alhaalta enkelinheleä huuto: Saatana!
lauantai 29. huhtikuuta 2017
Tytön sisin olemus
Viktor Lindell ja Eeva Joenpelto
Viktor ja Ida Linell os. Nyman
Punaisten teloitusta kuvaava juhlaraha toi jälleen mieleeni oman vaarini Viktor Lindellin kohtalon. Ja jälleen kerran sydämeni särkyi ihmisten julmuuden ja empatiakyvyn puutteen edessä. Näitä katkeria kokemuksia on varmaan minun lisäkseni lukemattomilla muilla, jotka asioita ovat selvittäneet.
Tällaiset historialliset tragediat noudattavat tutkimusten mukaan kaavaa, jonka mukaan ensimmäinen sukupolvi kokee, toinen vaikenee sekä pelosta että häpeästä. Kolmas selvittää, jos selvittää. Vasta sitten voi alkaa surutyö. Minä en siihen kykene. Minä tunnen vain loputonta tuskaa. Kykenen ainoastaan tekemään sen, mitä minun on tehtävä. Minun on kerrottava, kerrottava ja kerrottava. Nämä ihmiset, jotka antoivat henkensä aatteensa puolesta, ovat sen ansainneet. Heidän muistoaan minä kunnioitan. Heidän ansiotaan on Suomen itsenäisyys, torppareiden vapauttaminen ja työväen etujen ajaminen.
Ylempi kuva on Sammatin historiankirjan kansipaperin liepeestä. Siinä vaarini Viktor Lindell on nostettu kirjailija Eeva Joenpellon köydälle. Kuva oli meillä kotona piirongin päällä juuri tuollaisen muistokuvana. Kun täytin viisi, opin lukemaan ja siitä pitäen tavasin tuota kuvaan liitettyä tekstiä, vaikka en sitä heti edes ymmärtänyt: "Vihtori Lindell, Sammatti, Valkoisen vihan uhri, teloitettu, murhattu 6.5.1918." Siitä alkoi minun Via Dolorosani.
Surutyön minun osaltani tekevät poikani ja hänen kolme lastaan, joille olen kertonut sukuni tarinan. Yhdessä olemme käyneet uhrien haudoilla ja muilla historiallisilla paikoilla, myös vaarini teloituspaikalla turvesuon laidalla, minne vainajat sotkettiin ennen kuin omaiset saivat heidät haudatuiksi metsäkummulle. Siunattuun kirkkomaahan näitä uskovia ihmisiä ei päästetty.
Lähes koko ikäni olen miettinyt omaa isoisääni, joka teloitettiin tutkimatta vuonna 1918 valkoisen terrorin uhrina Sammatissa. Hän oli paennut teloittajia Enäjärven rantaan kalliosuojaan, jota kutsuttiin Ruokoparman luolaksi. Kiinniottajat ampuivat aseetonta miestä päähän ja reisiin vapunpäivänä. Verissäpäin hänet vietiin vaimonsa ja kolmen pienen lapsen eteen omalle kotipihalleen ja vaimolle sanottiin: ”Katto nyt IituVihtoriis. Ny sää näät sen viimesen kerran.” Vaarini Vihtori Lindell ei ollut mukana taisteluissa. Hänen ainoa rikoksensa oli kuuluminen työväenyhdistykseen. Viisi päivää häntä pidettiin vankeudessa Ylitalon navetassa, missä häntä kidutettiin ja pilkattiin, hänen päälleen syljettiin ja häntä lyötiin. Sieltä hän muiden vankien mukana joutui haavoittuneena kävelemään toistakymmentä kilometriä Nummelle, missä miehet teloitettiin ja sotkettiin suohon.
Tätä tarinaa olen toistellut koko elämäni ajan. Sellaisena se on minulle kerrottu. Usein olen ajatellut, miten tämä kaikki on minuun vaikuttanut. Olen ajatellut, että vaarini on ollut yksi eniten elämääni vaikuttaneista ihmisistä. Mutta miten hän on vaikuttanut? Vastauksen löytyminen Peter Handken romaanista ”Moravalainen yö” tuntui ihmeeltä. Lukiessani Handken maalaamasta tytöstä samaistuin häneen niin voimakkaasti, että tuntui kuin olisi itsestäni kirjoitettu. Estetiikan ja filosofian professori Markus Lammenranta onkin sanonut, että romaanit ovat ihmisten sienikirjoja.
Niin kuin Handken kuvailema tyttö olen minäkin yhä uudelleen ja uudelleen palannut paikoille, missä kaikki tapahtui. Olen etsinyt kivisestä kallioseinästä luodinjälkiä ja tuijottanut vetiseen altaaseen, mistä turpeet on nostettu. Mielessäni olen toistellut tarinaa unettomina öinä ja usein päivisinkin. Uniinikin nuo hirvittävät tapahtumat ovat tulleet.
”Jos hän pystyi omana aikanaan enää kuvittelemaan ketään kuvataiteilijaa olevaksi, niin silloin nimenomaan mielikuva-taiteilijan. Sellainen hänestä nyt tuli nyt meidän laivayönämme, tosin käyttäen ainoastaan yhtä sormea piirtäessään muutamilla ääriviivoilla mielikuvansa ilmaan.… Mistä siis oli kysymys? Tytön syvimmästä olemuksesta; hänen sisimmästään. Ja tytöstä aamun ensimmäisessä sarastuksessa kiillesirujen kimaltaessa tiellä, joka nyt kapeni karjapoluksi. Tytöstä viimeisen vielä tuikkivan tähden alla, jonka tyttö osoitti myös isoisälleen, joka kuitenkin oli niin uupunut, myös itseensä vaipunut, että ei jaksanut kohottaa päätään. Tytöstä kahden kallioseinämän välissä muinaisen partisaaneille kuuluneen piilopaikan edessä, josta ei muistuttanut enää mikään, eivät kranaatin sirut, eivät ammusten hylsyt, ei tulisija, eivät makuulavitsan jäänteet, eivät lentolehtisten rippeet, eivät liittoutuneiden laskuvarjojen avulla kuljetetun painokoneen painokirjaimet – kenties kaikista tärkeimpänä – tytöstä, lapsenlapsesta, joka muisti sen, mitä isoisä oli kertonut hänelle, eikä yhtäkkiä isoisä ollutkaan enää lainkaan väsynyt. Tytöstä tummanpuhuvine silmineen, kourassaan, ei, ei pistoolin kuulia, vaan kivikovia sinisiä katajanmarjoja. Tytöstä juoksemassa vuoren rinnettä alas, isoisä jo paljon kauempana edelläpäin, päästäen ilmoille kimeän huudon, vielä toisenkin, kunnes kaiku kiiri takaisin. Tytöstä odottamassa vanhusta, kyyhöttäen kantapäillään, kulkien sitten isoisää vastaan rinnettä alas, ja näin ikuisesti kulkien isoisäänsä tai ei ketään vastaan, joka tapauksessa ei ketään tiettyä vastaan, yksinkertaisesti koko elämänsä ajan kulkien vastaan, antaen ei kenenkään eikä minkään alistaa häntä, sisin täynnä surullisuutta, aika-ajoin, mutta ulkoapäin haavoittumattoman luonteensa, oman olemuksensa suojelemana, ikuisesti vapaana, ikuisesti nuorena. Ja tätä hän toivoi tytölle kaiken päätteeksi omasta kaukaisuudestaan.”
(Valitettavasti Sammatin historian kirjaan on tullut virhe. Siinä Enäjärven rannassa sijaitsevassa Ruokoparman luolassa kolmesta kiinniotetusta miehestä vaarini tilalla on väärä henkilö. Toiseen painokseen asia on korjattu. Tapahtumat ovat oikein myös Tauno Tukkisen tutkimuksissa.)
(Valitettavasti Sammatin historian kirjaan on tullut virhe. Siinä Enäjärven rannassa sijaitsevassa Ruokoparman luolassa kolmesta kiinniotetusta miehestä vaarini tilalla on väärä henkilö. Toiseen painokseen asia on korjattu. Tapahtumat ovat oikein myös Tauno Tukkisen tutkimuksissa.)
Peter Handke, Moravalainen yö, Suom. Arja Rinnekangas, LURRA Editions, Keuruu 2013
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)