Nuorena plikkana oli helppoa, kun maailma oli tässä ja nyt. Aurinko paistoi ja maantie oli kuuma. Moottoripyörän tarakalla kiljuttiin ja mentiin lujaa.
Vähän vanhempana alkoivat selvitä maailman rakenteet. Palikat olivat hyvässä järjestyksessä: alkuyhteiskunta, orjuus, feodalismi, kapitalismi, sosialismi ja kommunismi. Eespäin, eespäin tiellä taistojen… 70-luvulla kokemusta tuli hankituksi Moskovasta ja Itä-Saksasta ja jo silloin tiesin, että sosialismi tulee romahtamaan. Itä-Berliinin jälkeen pakenin paimeneksi korpeen, missä kului 15 vuotta. Ja loppu on ollut jatkuvaa muutosta ja historiaa. Tietysti.
Vuonna 2010 joulukuussa luin Mika Mannermaan kirjan Matka, jossa hän pohtii muun muassa tietoyhteiskunnan muuttumista bioyhteiskunnaksi seuraavien kymmenen, ehkä kahdenkymmenen vuoden kuluessa. Kirja ilmestyi vuonna 2002. Aiheesta hän esittää kaksi skenaariota: Menestyjät ja luuserit ja Hyvien ihmisten juhla.
Ensimmäisessä skenaariossa, Menestyjät ja luuserit, yhteiskunnan moraalikoodin sanelisivat dollari, jeni ja euro sekä ahneus ja röyhkeys. Mannermaan ennustuksessa pieni eliitti
”maksimoisi kaikki bioteknologian
ihanuudet omalla kohdallaan. Kauneuden, urheilullisuuden, geneettisesti
huippuunsa viritetyt aivot, sataanviiteenkymmeneen kipuavan
älykkyysosamäärän, ylimääräistä neurologista muistikapasiteettia gigojen
potenseissa. Luomuaivoilla ei olisi sanomista”.
Toisessa skenaariossa, Hyvien ihmisten juhlassa, ”keskeiset moraalikoodit asetettaisiin kansalaisten valitsemissa yhteiskunnallisissa elimissä kaikilla tasoilla”. Yhteiskunnassa sovellettaisiin geeniteknologiaa kaikilla mahdollisilla alueilla, myös ruuan tuotannossa kaikkein köyhimmillä alueilla. Hyvien ihmisten maailmassa ei enää kuoltaisi joukkomitassa nälkään.
”Ihmisen eliniän pidentyminen
keskimäärin 100 vuoteen ja sen ylikin merkitsisi huomattavaa muutosta
ihmisten yhteisöllisissä suhteissa. Nyt ihminen tulee tuntemaan
vanhempansa ja isovanhempansa ja toisaalta lapsensa ja lapsenlapsensa.
Uudessa maailmassa heidän elämäänsä vaikuttavat lisäksi isoisovanhemmat
ja lapsenlapsenlapset. Huikeasti kasvanut ihmissuhdeverkosto.”
”Hyvien Ihmisten skenaariossa
käytäisiin loppumatonta habermasilaista keskustelua siitä, mikä on
sallittua ja miten pitkälle voidaan mennä. Totuus eläisi ajassa
jatkuvasti, mutta sillä olisi selvä suunta: eteenpäin. Peruslogiikka
olisi, että bioteknologioiden eri alueiden synnyttämiä uusia
innovaatioita nopeimmat kannattavat välittömästi, monet ensin
vastustavat ja sitten hyväksyvät, ja aina jää pieni joukko, joka on
uskossaan vankka eikä hyväksy minkäänlaista ´Jumalan, Jahven tai Allahin
töiden´ näpelöintiä. He saavat ilmaista ja pitää kantansa Hyvien
Ihmisten skenaariossa, mutta eivät kykene estämään kehitystä.”
Jos minun pitäisi tämän päivän järjellä sanoa, millainen maailma on kahdenkymmenen vuoden kuluttua, niin olisi pakko vastata: Minä en tiedä.
Missä nyt mennään?
Kun toissapäivänä (13.6.) luin professori Alf Rehnin maaliskuussa 2017 eduskunnan tulevaisuusvaliokunnalle antaman lausunnon ”Liiketalouden tulevaisuuksista – vääristymät, kieroutumat, ja sokeat kohdat”, muistin blogikirjoitukseni ”Mitä minä en tiedä” joulukuulta 2010.
Lausunnossaan Rehn lähtee siitä, että ihmiset tietävät tulevaisuudesta vain yhden asian:
”Mitä tahansa kuvittelemme siitä,
juuri se tuskin tapahtuu. Raportit tulevaisuudesta ovat nimittäin ennen
kaikkea raportteja siitä mitä tapahtuu nykypäivässä, ja myös ihmisyyden
ylimielisyyden peilejä. Jos historia on opettanut meille jotain, niin
ainakin sen että ihminen on aina hellyyttävän varma siitä että juuri hän
on kykenevä nähdä [sic] tulevaisuuteen, vaikka kaikki sukupolvet ennen
häntä on tässä epäonnistunut.”
”Ei niin että olettaisimme että
suositut tulevaisuuskuvat olisivat aina vääriä, eikä niin että
olettaisimme niiden vastakohdan olevan sen oikeampi, vaan niin että myös
harkitsemme mitä kieroutumia näihin mahtuu. Miten ihmisen tahto tuntea
turvallisuutta, eli toivoa että hänen nyky-ymmärryksensä kelpaisi myös
tulevaisuudessa, vaikuttaa tapaamme puhua? Miten alitajuinen pelko (tai
ihastus) vaikuttaa tulevaisuuskuviin? Miten luonnollinen halumme
juhlistaa uutta ja jännittävää sokaisee meidät asioille jotka eivät ehkä
ole juuri tätä?”
Yhtenä esimerkkinä Rehn mainitsee digitalisaation, joka on kuin taikasana. Se ratkaisee lähes kaikki ongelmat, kuten olemme kuulleet ja nähneet. Digitalisaatiosta jauhavat ainakin kaikki he, joiden ura ja tienestit ovat riippuvaisia digitalisaation menestyksestä. Samalla on kuitenkin mahdollista, että se edustaa hyvin samanlaista kehityskäyrää kuin sähkö aikoinaan. Rehn kirjoittaa:
”Mullistava, omalla tavallaan, mutta
ennen kaikkea tavalla jossa kaikki on tulevaisuudessa digitalisoitu
luonnostaan, ja että digitalisaatio edustaa yksinkertaista oletusarvoa,
sellaista joka on kilpailuvalttina merkityksetön miltei kaikille
firmoille. Digitalisaation arkipäiväistyminen ei ehkä vielä ole täydessä
kukoistuksessa, mutta tänään näemme paljon saman tapaista
yli-innostusta jota vallitsi kun sähkö oli uusi ja ihmeellinen
teknologia.”
”Onkin täysin mahdollista sanoa että
monen monta niistä asioista joita tänään kuvaillaan käsitteillä kuten
juuri digitalisaatio ja tekoäly ovat oikeastaan varsin vanhoja
teknologioita jotka ovat saaneet uuden ja ehomman brändin…”
Kysyen kylän löytää. Hakien talon.
Miettiessään Suomen yritysmaailman tulevaisuutta Alf Rehn esittää joukon kysymyksiä vastauksien asemesta:
”Olemmeko panostamassa kehitykseen
joka tuo kilpailuvaltteja, tai kehitykseen joka tulee olemaan yhtä
itsestäänselviä kuin pistorasiat?
Olemmeko varmoja että ymmärrämme
kehittyvän teknologian potentiaaliset rajoitukset, ja tavat jolla sen
kehitys voi taittua tai tulla mahdottomaksi?
Onko käsitteistömme puhua kyseisestä tulevaisuudesta oikea, tai olemmeko kielemme vankeja? […]
Katsommeko oikeita tulevaisuuksia, tai jätämmekö huomioimatta sellaisia jotka eivät meistä symboloi uutuutta ja uusiutumista?
Keskitymmekö liikaa helposti käsiteltäviin tulevaisuuksiin, jättäen suuremmat ja monimutkaisemmat mietintöjemme ulkopuolelle?
Kuvittelemmeko liikaa jo nähtyjen ratkaisujen kyvystä vaikuttaa tuleviin haasteisiin? […]
Mitkä teollisuuden haarat, ammattikunnat ja ilmiöt ovat jääneet harkinnan ulkopuolelle?
Mitkä ovat ne mekanismit jolla valitsemme ne ilmiöt joita katsomme, ja miten pitkälle voimme luottaa näihin? […]
Mitkä olisivat Suomen liiketalouden pahimmat painajaiset, ja mitkä valmiudet meillä on jos nämä toteutuvat?
Mitkä ovat ne tulevaisuudet joista emme puhu koska ne ovat liian kauhistuttavia ja täten liian raskaita harkita?”
Poliitikkojen pitäisi pystyä luomaan rakenteet, jotka keskittyisivät enemmän yritysmaailman kriisien hoitamiseen kuin toivottujen mahdollisuuksien esiin manaamiseen. Keskeistä tässä on toimiva koulutus- ja tutkimuspolitikka ja aktiivinen kauppapolitikka. ”Hyvän tulevaisuuspolitiikan tunnistaa enemmin siitä josko se kykenee reagoimaan tehokkaasti yllätyksiin, ei siitä josko se aina välillä kykenee ennustamaan oikein”, kirjoittaa Rehn.
On vaikeaa nähdä tulevaisuuteen. Vielä vaikeampaa on luoda uutta tulevaisuutta varten. Jalat pysyvät tiukasti maassa kun muistamme, että kaikki tämän päivän modernin yhteiskunnan tukipylväät kuten kybernetiikka, automaatio, robotiikka, digitalisaatio ja geenibiologia juontavat hamalle 1970-luvulle – tosin sillä poikkeuksella, että poliittinen taikausko voi jäädyttää tärkeitä taloudellisia löytöjä jopa kymmeniä vuosia geeniteknologian tapaan.
Ja hyväksi lopuksi Rehn kehottaa kaikessa nöyryyteen, vaikka vähän häpeillen, koska professorit eivät ole tulleet kovin tunnetuiksi nöyryydestään. Nöyryyttä on sen tunnustaminen, miten vähän tulevaisuutta voidaan ennustaa. Alf Rehnin päätöslause kuuluu:
”Tämä nöyryys on se mikä pystyy
ainakin osittain hälventämään ja vähentämään niitä vääristymiä,
kieroutumia, ja sokeita kohtia joita liiketalouden tulevaisuusajattelu
on pullollaan.”
¤
¤
Lähteet
Rehn, Alf (11.3.2017): Liiketalouden tulevaisuuksista — vääristymät, kieroutumat, ja sokeat kohdat” https://medium.com/@alfrehn/liiketalouden-tulevaisuuksista-v%C3%A4%C3%A4ristym%C3%A4t-kieroutumat-ja-sokeat-kohdat-50f8b0381edbMannermaa, Mika: Matka. WSOY 2002.