Ida Matilda Lindell – Arjen sankari
Kaija Olin-Arvola 1.11.2008
Mummu Ida Matilda Lindell ja
Liisa Kyllikki Olin.
Ida
Matilda Lindell os. Nyman oli minun mummuni. Hän syntyi Sammatissa Kirman talon mailla Varon
torpassa Lohjanjärven rannalla. Hänen isänsä oli Juho Nyman ja äiti Matilda Gustava Tamlander, jonka
omistama rukouskirja vuodelta 1885 nyt on minulla. Kirjan kansilehdellä on
Gustavan kirjoittama elämänohje: Anokaa niin teille annetaan. Etsikää niin te
löydätte. Kolkuttakaa niin teille avataan.
Juho Viktor Lindell 2.12.1887-6.5.1918
Ida Matilda Lindell os. Nyman 20.7.1881-31.12.1953
Juho Akusti Åhl 18.4.1880-20.5.1956
Mummu oli työteliäs ihminen. Hänen kerrotaan
kutoneen jopa kävellessään kirkkoon. Kaiken taloudessa tarvittavan hän teki
itse. Pellosta otettiin ruoka ja vaatteet. Kudottiin, virkattiin ja neulottiin,
koruompeluakin harrastettiin. Luonnon väreillä värjätyistä pellavalangoista syntyi
sointuvaraitainen keinutuolinmatto, joka nyt on kunniapaikalla minun seinälläni.
Karja hoidettiin ja pellot viljeltiin. Suuri silppukori selässä, sirppi kädessä
mummu kävi keräämässä eläimille rehua teiden varsilta.
Sukujaan Ida Matilda Lindell oli Gabriel Niilonpoika Enqvistin
jälkeläisiä Johanin sukuhaarasta. Hänen isänsä äiti Maria Lovisa Varelius oli Elias
Lönnrotin viides serkku.
Mummu oli saanut viljeltäväkseen Koivunummen torpan
Sammatin Luskalassa. Siinä hän ahersi yhdessä miehensä Viktor Lindellin kanssa. Taksvärkkiä he tekivät Enqvistin taloon
Leikkilässä. Mummu piti myös pientä kauppaa ja Vihtori ajoi postia Fiskarista.
Tätä varten hänellä oli postiprovninkiksi sanottu virka-ase, koska viime vuosisadan
alussa vielä liikkuivat maantierosvot. Tarina kertoo, että pitkillä
metsätaipaleilla hevosen kelloon laitettiin sammalta, etteivät rosvot olisi
kuulleet postin kulkua.
Kaikesta vaivannäöstä huolimatta ajat olivat ankeat.
Nälkä uhkasi köyhää kansaa. Taksvärkkiä kiristettiin kaiken aikaa. Ensimmäinen
maailmansota vaati veronsa. Parin vuoden välein syntyivät tyttäret Hellen
Maria, Helvi Lea ja Anna Kyllikki. Esikoisen jälkeen syntynyt Martti Armas
kuoli vain kolmen kuukauden ikäisenä.
Olot Suomessa muuttuivat koko ajan tukalammiksi.
Ihmisten sietokyky alkoi saavuttaa rajansa. Suojeluskuntia perustettiin ja
suomalaisia nuoria miehiä lähetettiin Saksaan jääkärikoulutukseen. Myös työväen
ja torppareiden oli ennakoitava tulevaa. Ajanhenki puhalsi kylmänä ihmisten
niskaan. Venäjältä kuuluivat kummat soitot.
Minä muistan mummuni tiukkana, mutta rakastavana ja
huolehtivana ihmisenä. Olin lapsena usein mummun luona, kun äidillä oli kädet
täynnä työtä rintamamiestalon rakentamisessa ja kahden sisaruksen hoitamisessa.
Ei siihen aikaan ollut minkäänlaisia kodinkoneita. Pulsaattorikone ja
pölynimuri tekivät vasta tuloaan. Rintamamiestalon isä rakensi hartiavoimin
mummun tilasta lohkotulle tontille, jonka nimeksi annettiin Sarkamaa.
Mummu oli hyvin kiinnostunut kaikesta uudesta.
Kolmekymmentäluvulla taloon hankittiin kidekone, josta kyläläiset kävivät
kuuntelemassa maailman uutisia. Mummun vanhuudenmökin seinällä oli suuri
puhelin, jonka hän oli ostanut jo ennen sotia. Puhelimesta kävivät soittamassa
muutkin kylän asukkaat tarpeen niin vaatiessa. Joskus kuuluvuus oli erittäin
huono. Ennen sotia Hellen soittaessa sulhaselleen yhteys katkesi melkein
kokonaan, jolloin Helle epäili jonkun ylimääräisen olevan langalla. Mihin
epäilyyn vieras ääni vastasi: ”Puhuka vaan, ei tääl kukaan kuuntele.”
Reipasta väkeä auttamassa Iitua heinätöissä.
Vasemmalta: Helle, Kyllikki, Iitu.mummu, Helvi ja Hannes Nuori poika edessä on Vihtorin siskon poika Antti.
Lintellin likat uusissa koltuissaan. Vasemmalta: Helvi Lea, Anna Kyllikki ja Hellen Maria. Kyllikin sylissä Mokuli-kissa, jonka kanssa äiti kertoi tanssineensa.
Mutta pelkkää tanssia lapsuus ei suinkaan ollut. Usein iloa himmensi herjaus punikinkakarasta.
Ooli-setä, Kosken Antti ja Liisu-hevonen Koivunummen
pihalla, jota koristivat ikivanhat koivut, sireenimaja,
kukkapenkit, omenapuut ja marjapensaat.
Kalleimpana aarteenani minä pidän mummun vanhaa
ompelukonetta, Singeriä. Vaari kävi sen Salosta ostamassa ja siitä on yhä
tallella kauppakirja, jossa lukee:
Salossa 28. marraskuuta 1913 1 Singer ompelukone,
nimellä 102t3k No: T3789692 ja arvo Sataviisikymmentä (150), jonka Te
saanotusta päivästä marraskuun 18 päivään 1916 olette suorittanut, niin että
kone nyt on omanne.
Kun vaari reellä toi ompelukoneen kotiin ja kantoi
sen tupaan, mummu sanoi: ”Mitä mää tommossel teen?” Mutta siitä alkoi mummun
halu uusiin ihmeisiin. Mummun tyttäret ompelivat Singerillä pukujaan ja
kapioitaan. Kone päätyi Kyllikille, koska hänellä oli lapsia ja hän sitä kipeimmin
tarvitsi.
Ja Kyllikki ompeli. Muistan aina inhonneeni
vaatteiden sovittamista, kun piti seistä liikkumatta tuolilla ja nuppineulat
pistelivät. Ensimmäiset kaupasta ostetut vaatteet taisin saada vasta, kun menin
oppikouluun.
Mummun luona sain osallistua monenlaisiin puuhiin.
Sain tiskata ja leipoa. Minä olin mummun pikku-piika, joka pesi nenäliinoja
pesuvadissa tuolin päällä. Hankasin saippuaa ja vaahdotin. Kun naapurin Alli
tuli kahville, minulle katettiin oma kuppi ja pipari tuolille, jonka jalat
olivat täynnä toukan seulomia reikiä. Alli sanoi aina, että minusta tulee isona
hänen miniä-piikansa. Mutta ei tullut. Allin pojalla oli reikä sydämessä ja hän
kuoli nuorena.
Mummun tuvan kaapissa oli pahvisessa
ruokasoodapurkissa kosmoskyniä, joiden toinen pää antoi sinistä ja toinen
punaista väriä. Sylkeen kastettuna väri levisi mukavasti. Muistan yhä elävästi
mummun ruokakaapin tuoksun, joka muistutti kuivattua sipulia ja teetä. Mummulla
oli myös riffelitaulu ja riffelikyniä, joilla hän opetti minua tekemään
ensimmäisiä kirjaimiani.
Muistan kuinka kerran seisoin mummun keittiön pienen
pöydän takana ja katsoin ylös taivaalle, missä mäntyjen latvat liikkuivat leppeässä
kesätuulessa huikaisevan sinistä taivasta vasten. Muistan ajatelleeni: ensi
kesänä, minä näen tämän pöydän yli suoraan ikkunasta ulos. Se oli hetki,
jolloin tajusin, että minä olen minä. Tuli kohisi hellassa.
Mummu arvosti osaamista ja tietämistä. Joka päivä
menimme tuvan nurkassa olevaan sivustavedettävään sänkyyn vällyjen alle ja
mummu luki minulle harmaalla villalangalla sidottua Jörö-Jukkaa ja muita
kirjoja. Muistan hänen suonikkaat kätensä, joissa valtimot sykkivät lujasti ja
rauhallisesti. Muistan hänen hiljaisen, tasaisen äänensä, johon minä nukahdin.
Mutta mummu nousi askareilleen. Kerran hän oli leiponut
pullaa niin, että minä en saanutkaan olla mukana. Itkuuni mummu vastasi
ottamalla pullan sisältä kuumaa leipää, josta minä leivoin oman pienen pullani.
Mummun mökin takana oli pieni lampi, jota sanottiin
protiksi. Sinne mummu oli tuonut järvestä ulpukoita ja lumpeita ja aivan lammen
peränurkassa leppien alla kukkivat vehkat. Keväisin lampi oli täynnä
sammakonkutua. Suuret sudenkorennot syöksähtelivät lammen yllä siivet välkkyen.
Niitä minä pelkäsin. Aurinko paistoi ja vesimittarit mittasivat.
Mummun mökistä alkoi Vääräkorpi. Sinne ei ollut lupa
mennä. Joskus yhdessä mummun kanssa käytiin ihastelemassa pientä lähdettä,
jonka vesi oli kirkasta ja kylmää. Sitä juotiin kämmenestä. Mummu kertoi
minulle sinipiioista ja keijukaisista, tontuista ja menninkäisistä. Minä olin
mummun oma sinipiika tai punahilkka aina sen mukaan, minkä väriset vaatteet
minulla oli.
Vesihiisi asui syvällä pimeässä kaivossa, jonne ei
saanut koskaan kurkistaa yksin. Kaivon lähellekään ei saanut mennä, koska
vesihiisi olisi saattanut napata koska tahansa. Erityisesti se vainosi pieniä,
yksinäisiä tyttöjä.
Mummun kukkapenkissä kasvoi monenlaisia kukkia. Minä
pidin suuresta särkyneestäsydämestä, joka on yhä minun lempikukkani. Pellon
pientareella kypsyivät ahomansikat ja mäntyjen juurella mustikat. Pitkin pihan
polkuja vaelsivat muurahaiset ja minä muistan vieläkin auringon kuumentamien
neulasten tuoksun. Puarissa, joksi puuliiterin vieressä olevaa aittaa
kutsuttiin, haisi kissan pissa. Sen vintillä oli suuri kukkakori, joka oli
täynnä kortteja. Niitä minä sain joskus puarin hämärässä katsella. Pöly leijui
valo siivilöityessä seinän raoista. Äitienpäiväkorttien punaiset silkkinauhat
hehkuivat.
Mummun luona päivät kuluivat tasaisesti, mutta
naapurin pojan kanssa ei saanut leikkiä lääkäriä. Muistan vain kerran, kun me
menimme kysymään mummulta, saisimmeko mennä talon taakse leikkimään. Mummu
tietysti arvasi asian. Olin juuri kurkistamassa pojan suuhun, kun mummu tuli
piiska kädessä nurkan takaa. Hän ajoi pojan kotiin ja minä sain kovat pauhut.
Mummun piiska oli vain pelote.
Iltaisin mummu vei minut kotiin ja haki taas aamulla
takaisin. Minulla oli oma puinen, punertava puhelin, jossa oli pieni veivi.
Sillä minä illan tullen soitin taksi-Rantaselle, josko hän tulisi meitä
kyytiin. Mutta ei tullut taksi-Rantanen. Yhdessä minä ja mummu kuljimme kotiin
ja pimeässä myrskylyhty heilui askelten tahdissa. Mummu sanoi usein, että minä
kyllä näen pimeässä, koska minulla on kissan silmät ja niin minulla onkin.
Mummu uuden talon seinustalla Hellen, Helvin ja Kyllikin kanssa. Talo on saanut laudoituksen ja uuden maalin.
Kyllikin lapset Liisa, Kaija ja Ritva Sarkamaan omenia syömässä. Reima on päässyt Ruokosuon Leenan syliin.
Mummun elinkumppani oli Juho Akusti Åhl, jota
Ooli-sedäksi kutsuttiin. Hän oli alun perin ollut mummun siskon mies. Mummun
sisko Tekla Maria vietiin toukokuussa vuonna 1918 Västankvarniin, missä
Västnkvarnin pojat pitivät häntä pari viikkoa vankinaan ennen kuin teloittivat.
Raiskauksesta ei puhuta.
Tekla oli ollut keittäjänä työväentalon
rakennustyömaalla. Häntä syytettiin vakoilusta. Taisteluihin hän ei ollut
missään vaiheessa osallistunut.
Tekla Maria Åhlin
viimeinen matka.
Ooli-setä oli itsekin ollut mukana työväenyhdistyksessä
ja johtanut Sammatin työväentalon rakentamista. Ammatiltaan hän oli
sahanasettaja. Hänen kerrottiin olevan niin vahvan, että hän pystyi nostamaan
linja-auton ojasta. Ooli-setää syytettiin pommin paiskaamisesta sammattilaisen päälahtarin
taloon, mutta todisteita tästä asiasta ei ole. Liiterin seinään kiinnitetyssä
lapussa tekijäksi ilmoittautui: ”Kuusi pelkäämätöntä miestä”. Ooli-setä jäi
kuitenkin kiinni ja hänet passitettiin Tammisaaren vankileirille.
Kun hän sieltä vapautui, hän oli nälkäinen ja
kurjassa kunnossa. Hän kertoi ensimmäisen ajatuksensa olleen, että hän menee
Sammattiin Iitun tykö, koska siellä on ainakin perunaa ja leipää. Iitu tiesi,
että nälkiintyneen miehen ruokahalu on herätettävä hitaasti ja Ooli-setä alkoi
voimistua. Hän pelastui.
Kansalaissodan jälkeen Iitu sai lunastettua torpan
itselleen. Monet pitkät illat hän joutui asiasta Enqvistin talossa
neuvottelemaan ennen kuin kaupat syntyivät. Naapureiden kertoman mukaan valot
tuvassa paloivat tuolloin myöhäisiin öihin.
Mutta miestä Iitulla ei enää ollut. Hänen miehensä
Vihtori oli yrittänyt pakoilla valkoisten vihaa Ruokoparman luolassa Enäjärven
rannalla. Hänet ja hänen kaksi toveriaan kuitenkin ilmiannettiin ja kiinniotossa
1.5.1918 Vihtori haavoittui päähän ja reisiin.
Äitini Anna Kyllikki Lindell
Vihtoria ei kuitenkaan viety suorinta tietä
Myllykylän Ylitaloon, jonka navetassa vankeja pidettiin. Ensin hänet
talutettiin omalle kotipihalleen naama ja jalat verisinä pienten lasten ja
vaimon eteen. Yksi kiinniottajista, opettaja Louhiluoto, sanoi: ”Kato ny Iitu Vihtoriis, Ny sää näät
sen viimesen kerran.”
Ylitalossa tuona aika piikana ollut Siiri Aurila kertoi minulle, miten
vankeja Ylitalossa halvennettiin, kidutettiin ja kiusattiin, miten heidän
päälleen syljettiin. Viisi päivää myöhemmin miehet joutuivat kävelemään monen
kilometrin matkan Tavolaan, missä heidät teloitettiin ja sotkettiin suohon. Matkan
on täytynyt olla tuskien taival minun vaarilleni, jonka ainoa syntyi oli
kuuluminen työväenyhdistykseen.
Vaaria ei armahdettu, vaikka hänellä oli kolme
pientä lasta. Äitini oli tuolloin vain kaksi vuotias. Vaari teloitettiin siitä
huolimatta, että hän oli vakavasti haavoittunut. Ainoa asia, josta häntä
kyettiin syyttämään, oloi kuuluminen työväenyhdistykseen. Kun
suojeluskuntalaiset myöhemmin etsivät asetta hänen kotoaan, he penkoivat jopa
tuhkaluukut. Provninkia ei vain löytynyt. Kiinni otettaessa vaarilla ei asetta
ollut.
Mummun anoppi Matilda
Stenfelt menetti valkoisessa terrorissa Vihtorin lisäksi kaksi poikaansa
aiemmista liitoistaan. Vain nuorin poika Oskari onnistui olemaan piilossa niin
kauan, että olot vähän rauhoittuivat. Tammisaarelta hänkään ei välttynyt. Ja
olipa eräs ison talon isäntä sanonut Teefaltin mummulle päin naamaa, että olisi
se Oskarikin pitänyt tappaa, ettei se olisi jäänyt tänne vihaamaan.
Matilda
Stenfelt saattoi hautaan kolme miestä ja kolme murhattua poikaa.
Mökkiin laitettiin sähköt viisikymmentäluvulla. Aluksi tuvassa oli
maalattia Pöydän vieressä helsinkiläinen kesävieras.
Mummun anoppi asui myös Sammatin Luskalassa pienessä
mäkituvassa. Hän eli yli 90-vuotiaaksi. Eräänä talvi-iltapäivänä mummuu oli vieraillut
anoppinsa luona ja oli palaamassa kotiin potkukelkassa hernesoppakulho
lämpymäisinä. Tiellä Oskari tuli mummua vastaan ja mummu sanoi: ”Mene nyt
Oskari nopeasti kotiin, siellä on ruokaa ja lettusia ja kaikki on vielä ihan
lämpystä.” Kun Oskari tuli kotiin, äiti makasi kuolleena hellan vieressä.
Niin elämä kuitenkin jatkui. Mummu ja Ooli-setä
rakensivat uuden talon ja tekivät tiilistä navetan muiden ulkorakennusten
lisäksi. Tiiletkin tehtiin itse. Rakennuspuut saatiin omasta metsästä. Peltoja
viljeltiin. Koivunummeen siirrettiin Suomen Pienviljelijäyhdistyksen
harmaatiilinen viljamakasiini. Ooli-setä tilasi Pienviljelijälehteä, sillä hän
halusi pysyä tiedon kehityksessä mukana.
Ooli-setä ja mummu elivät yhdessä mummun kuolemaan
asti. Ooli-sedän sänky oli kammarissa ja sen vieressä oli keinutuoli. Siinä
minä keinuin kuin mielipuoli enkä yhtään pelännyt, vaikka tuoli keikkasi monta
kertaa ympäri. Lehtien vuosikerrat ovat edelleen tallessa isäni isän kirjoiksi sitomina.
Eikä siinä huoneessa sitten paljon muuta ollutkaan
kuin piironki, jonka peili oli niin korkealla, etten nähnyt siitä itseäni.
Muurin nurkassa oli komero, jonka lattialla oli merkilliseltä haisevia lehtiä,
joissa kerrottiin maasta nimeltä Neuvostoliitto. Kun Turun tuomiokirkon kello
löi kaksitoista kertaa, minun oli aika mennä päiväunille.
Mummu on minulle yhä yksi tärkeimmistä ihmisistä.
Hänen huolenpitonsa ja rakkautensa on lämmittänyt minua ja auttanut kestämään
vaikeinakin aikoina. Mummu opetti minut lukemaan ja kirjoittamaan. Mummun luona
aapiskukko muni minulle tyynyn alle kultaisia unia.
Olin vain viisivuotias, kun mummu kuoli. Muistan
vieläkin elävästi mummun hautajaiset. Muistan, kuinka kädessäni oli kimppu
tuoksuvia freesioita. Muistan, kuinka isä nosti minut syliinsä, kun pudotin
kukat syvään, mustaan hautaan.
Ne kukat putoavat ikuisesti.
Kuva Sammatin kirkosta mummun hautajaisista.
Vasemmalta:
Ooli-setä, Hellen ja Jussi Jäntti, Reino ja Helvi Nurmi,
Ritva, Liisa ja Kyllikki sekä Kaija ja Hannes Olin.
Kuvat
ja teksti © Kaija Olin-Arvola 2008
Kannen
kuva © Liisa Suominen, kuvassa Ida-mummu ja Liisa
Henkilöt:
Abraham
Abrahaminpoika Nyman, s. 15.9.1791 Karjalohja, k. 4.5.1856 Karjalohja, Idan
isänisä.
Maria
Loviisa Nyman os. Varelius, s. 1.9.1807 Karjalohja, k. 20.11.1856 Karjalohja,
Idan isänäiti.
Johan
Juho Nyman s. 18.10.1839 Karjalohja, k. 26.11.1915 Sammatti, Idan isä.
Matilda
Gustava Nyman os. Tamlander, s. 26.1.1847 Karjalohja, k. 28.9.1893 Sammatti,
Idan äiti.
Jakob
Johan Lindell, s. 27.2.1815, Nummi, Vihtorin isä.
Puoliso:
18.12.1885, Nummi.
Matilda
Lindberg, Lindell, Stenfeldt, s. 2.12.1860 Nummi, k. 3.2.1951 Sammatti.
Vihtorin äiti, Teefaltin mummu.
Viktor
(Vihtori) Johan Lindell, torppari, postinajaja, s.2.12.1887 Nummi, k. (teloitettiin)
6.5.1918 Sammatti.
Puoliso:
3.5.1908 Sammatti.
Ida Matilda
Lindell os. Nyman, s. 20.7.1881 Sammatti, k. 31.12.1953
(Sisarukset:
Karl August, Amanda Sofia, Johan Robert, Gustav Edvard, Selim, Tekla Maria,
Johan Adolf, Hilda Alina Nyman)
Lapset:
Hellen
Maria Jäntti os. Lindell, s. 2.8.1908 Sammatti, k. 24.7.1993 Sammatti.
Martti
Armas Lindell, s. 23.11.1910 Sammatti, k. 27.2.1911 Sammatti.
Helvi
Lea Nurmi os. Lindell, s. 2.12.1912 Sammatti, k. 1.6.1977 Karjalohja.
Anna
Kyllikki Olin os. Lndell, s. 28.11.1915 Sammatti, k. 3.12.1982 Sammatti.
Antero
Johannes Hannes Olin, linja-autonkuljettaja, moniosaaja, s. 14.11.1912 Ul.
Pyhäjärvi, k. 29.5.1963 Sammatti
Puoliso:
22.11.1938 Ul. Pyhäjärvi:
Anna
Kyllikki Olin os. Lindell, s. 28.11.1915 Sammatti, k. 3.12.1982 Sammatti.
Lapset:
Liisa
Kyllikki Suominen os. Olin s. 16.2.1946 Sammatti.
Kaija
Irmeli Olin-Arvola os. Olin s. 16.11.1948 Sammatti.
Ritva
Annikki Paksula os. Olin s. 26.8.1950 Sammatti.
Reima
Antero Olin s. 12.1.1956
Tekla
Maria Åhl os. Nyman, s. 22.3.1884 Sammatti, k. 25.5.1918 Sammatti, teloitettiin
Västankvarnissa.
Juho
Akusti Åhl s. 18.4.1880, k. 20.5.1956 Sammatti.
https://fi.wikipedia.org/wiki/V%C3%A4stankvarnin_teloitukset