Itke maailma.
Parhaillaan on valtamediassa käynnissä sanan natsi
rekuperointi. Natsiksi nimitetään mielellään kaikkia muita kuin sitä itseään.
Samaan aikaan, kun natsit heiluttavat hakaristilippujaan Kievissä, Suomessa
leimataan natsiksi Putin. Länsi tukee natsilippujen alla sotivia Ukrainan
joukkoja väittäen niiden edustavan läntisiä arvoja. ”Ja niin on valkeata musta
ja pikimusta vitivalkeaa.”
Natsin leiman on saanut myös itävaltalainen kirjailija ja
maailmankansalainen Peter Handke. Kohu hänen ympärillään syntyi jälleen, kun
hänelle myönnettiin Henrik Ibsen -palkinto. Tästä syystä hän otti vastaan
palkinnosta vain puolet ja toisella puolella rakennutti serbilapsille
uimapaikan Kosovoon.
Fasistiksi häntä on syytetty siitä lähtien, että hän
uskaltautui vastustamaan lännen sotaa, jonka tarkoituksena ja päämääränä oli
Jugoslavian hajottaminen.
Kirjassaan Kivun kiinalainen Handke kuvaa elävästi
suhdettaan natseihin ja heidän tärkeimpään tunnusmerkkiinsä hakaristiin. Teema
esiintyy Handken tuotannossa melko usein eikä syyttä, sillä Itävalta ei ole
tehnyt tiliä natsimenneisyydestään siinä määrin kuin Saksa.
”Ylhäällä vuorenharjalla kulkevalla tiellä, katulyhtyjen
luona, minä huomasin eräässä pyökinrungossa kaksi paksulla mustalla värillä
vedettyä koukeroista viivaa. Menomatkalla niitä ei mitenkään ollut voinut olla
siinä: olisin heti pannut merkille moisen sotamaalauksen pyökin sileässä
vaaleassa kuoressa. Ajattelin vain: Nyt!, kumarruin poimimaan maasta
kivenmurikan ja lähdin juoksemaan. Entisen puolustusmuurin portinpielestä
löysin toisen mustaksi maalatun kohdan, vielä suuremman kuin puunrungosta, eikä
väri – kosketin sitä ohi juostessani – ollut vielä ehtinyt edes kuivua. Eikö
minua kenties ajanutkaan eteenpäin se, että ne olivat hakaristejä? Niihinhän
törmää, eikä pelkästään täällä meillä, joka askeleella; ja sitä paitsi minä
olen kaivaustöissäni tottunut vanhoihin kuvallisiin esityksiin, joissa tuolla
kuviolla on täysin viaton merkitys tai joissa se on vain ornamentti. Muistan
esimerkiksi erään esikristillisen mosaiikkilattian kurjet, jotka kantoivat
nokassaan hakaristejä. Oliko siis mahdollista, että samoin olisi saattanut
käydä silloinkin, jos kyseessä olisi ollut vastaruiskutettu rauhanmerkki? Ei,
hakarististä se johtui. Tuo merkki edustaa inhalla tavalla kaiken raskasmielisyyteni
syytä – kaiken tässä maassa vallitsevan raskasmielisyyden ja tyytymättömyyden
syytä. Eikä tuota tunnusta suinkaan ollut sutaistu mistään hetken mielijohteesta
tai kevytmielisyydestä, pikemminkin kaikki oli tehty säntillisesti ja synkällä
päättäväisyydellä, maalattu paksulla värillä ja perusteellisesti: näiden äärimmilleen
kärjistettyjen hakasten tarkoituksena oli onnettomuutta ennustaen pistää
silmään; ja niin ne minun tapauksessani tekivätkin. Minun? Minä. Yhtä kuohua
kaikki tyynni.”
(Peter Handke, Kivun kiinalainen, 1983, WG 1985, Suom.
Markku Mannila)