lauantai 29. marraskuuta 2014

Kuka on Venäjä? Onko hän kotona?


Parhaillaan ajan henki Suomessa on sellainen, että Venäjään pitää suhtautua vähintään tietyllä varauksella.

Toinen äärilaita edustaa vihamielistä suhtautumista Venäjään. Toista äärilaitaa ei juuri ole. Avointa ystävyyttä kehtaa harva tunnustaa.

Mutta voidaanko ylipäätään jokin maa henkilöidä. Personifikaatio toimii aina vain yleistyksenä ja yleensä propagandan välineenä.

Venäjä sitä ja Venäjä tätä, ei todellisuudessa tarkoita yhtään mitään. Sama pätee tietysti kaikkiin muihinkin instituutioihin.

Vieraaseen maahan liimatut ominaisuudet palvelevat aina vain liimaajan omia päämääriä ja pyrkimyksiä.

Myös ignorointi on kannanotto. Ollaan kuin ei Venäjää olisikaan. Ja pahinta tietysti olisi Venäjän hyväksyminen sellaisena kuin se on tietämättä välttämättä lainkaan, millainen Venäjä on.

Jokainen järjissään oleva ihminen tajuaa kuitenkin, että Venäjä on fiktio siinä kuin mikä tahansa muukin maa.

Venäjä on suuri kertomus, vähän suurempi vielä kuin esimerkiksi Suomi tai Liettua.

Jokaisen maan ihmiset ovat todellisia omine hyveineen ja heikkouksineen, omine intresseineen, toiveineen ja pelkoineen. Pahan akseli lävistää meistä jokaisen.

Nämä inhimilliset ominaisuudet yhdistävät ihmiset valtioiden rajoista riippumatta. Ei kannata uskotella itselleen eikä muille, että Venäjä on vihollinen tai henkiystävä.


Venäjän työtätekevien ihmisten edut ovat yhteneväiset kaikkien maailman työtätekevien etujen kanssa.  Tästä oivalluksesta syntyi aikoinaan työväenliikkeen tunnus: ”Kaikkien maiden proletaarit liittykää yhteen.”



perjantai 28. marraskuuta 2014

Starttira-ha-halla yrittäjäksi


Kuva: Kaija Olin-Arvola: Starttiraha

Kyllä herrat omistaan huolen pitävät. Starttiraha, jolla työtön houkutellaan yrittäjäksi, on tästä oiva esimerkki.

Starttiraha anotaan jokaisen kuukauden alussa ja anomuksen käsittely kestää noin kuukauden eli käytännössä kännyyn lankeava raha tulee tilille noin kahden kuukauden viipeellä. Starttiraha on kaikille sama, mutta sitä verotetaan edellisen veroprosentin mukaan. Jokainen muu tuki höylää starttirahaa pienemmäksi.

Tämän antenniasentajan tapauksessa starttirahaa maksetaan 23,17€ jokaiselta arkipäivältä. Veroprosentti määräytyy alkuvuoden ansiosidonnainen päivärahan mukaan ollen nyt 30%.

Tämän paperisodan lisäksi tulevaa yrittäjää rasittavat tietysti kaikki muut pienyrittäjälle kuuluvat velvoitteet: Pitää hoitaa laskutus ja kirjanpito, pitää maksaa arvonlisävero ja ennakkovero ja jos jotain jää viivan alle, niin tietysti myös henkilökohtainen vero.

Näin ruhtinaallisesti yhteiskuntamme avittaa uutta yrittäjää. Mei kiitämme hirmiän talval.

Nyt vaalien alla olisi tässäkin ehdokkaille hieman mietittävää, kun niin kovasti niitä yrittäjiä tunnutaan kaivattaman.


keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Etkö älyä lähteä?



”Tapa, tapa ittes, tapa, tapa ittes, kuolethan sinä kumminkin”, laulettiin oppikoulussa yli viisikymmentä vuotta sitten ja oltiin rehvakkaita.

Nyt tilanne on toinen. Perälauta lähestyy. Asiaan ei enää voi suhtautua ihan noin kevytmielisesti.

Eilen törmäsin Wikipediassa kirjailija Kaari Utrion mielipiteeseen, jonka mukaan ”omaehtoinen kuolema voisi ehkä olla myös ratkaisu suurten ikäluokkien vanhentumisesta seuraavaan hoitaja- ja hoitopaikkapulaan.

Monen muun samoin ajattelijan tavoin hän on varmasti valmis näyttämään meille itse mallia. Eivät vuodet ole heistäkään ohi menneet. Kestävyysvajetta syntyy jokaisesta. Harva on niin omavarainen, että itse itselleen kaiken kustantaisi. Ja vaikka varaa olisikin, niin kitsaus pakottaa ottamaan yhteiskunnalta kaiken, mikä irti lähtee.

Köyhät ovat se varsinainen taakka. Tosin köyhiä kyllä kannustetaan lisääntymään, koska ilman riistetyitä ei voittoja synny. Ja aina saattaa tulla tilanteita, jolloin tarvitaan tykinruokaa. Eiväthän rikkaat ja etuoikeutetut sodissa jälkeläisiään uhraa.

Pari viikkoa sitten julkisuudessa oli uutinen, että uudesta vanhuspalvelulaista ollaan poistamassa ihmisten oikeus arvokkaaseen vanhuuteen. Tilalle pannaan luultavasti oikeus arvokkaaseen kuolemaan, mikä mahdollistaa laillisen eutanasian. Elämän pituuttahan säädellään jo nyt erilaisilla hoito- tai paremminkin hoitamattajättämispäätöksillä.

Kuolemakaan ei enää ole kuningas, jonka edessä nöyrrytään. Mielellään kuolema kiellettäisiin kokonaan. Nyt jo Suomessa tuhkataan 300 ihmistä tilaisuudessa, jossa ei ole ketään läsnä ja heidän tuhkansa hautaa pappi yksin.

Maailma on rikkaampi kuin koskaan, mutta ihmiset sen kuin tyhmistyvät ja raaistuvat. Väitän, että tämä on ohjelmallista. Katsokaa vaikka televisiota ja muuta mediaa. Sotapelejä syydetään markkinoille kiihtyvään tahtiin sitä mukaan, kun oikean, todellisen sodan lietsominen voimistumistaan voimistuu.

Kaukaa ei ole haettu ajatus, että orjien ruumiit poltettaisiin polttolaitoksessa ja syntynyt lämpö käytettäisiin rikkaiden uima-altaiden lämmittämiseen ja muuhun hyödylliseen. Lemmikkieläinten ruokaakin köyhistä varmasti oikein teurastettuina saisi. Näin ilmeisesti jo tapahtuukin. Vain muutama vuosi sitten näin dokumentin, missä Intiassa köyhät keräävät toisten köyhien ruumiit kaduilta, mädättävät lihat ja puhdistavat luut ylösostajaa varten. Arvattavaksi jäi vain se, mihin luut sittemmin käytetään.

Kuolemasta on tullut kauppatavaraa. Minulla olisi tähän rakentava ehdotus: Laitetaan jokaiseen äitiyspakkaukseen valmiiksi syanidikapseli, jonka jokainen voisi tarvittaessa nauttia, kun elämä alkaa maistua puulta tai ympäristön paineet käyvät sietämättömiksi.







sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Antakaa meille työrauha!



Tämä on hurskaan päättäjän rukous. Tämä on hänen tapansa torjua alamaisten äänet. Se on osoitus täydellisestä vieraantumisesta, johon päättäjien ylimielisyys on heidät johtanut.

Äänestäjien kuulemista ei ole. Heitä kuullaan korkeintaan sanoissa ennen vaaleja. Silloin kuurot ehdokkaat ilmaantuvat vaalitilaisuuksiin suut täynnä sanoja, jotka ovat yhtä tyhjiä kuin jakamansa ilmapallot. Kahvikin on laihaa luirua, kakunleipojat kuolleet.

Ja sama näytelmä jatkuu vaaleista vaaleihin.

Varsinainen kysymysten kysymys on: Miksi äänestäjät antavat tämän tapahtua? Miksi he tyytyvät tähän? Miksi he suostuvat kulissipainoiksi ja selkiä taputteleviksi laahuksiksi.

Jos ihmiset tahtovat muutosta, on pysyttävä hereillä myös vaalien välillä. On pidettävä yhteyttä, vaadittava ja toimittava.

Puoluediktatuuri on kaadettava, eikä se tapahdu samoja ehdokkaita äänestämällä.


Puoluediktatuuri on suurin este demokratian toteutumiselle. Jos sille annetaan sen vaatima ”työrauha”, mitään muutosta ei koskaan tule.


torstai 13. marraskuuta 2014

Tytön sisin olemus




















Viktor (Vihtori) Johan Lindell ja Ida Matilda Lindell o.s. Nyman


Lähes koko ikäni olen miettinyt omaa isoisääni, joka teloitettiin tutkimatta vuonna 1918 valkoisen terrorin uhrina Sammatissa. Hän oli paennut teloittajia Enäjärven rantaan kalliosuojaan, jota kutsuttiin Ruokoparman luolaksi. Kiinniottajat ampuivat aseetonta miestä päähän ja reisiin vapunpäivänä. Verissäpäin hänet vietiin vaimonsa ja kolmen pienen lapsen eteen ja vaimolle sanottiin: ”Katto nyt IituVihtoriis. Ny sää näät sen viimesen kerran.” Vaarini Vihtori Lindell ei ollut mukana taisteluissa. Hänen ainoa rikoksensa oli kuuluminen työväenyhdistykseen.  Viisi päivää häntä pidettiin vankeudessa Ylitalon keskitysleirissä, missä häntä kidutettiin ja pilkattiin, hänen päälleen syljettiin ja häntä lyötiin. Sieltä hän muiden vankien mukana joutui kävelemään toistakymmentä kilometriä Nummelle, missä miehet teloitettiin ja sotkettiin suohon.

Tätä tarinaa olen toistellut koko elämäni ajan. Sellaisena se on minulle kerrottu. Usein olen ajatellut, miten tämä kaikki on minuun vaikuttanut. Olen ajatellut, että vaarini on ollut yksi eniten elämääni vaikuttaneista ihmisistä. Mutta miten hän on vaikuttanut? Vastauksen löytyminen Peter Handken romaanista Morvalainen yö tuntui ihmeeltä. Lukiessani Handken maalaamasta tytöstä samaistuin häneen niin voimakkaasti, että tuntui  kuin olisi itsestäni kirjoitettu.

 ”Jos hän pystyi omana aikanaan enää kuvittelemaan ketään kuvataiteilijaa olevaksi, niin silloin nimenomaan mielikuva-taiteilijan. Sellainen hänestä nyt tuli nyt meidän laivayönämme, tosin käyttäen ainoastaan yhtä sormea piirtäessään muutamilla ääriviivoilla mielikuvansa ilmaan. Hän luonnosteli meille kanssamatkustajilleen mielikuvansa tytöstä sellaisena kuin hän juuri sillä hetkellä näki sen. Vaikka oli yö, hän näki tytön kuin olisi keskipäivä. Sillä aikaa, kun me istuimme Moravalla laivan salongissa, jokainen omassa pöydässään, tyttö kiipesi kaukana Karvankit-vuoristoalueen takana isoisänsä kanssa alppiniitylle. he olivat yöpyneet heinien seassa ladossa, joka kuului viimeiselle vielä toiminnassa olevalle Saualpen eteläisellä rinteellä sijaitsevalle maalaistalolle. Vuosia vanhasta heinästä tytön nilkat olivat naarmuilla ja nenä oli täynnä pölyä – mutta siitä ei ollut kysymys isäntämme muistikuvassa. Mistä siis oli kysymys? Tytön syvimmästä olemuksesta; hänen sisimmästään. Ja tytöstä aamun ensimmäisessä sarastuksessa kiillesirujen kimaltaessa tiellä, joka nyt kapeni karjapoluksi. Tytöstä viimeisen vielä tuikkivan tähden alla, jonka tyttö osoitti myös isoisälleen, joka kuitenkin oli niin uupunut, myös itseensä vaipunut, että ei jaksanut kohottaa päätään. Tytöstä kahden kallioseinämän välissä muinaisen partisaaneille kuuluneen piilopaikan edessä, josta ei muistuttanut enää mikään, eivät kranaatin sirut, eivät ammusten hylsyt, ei tulisija, eivät makuulavitsan jäänteet, eivät lentolehtisten rippeet, eivät liittoutuneiden laskuvarjojen avulla kuljetetun painokoneen painokirjaimet – kenties kaikista tärkeimpänä – tytöstä, lapsenlapsesta, joka muisti sen, mitä isoisä oli kertonut hänelle, eikä yhtäkkiä isoisä ollutkaan enää lainkaan väsynyt. Tytöstä tummanpuhuvine silmineen, kourassaan, ei, ei pistoolin kuulia, vaan kivikovia sinisiä katajanmarjoja. Tytöstä juoksemassa vuoren rinnettä alas, isoisä jo paljon kauempana edelläpäin, päästäen ilmoille kimeän huudon, vielä toisenkin, kunnes kaiku kiiri takaisin. Tytöstä odottamassa vanhusta, kyyhöttäen kantapäillään, kulkien sitten isoisää vastaan rinnettä alas, ja näin ikuisesti kulkien isoisäänsä tai ei ketään vastaan, joka tapauksessa ei ketään tiettyä vastaan, yksinkertaisesti koko elämänsä ajan kulkien vastaan, antaen ei kenenkään eikä minkään alistaa häntä, sisin täynnä surullisuutta, aika-ajoin, mutta ulkoapäin haavoittumattoman luonteensa, oman olemuksensa suojelemana, ikuisesti vapaana, ikuisesti nuorena. Ja tätä hän toivoi tytölle kaiken päätteeksi omasta kaukaisuudestaan.”


(Peter Handke, Moravalainen yö, Suom. Arja Rinnekangas, LURRA Editions, Keuruu 2013)