on Neuschwansteinin satulinna. Se sijaitsee Hohenschwangaun kesäresidenssin naapurina, jonka rakennutti Ludwigin isä Maksimilian II. Linnoilta on näköyhteys toisiinsa.
 
Käteeni tarttui matkamuistokioskista pieni tutkielma Ludwigista nimeltä Hullu vai maanpetturi, jonka on kirjoittanut tutkija Julius Desing.
 
Juonittelujen seurauksena hänet syöstiin vallasta ja löydettiin vähän myöhemmin kuolleena yhdessä lääkärinsä  Bernhard von Guddenin kanssa Starnberg-järvestä. Yhä edelleen heidän kuolemansa on selvittämättä. Yhä edelleen keskustellaan aiheesta oliko Ludwig II hullu vai maanpetturi.
 
Julius Desingin johtopäätös on mielenkiintoinen: Ludwigilla saattoi olla psyykkisiä vaikeuksia, mutta hullu hän ei missään tapauksessa ollut. Hän rakasti kauneutta ja halusi jättää jälkeensä vain hyvää. Hän työllisti suuret joukot rakentajia, taiteilijoita ja käsityöläisiä.
 
Julius Desingin mielestä paljon hullumpia ovat olleet ne hallitsijat, jotka veroillaan ovat näännyttäneet kokonaiset kansat, tapattaneet ihmisiä sodissa ja tuhonneet vaivoin rakennettuja kyliä ja kaupunkeja. Kaikkein hulluimpia ovat olleet ne, joiden nimeen on liitetty mainesana Suuri.
 
Tämä hulluus on nähtävissä tänäkin päivänä.