maanantai 29. joulukuuta 2014
Sisäinen devalvaatio
Kuva: Kaija Olin-Arvola: Alakulo
Istuva hallitus on kutistumisestaan huolimatta päättänyt jatkaa sixbäkin linjalla. Ja vaikka ensi vuonna on vaalit, pelottelu ja uhkailu jatkuu. Vaikeaa on, mutta entistä pahempaa on tulossa: Inflaatiota kiihdytetään, palkkoja lasketaan, sosiaaliturvaa puretaan, yhteistä omaisuutta yksityistetään, Suomen rikkauksia luovutetaan ulkomaalaisille yrityksille.
Alle EU:n virallisen köyhyysrajan elää Suomessa jo nyt arviolta 700 000 ihmistä.
Tätä kansalaisten absoluuttista kurjistamista kutsutaan häveliäästi sisäiseksi devalvaatioksi.
Näin siitäkin huolimatta, että käsite sinänsä on mahdottomuus ja oxymoron, samoin kuin jäätävä tuli. Devalvaatio merkitsee aina valuutan arvon tarkoituksellista heikentämistä ulkomaisiin valuuttoihin.
Varsin tavallista on, että sanoista käydään jatkuvaa kamppailua. Sekä sanojen sisältö että niiden arvoväritys muuttuvat ja niitä muutetaan tietoisesti.
Näin kirjoittaa Antti Virnes Paatoksessa 1/2007: ”Rekuperaatio on kapitalistisen spektaakkeliyhteiskunnan ilmiö, jossa mikä tahansa osittainen kritiikki, eli sellainen kritiikki, joka ei kritisoi koko spektaakkelia, ja jokainen näennäinen anomalia kyetään sulauttamaan ja mukauttamaan spektaakkeliin ja peräti kääntämään se hyödyksi, uusintamaan spektaakkelia. Käytännön esimerkkejä on lueteltu ja voidaan luetella vaikka kuinka, mainittakoon nyt vaikkapa kaikkien tuntemat Che Guevara -paidat.”
Kieli on vallan väline. Kielen avulla ihmisiä hallitaan. Jolla on sana, sillä on valta.
perjantai 19. joulukuuta 2014
Postkeskiaika on täällä
Jo yli kaksikymmentä vuotta sitten, kun tavattiin
postmodernia ja opeteltiin, mitä se on, joku ennusti keskiajan paluuta arvottomuuden
ajan jälkeen. Ja tässä sitä nyt ollaan.
Kaikkialla rehottaa taikausko ja puoskarointi. Maailmanlopun
ennustuksia syntyy kuin tatteja sateella. On kasvihuoneilmiötä, ydinsotaa,
maailman hukkumista paskaan ja liikakansoitukseen. Bakteerit ovat juuri
ottamaisillaan vallan.
Uskonnon on korvannut massiivinen joukkotiedotus, joka
täyttää ihmisten tajunnan järjettömyyksillä, turhuudella ja päättömällä
propagandalla.
Paradoksaalista on, että maailman rikkaimpien ihmisten
uskonnoksi on noussut buddhalaisuus. Oppi joka syntyi, kun rikkauden keskellä
syntynyt prinssi Gautama Siddharta päätti luopua kaikesta omaisuudestaan ja
ryhtyä elämään täydellisessä köyhyydessä kerjäten. Romaanissaan ”Maa hänen
jalkojensa alla” Salman Rushdie
sanoo, että jos maailmalle valittaisiin nyt presidentti, valituksi tulisi Dalai
Lama.
Keskiajalla noitia vainottiin ja poltettiin elävältä. Jos
jotakuta epäiltiin noidaksi, hänet heitettiin veteen. Jos hän hukkui, hän ei
ollut noita, jos ei, hän oli noita ja hänet tapettiin. Nykyaika on tullut
kuuluisaksi kidutuksesta. Missään muussa ei ihminen niin kekseliäs olekaan kuin
erilaisten väkivallantekojen keksimisessä. ”Voi pyhä yksikertaisuus”, sanoi Jan
Hus, kun naiset kantoivat lisää puita roviolle, jossa Hus vääräoppisena
poltettiin.
Postkeskiaikaa on sekin, että nykyisin ei enää tarvitse mennä nautiskelemaan julkisista teloituksista ja hisrttäjäisistä turuille ja toreille, kun ne tuodaan suoraan ihmisten olohuoneisiin ja makuukammareihin.
Postkeskiaikaa on sekin, että nykyisin ei enää tarvitse mennä nautiskelemaan julkisista teloituksista ja hisrttäjäisistä turuille ja toreille, kun ne tuodaan suoraan ihmisten olohuoneisiin ja makuukammareihin.
Tämän päivän uutisissa kerrottiin, että kommunisteja, jotka
pyrkivät tasa-arvoon ja oikeudenmukaisuuteen on alettu vainota ainakin
Etelä-Koreassa, Ukrainassa ja Egyptissä. Heidän toimintansa on kielletty, heitä
tapetaan ja suljetaan vankiloihin. Eihän kohtuullisen elämän vaatimus kaikille
sovi maailmaan, missä 85 rikkainta ihmistä omistaa yhtä paljon kuin 3,5
miljardia yhteensä, missä 10 % väestä omistaa 90 % kaikesta varallisuudesta.
Keskiajalla kuninkaat ja ruhtinaat elivät yltäkylläisyydessä
linnoissaan ja koko muun valtakunnan kituessa köyhyydessä. Linnanherrat
verottivat alamaisensa hengiltä. Sama meno näyttää toistuvan nyt paljon
suuremmassa mittakaavassa vain.
Tähän on siis tultu. Nyt eletään postkeskiaikaa. Mitä tämän
jälkeen?
torstai 18. joulukuuta 2014
Onko pakko huutaa?
Tätä kuvaa ystäväni Jiri Räsänen kommentoi: ”Noh, ehkä tuota
rakentavamminkin voisi.”
Totta. Jotenkin tämä maailma on muuttunut sillä tavalla, että koko
ajan pitää huutaa kovemmin, jos haluaa tulla kuulluksi.
Aikoinaan mediatutkija Sirkka Minkkinen kirjoitti kirjassaan Lapset ja
joukkotiedotus jo 70-luvulla silloisesta uudesta lastenohjelmasta Sessamstrasse,
miten se on esimerkki siitä, kuinka koko ajan pitää huutaa kovemmin ja kovemmin,
jotta erottuisi muista, että tulisi kuulluksi ja huomatuksi, että viesti menisi
perille.
Nykyinen tietokonepelimaailma on täynnä huutoa ja räiskettä.
Lastenohjelmat menettävät kaiken aikaa merkitystään. Jo pienet lapset, haluavat
kuunnella Cheekiä, joka huutaa ja jopa kiroeilee, kuten eräs kolmen alle
kymmenvuotiaan mummo minulle hiljan valitti.
Mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Sotaisa ilmapiiri ja jatkuva
sodan lietsonta ei voi olla vaikuttamatta ihmisiin.
Väkivallasta on tullut normaalia arkea ja se hyväksytään ongelmien
ratkaisuksi muitta mutkitta. Kansaa johdetaan edestä, on tämän päivän tunnus. Vaikka sitten
sotaan.
Olen lukenut Peter Handken kirjaa Suuri putous, jossa on kuvaus siitä,
mitä Amok-juoksija saattaa nähdä ja ajatella ennen kohtalokasta iskuaan. Tuntuu
uskottavalta: ”Tuolla hölkkäsi hän,
se tummaihoinen televisiokuuluttaja, joka työnsä ohessa teki dokumenttielokuvia
uskonnollisista lahkoista, vesipulasta ja lumivyörysuojista, ja miehen vierellä
hölkkäsi hänen uusi, sääkarttoja tulkitseva tyttöystävänsä, blondi. Tuolla
polki pyörillään, niin että ohdakkeiden kukintavilla vain tuprusi, se
kasvokirurgiasta tuttu menestyksekäs viisikko. Tuolla kyntivät tietä, heidän
erikoisvalmisteisilla pyörillään, halki villinä rehottavan ruohikon, vain kypärät
näkyvissä, ne neljä city- ja maaseutupankin meklaria, jotka esittäytyivät
uutena Rollling Stones’na ja samalla nykyaikaisempana nelikkobändinä. Tuolla
vaelsivat kuolemattomassa energisyydessään, maahan iskeytyvine hiihtosauvoineen,
ne harmaa- ja valkohiuksiset epelit, joita ei enää laskettu. Ja tuolla, näitkö
sinä, viuhahti hihattomassa, mustassa juoksuasussaan koko tämän maan presidentti
halki koko aukeaman, kasvonsa käännettyinä olkapään suuntaan, seurueenaan ei
yksin turvamiehet, vaan täysilukuinen hallitusjoukkue, joita tämä presidentti,
joka omaelämänkertansa mukaan jo pienenä poikana halusi olla aktiivinen,
aktiivinen ja ennen kaikkea aktiivinen, ”toimiminen on tärkeintä!” oli kutsunut
mukaansa tälle päivälle ja myös tuleville päiville suunnittelemiinsa aktiviteetteihin.
– Tuollako kurvailivat ja risteilivät siis kaikki he, uuden maailmanteatterin
tyypit? Ketä heistä hän olisikaan halunnut näytellä? Näytellä? Esittää? Kuka
heistä olla? Voi tätä maailmaa. Voi hyvänen aika sentään. Ja hetken aikaa hän
näki itsensä juoksemassa mahtavinta vallanpitäjää kohden ja työntämässä veitsen
tämän vatsaan.”
(Lainaus. Peter Handke, Suuri putous, Suom. Arja Rinnekangas, LURRA
Editions, Keuruu 2013, ss. 55-56)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)