Pojat eivät ole poikia

Kun pakolaisten välillä syntyy mellakkaa ja selkkauksia jalkapallokentällä, asia on helppo kuitata sanomalla, että pojat ovat poikia.

Saksassa esiintyy kuitenkin jatkuvasti väkivaltaisuuksia pakolaisten keskuudessa, kertoo arvostettu aikakauslehti Focus.

Välien selvittelyä tapahtuu eri kansallisuuksien, uskonnollisten ryhmien ja klaanien välillä. Kyse ei siis ole pelkästään siitä, että pakolaiset joutuvat asumaan ahtaasti. Shiiojen ja sunnien välinen sota jatkuu Saksanmaalla.

Myös sharia-lakia yritetään pakottaa noudatettavaksi kaikkien pakolaisten keskuudessa.

Naisia ja lapsia kohdellaan kaltoin. Jatkuvasti tulee esiin pahoinpitelyjä ja raiskauksia, joita poliisin mukaan tapahtuu huomattavasti enemmän, mutta pelko estää ilmiantamisen.

Naisia pakotetaan peittämään itsensä, myös niitä naisia, jotka eivät ole muslimeja.

Pakolaisten keskuudessa on kivikovia rikollisia, jotka käyvät sotaa veitsin ja itse valmistetuin asein.

Paikallisia kohtaan kulttuurierot tulevat esiin esimerkiksi kauppojen kassoilla, missä miehet etuilevat, koska ovat miehiä. He työntävät sivuun naiset, koska ovat miehiä.

Saksan poliisien ammattiliiton puheenjohtaja Rainer Wendt vaatii, että rikoksiin syyllistyneet pakolaiset olisi välittömästi karkotettava maasta. Hänen mielestään pakolaisten pitää sopeutua saksalaisiin tapoihin eikä päinvastoin.

Lähde Focus 29.9.2015

Sota ja väkivalta ovat barbariaa. Aina.

Kuva: Kaija Olin-Arvola: Maailma palaa.

Pariisissa on tapahtunut terrori-isku, jonka Ranskan presidentti François Holland on jo ehtinyt nimetä barbaariseksi. Sitä se tietysti onkin.

Mutta, kun länsimaat hyökkäävät milloin minnekin muka länsimaisten arvojen ja demokratian nimissä, eikö se yhtälailla ole barbariaa.

Länsimaiset pyhät arvot vain asettuvat Allāhu Akbar -huutojen tilalle. 

Ja kuitenkin jokainen sivistynyt ihminen tietää, että taistelua käydään koko ajan kaikkialla rahan ja maapallon resurssien jakamisesta. Siinä mielessä on sama, korvataanko yksi diktaattori toisella.

Kun Jumalan valittu kansa pommittaa matalaksi Gazaa, eikö se ole barbariaa?

Onko pakko huutaa?

Tätä kuvaa ystäväni Jiri Räsänen kommentoi: ”Noh, ehkä tuota rakentavamminkin voisi.”

Totta. Jotenkin tämä maailma on muuttunut sillä tavalla, että koko ajan pitää huutaa kovemmin, jos haluaa tulla kuulluksi.

Aikoinaan mediatutkija Sirkka Minkkinen kirjoitti kirjassaan Lapset ja joukkotiedotus jo 70-luvulla silloisesta uudesta lastenohjelmasta Sessamstrasse, miten se on esimerkki siitä, kuinka koko ajan pitää huutaa kovemmin ja kovemmin, jotta erottuisi muista, että tulisi kuulluksi ja huomatuksi, että viesti menisi perille.

Nykyinen tietokonepelimaailma on täynnä huutoa ja räiskettä. Lastenohjelmat menettävät kaiken aikaa merkitystään. Jo pienet lapset, haluavat kuunnella Cheekiä, joka huutaa ja jopa kiroeilee, kuten eräs kolmen alle kymmenvuotiaan mummo minulle hiljan valitti.

Mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Sotaisa ilmapiiri ja jatkuva sodan lietsonta ei voi olla vaikuttamatta ihmisiin.

Väkivallasta on tullut normaalia arkea ja se hyväksytään ongelmien ratkaisuksi muitta mutkitta. Kansaa johdetaan edestä, on tämän päivän tunnus. Vaikka sitten sotaan.

Olen lukenut Peter Handken kirjaa Suuri putous, jossa on kuvaus siitä, mitä Amok-juoksija saattaa nähdä ja ajatella ennen kohtalokasta iskuaan. Tuntuu uskottavalta: ”Tuolla hölkkäsi hän, se tummaihoinen televisiokuuluttaja, joka työnsä ohessa teki dokumenttielokuvia uskonnollisista lahkoista, vesipulasta ja lumivyörysuojista, ja miehen vierellä hölkkäsi hänen uusi, sääkarttoja tulkitseva tyttöystävänsä, blondi. Tuolla polki pyörillään, niin että ohdakkeiden kukintavilla vain tuprusi, se kasvokirurgiasta tuttu menestyksekäs viisikko. Tuolla kyntivät tietä, heidän erikoisvalmisteisilla pyörillään, halki villinä rehottavan ruohikon, vain kypärät näkyvissä, ne neljä city- ja maaseutupankin meklaria, jotka esittäytyivät uutena Rollling Stones’na ja samalla nykyaikaisempana nelikkobändinä. Tuolla vaelsivat kuolemattomassa energisyydessään, maahan iskeytyvine hiihtosauvoineen, ne harmaa- ja valkohiuksiset epelit, joita ei enää laskettu. Ja tuolla, näitkö sinä, viuhahti hihattomassa, mustassa juoksuasussaan koko tämän maan presidentti halki koko aukeaman, kasvonsa käännettyinä olkapään suuntaan, seurueenaan ei yksin turvamiehet, vaan täysilukuinen hallitusjoukkue, joita tämä presidentti, joka omaelämänkertansa mukaan jo pienenä poikana halusi olla aktiivinen, aktiivinen ja ennen kaikkea aktiivinen, ”toimiminen on tärkeintä!” oli kutsunut mukaansa tälle päivälle ja myös tuleville päiville suunnittelemiinsa aktiviteetteihin. – Tuollako kurvailivat ja risteilivät siis kaikki he, uuden maailmanteatterin tyypit? Ketä heistä hän olisikaan halunnut näytellä? Näytellä? Esittää? Kuka heistä olla? Voi tätä maailmaa. Voi hyvänen aika sentään. Ja hetken aikaa hän näki itsensä juoksemassa mahtavinta vallanpitäjää kohden ja työntämässä veitsen tämän vatsaan.”

(Lainaus. Peter Handke, Suuri putous, Suom. Arja Rinnekangas, LURRA Editions, Keuruu 2013, ss. 55-56)

Hui kauhistus!

Kuva: Kaija Olin-Arvola: Sama pahuus kaikissa meissä.

Ei tässä mitään järkeä ole tähän puuttua, mutta kun ei saa oltua.

Sattui käteen Iltalehti (9.8.) ja siitä silmään Aarno Laitisen kolumni Raivottaret. Vauhtia juttuun otetaan professori Wendy Lowerin kirjasta Hitlerin raivottaret.

Ja sitten: "Naisten julmuudesta on hienotunteisesti oltu melko hiljaa, vaikka esimerkkejä löytyy vaikka kuinka", kirjoittaja toteaa ja jatkaa: ”Suomessa tunnetaan punakaartin julmat naissotilaat.” Mikä lienee lähde, sitä ei kirjoittaja kerro.

Tästä purkautuu esteettä valloilleen vuolas naisvihan vuo, joka päätyy syyttämään naisia Lenin, Stalinin, Hitlerin ja Maon julmuuksista. Alice Miller on tutkinut aihetta paljon ja tullut siihen tulokseen, että väkivalta on se yhdistävä tekijä, joka löytyy julmureiden takaa sukupuoleen katsomatta. Väkivalta synnyttää väkivaltaa.

Väkivaltaan perustuva yhteiskunta synnyttää väkivaltaisia yksilöitä.

Jos kyseessä ei olisi varsin vakava asia, ei voisi muuta kuin nauraa, kun Aarno Laitinen panee naiseuden syyksi hakeutumiselle ääriliikkeisiin. Erityisesti hän mainitsee taistolaiset ja heidän keskuudestaan vielä Yleisradion, Ilta-Sanomien ja Hufvudstadsbladetin naistoimittajat. Hui Kauhistus!

”Vieläkin Ilta-Sanomien vanhat toimittajat muistelevat vastenmielisyydellä taistolaisjulmuria, jonka kesyttämiseksi toimitusjohtaja otti hänet johtoportaaseen. (Liekö vienyt säärtä pitkin?) Tämä taistolaistyttö tuhosi yhtiön ulkomaanseikkailuissa puolitoista miljardia euroa ja ajoi yhtiön tilaan, jossa sen arvo lähenee espanjalaisen huippujalkapalloilijan myyntihintaa.” Hui Kauhistus! On siinä ollut melkoinen nainen. Ei pitäisi turhaan tytötellä.

Ja aina vain paranee: ”Tyypillinen naisjulmurien puolue on Vihreä liitto. Sen naiset pitävät huolen siitä, ettei kukaan uskalla kannattaa ydinvoimaa tai syödä julkisesti lihaa.”

Tässä vaiheessa Aarno Laitinen onkin sitten varmaan jo painanut päänsä pöytään ja itkenyt katkerasti ikävöidessään omaa äitiään.

Minäpä ottaudun

Sakari Timonen, jonka monet tuntevat erinomaisista ja juridisesti huippuasiantuntevista blogeistaan ilmoitti olevansa ottautumatta kouluväkivaltakeskusteluun.

Minä ottaudun. On vielä tuoreessa muistissa ne lukemattomat selkäsaunat ja tukkapöllyt, joilla äiti minua opetti. Vieläkin tuntuu Koivuniemen herran kimakat vihlaisut kintuissa. Hyväähän äiti tietysti tarkoitti. En kuitenkaan tunne, että minä olisin siitä kohtelusta tullut hullua hurskaammaksi. Päätinpä vain jo silloin, etten ainakaan omaa lastani lyö. Enkä ole lyönyt. Ei ole tarvinnut. Puhe on riittänyt aina.

Vuosia myöhemmin luin Alice Millerin kirjan Lahjakkaan lapsen tragedia. Se viimeistään sai minut vakuuttuneeksi, että lapsiin kohdistuva väkivalta on rikos ihmisyyttä vastaan. Kirjassaan, Alussa oli kasvatus, Miller kertoo, miten Adolf Hitler sai selkäänsä tämän tästä. Mitä siitä sitten seurasi? Ei mitään hyvää. Vain kauhua.

Viimeaikaisesta koulukohusta olen keskustellut kahden lapsenlapseni kanssa. Molemmat ovat sitä miltä, että kasvattajat eivät väkivaltaan turvautuessaan menetä muuta kuin omat kasvonsa. Molemmat pojat pitävät tärkeänä koulurauhaa ja toisen koulussa sellainen vallitseekin. Toisen koulussa rehtori joutuu aika ajoin puuttumaan järjestyksenpitoon, mutta ainakin tähän asti se on riittänyt.

Omilta kouluajoilta muistan, että opettajilla oli luonnostaan sellainen auktoriteetti, että ei tullut mieleenkään haistatella. Kovin rangaistus oli nurkkaan joutuminen ja jälki-istunto.

Minusta keskustelua tästä yksittäisestä tapauksesta pitäisikin laajentaa väkivaltaan yleensä. Koko viihdeteollisuus suorastaan tihkuu väkivaltaa.

Maailman johtajat syyllistyvät sotiin, joissa tapetaan ihmisiä kuin kärpäsiä. Jopa rauhanpuolustajina ennen esiintyneet poliitikot, hyväksyvät ainakin ministereiksi päästyään väkivallan kansainvälisten konfliktien ratkaisuna.

Mitä isot edellä, sitä pienet perässä.

 

Väkivalta synnyttää väkivaltaa

Joka puolella nyt kauhistellaan koululaisten väkivaltaisuutta. Mitä muuta heiltä voisi odottaa maailmassa, missä ei muuta olekaan kuin väkivaltaa. Sitä suorastaan tursuaa elokuvista, tv-sarjoista ja erilaisista helvetin peleistä, joita nuoret pelaavat. Joku niitä tekee ja toiset ostaa.


Väkivalta on myös aikuisina itseään pitävien poliitikkojen ja maailman johtajien keino ratkaista ongelmia, vaikka sota ja tappaminen ovat täyttä barbariaa. Hävettää olla ihminen.


Niin kauan kuin sotateollisuus on olemassa, on turha kuvitella, että sodat loppuisivat. Järjestelmän rasvarit saavat oman siivunsa tapporahoista. Asekaupassa kiertää tänä päivänä yhtä suuret rahat kuin huume- ja ihmiskaupassa. Epäilystä ei liene siitä, ettei raha olisi osittain ainakin yhtä ja samaa. Rahalla pidetään järjestelmän rattaat pyörimässä ja rasvarit saavat tietysti palveluksistaan korvauksena oman siivunsa.


Sotia ei lopeteta sotimalla eikä väkivaltaa väkivallalla. Jos näin olisi, maailmassa vallitsisi jo taivaallinen rauha.


Tunnettu psykologi ja kirjailija Alice Miller on osoittanut tutkimuksissaan, miten esimerkiksi Hitler joutui lapsuudessaan kokemaan fyysistä väkivaltaa. Niin on joutunut moni muukin, joka nyt tahtoo kostaa oman kärsimyksensä kärsimystä jakamalla ja jatkamalla pahoinpitelyä. Tämä ketju pitäisi katkaista. Millerin mukaan lukemattomat ihmiset haluavat hukuttaa ja häivyttää oman tuskansa ja häpeänsä näihin valheellisiin väitteisiin: Minun lapsuuteni oli maailman onnellisinta eikä minulle jäänyt fyysisestä pahoinpitelystä minkäänlaisia traumoja.


Syitä väkivaltaan pitää siis etsiä peilistä. Mitä isot edellä, sitä pienet perässä.