Viktor (Vihtori) Johan Lindell ja Ida Matilda Lindell o.s. Nyman
Lähes koko ikäni olen miettinyt omaa isoisääni, joka
teloitettiin tutkimatta vuonna 1918 valkoisen terrorin uhrina Sammatissa. Hän
oli paennut teloittajia Enäjärven rantaan kalliosuojaan, jota kutsuttiin
Ruokoparman luolaksi. Kiinniottajat ampuivat aseetonta miestä päähän ja reisiin
vapunpäivänä. Verissäpäin hänet vietiin vaimonsa ja kolmen pienen lapsen eteen
ja vaimolle sanottiin: ”Katto nyt IituVihtoriis. Ny sää näät sen viimesen
kerran.” Vaarini Vihtori Lindell ei ollut mukana taisteluissa. Hänen ainoa rikoksensa
oli kuuluminen työväenyhdistykseen. Viisi päivää häntä pidettiin vankeudessa
Ylitalon keskitysleirissä, missä häntä kidutettiin ja pilkattiin, hänen
päälleen syljettiin ja häntä lyötiin. Sieltä hän muiden vankien mukana joutui
kävelemään toistakymmentä kilometriä Nummelle, missä miehet teloitettiin ja
sotkettiin suohon.
Tätä tarinaa olen toistellut koko elämäni ajan. Sellaisena
se on minulle kerrottu. Usein olen ajatellut, miten tämä kaikki on minuun
vaikuttanut. Olen ajatellut, että vaarini on ollut yksi eniten elämääni
vaikuttaneista ihmisistä. Mutta miten hän on vaikuttanut? Vastauksen löytyminen
Peter Handken romaanista Morvalainen yö tuntui ihmeeltä. Lukiessani Handken
maalaamasta tytöstä samaistuin häneen niin voimakkaasti, että tuntui kuin olisi itsestäni kirjoitettu.
”Jos hän pystyi omana
aikanaan enää kuvittelemaan ketään kuvataiteilijaa olevaksi, niin silloin nimenomaan
mielikuva-taiteilijan. Sellainen hänestä nyt tuli nyt meidän laivayönämme,
tosin käyttäen ainoastaan yhtä sormea piirtäessään muutamilla ääriviivoilla
mielikuvansa ilmaan. Hän luonnosteli meille kanssamatkustajilleen mielikuvansa
tytöstä sellaisena kuin hän juuri sillä hetkellä näki sen. Vaikka oli yö, hän
näki tytön kuin olisi keskipäivä. Sillä aikaa, kun me istuimme Moravalla laivan
salongissa, jokainen omassa pöydässään, tyttö kiipesi kaukana Karvankit-vuoristoalueen
takana isoisänsä kanssa alppiniitylle. he olivat yöpyneet heinien seassa ladossa,
joka kuului viimeiselle vielä toiminnassa olevalle Saualpen eteläisellä
rinteellä sijaitsevalle maalaistalolle. Vuosia vanhasta heinästä tytön nilkat
olivat naarmuilla ja nenä oli täynnä pölyä – mutta siitä ei ollut kysymys
isäntämme muistikuvassa. Mistä siis oli kysymys? Tytön syvimmästä olemuksesta;
hänen sisimmästään. Ja tytöstä aamun ensimmäisessä sarastuksessa kiillesirujen
kimaltaessa tiellä, joka nyt kapeni karjapoluksi. Tytöstä viimeisen vielä
tuikkivan tähden alla, jonka tyttö osoitti myös isoisälleen, joka kuitenkin oli
niin uupunut, myös itseensä vaipunut, että ei jaksanut kohottaa päätään.
Tytöstä kahden kallioseinämän välissä muinaisen partisaaneille kuuluneen
piilopaikan edessä, josta ei muistuttanut enää mikään, eivät kranaatin sirut,
eivät ammusten hylsyt, ei tulisija, eivät makuulavitsan jäänteet, eivät
lentolehtisten rippeet, eivät liittoutuneiden laskuvarjojen avulla kuljetetun
painokoneen painokirjaimet – kenties kaikista tärkeimpänä – tytöstä,
lapsenlapsesta, joka muisti sen, mitä isoisä oli kertonut hänelle, eikä
yhtäkkiä isoisä ollutkaan enää lainkaan väsynyt. Tytöstä tummanpuhuvine
silmineen, kourassaan, ei, ei pistoolin kuulia, vaan kivikovia sinisiä katajanmarjoja.
Tytöstä juoksemassa vuoren rinnettä alas, isoisä jo paljon kauempana
edelläpäin, päästäen ilmoille kimeän huudon, vielä toisenkin, kunnes kaiku
kiiri takaisin. Tytöstä odottamassa vanhusta, kyyhöttäen kantapäillään, kulkien
sitten isoisää vastaan rinnettä alas, ja näin ikuisesti kulkien isoisäänsä tai
ei ketään vastaan, joka tapauksessa ei ketään tiettyä vastaan, yksinkertaisesti
koko elämänsä ajan kulkien vastaan, antaen ei kenenkään eikä minkään alistaa
häntä, sisin täynnä surullisuutta, aika-ajoin, mutta ulkoapäin
haavoittumattoman luonteensa, oman olemuksensa suojelemana, ikuisesti vapaana,
ikuisesti nuorena. Ja tätä hän toivoi tytölle kaiken päätteeksi omasta
kaukaisuudestaan.”
(Peter Handke, Moravalainen yö, Suom. Arja Rinnekangas,
LURRA Editions, Keuruu 2013)