Pojat eivät ole poikia

Kun pakolaisten välillä syntyy mellakkaa ja selkkauksia jalkapallokentällä, asia on helppo kuitata sanomalla, että pojat ovat poikia.

Saksassa esiintyy kuitenkin jatkuvasti väkivaltaisuuksia pakolaisten keskuudessa, kertoo arvostettu aikakauslehti Focus.

Välien selvittelyä tapahtuu eri kansallisuuksien, uskonnollisten ryhmien ja klaanien välillä. Kyse ei siis ole pelkästään siitä, että pakolaiset joutuvat asumaan ahtaasti. Shiiojen ja sunnien välinen sota jatkuu Saksanmaalla.

Myös sharia-lakia yritetään pakottaa noudatettavaksi kaikkien pakolaisten keskuudessa.

Naisia ja lapsia kohdellaan kaltoin. Jatkuvasti tulee esiin pahoinpitelyjä ja raiskauksia, joita poliisin mukaan tapahtuu huomattavasti enemmän, mutta pelko estää ilmiantamisen.

Naisia pakotetaan peittämään itsensä, myös niitä naisia, jotka eivät ole muslimeja.

Pakolaisten keskuudessa on kivikovia rikollisia, jotka käyvät sotaa veitsin ja itse valmistetuin asein.

Paikallisia kohtaan kulttuurierot tulevat esiin esimerkiksi kauppojen kassoilla, missä miehet etuilevat, koska ovat miehiä. He työntävät sivuun naiset, koska ovat miehiä.

Saksan poliisien ammattiliiton puheenjohtaja Rainer Wendt vaatii, että rikoksiin syyllistyneet pakolaiset olisi välittömästi karkotettava maasta. Hänen mielestään pakolaisten pitää sopeutua saksalaisiin tapoihin eikä päinvastoin.

Lähde Focus 29.9.2015

Koti, uskonto ja isänmaa

Täysin palvelleen isän lähes yksin rakentama rintamamiestalo.

Näillä tunnuksilla aikoinaan kokoomus ja Suomen porvarit menestyivät vaaleista toiseen. Näillä sanoilla ilmaistiin porvareiden arvot.

Kuitenkin talousjärjestelmä, jota he myös kannattivat ja kannattavat, on tehnyt selvän kaikesta.

Ihmiset ovat joutuneet työn perässä muuttamaan entistä useammin ja suuret kansainvaellukset ovat vasta alkamassa. Työ määrittää ihmisen, palkkatyö, jonka tulokset tekijältä riistetään.  Monenlaiset ristiriidat ovat ajaneet perheet hajalle. Nykypäivän lasten perhe koostuu monenlaisista ihmisistä: isä, äitejä siskoja, veljiä, mummoja ja vaareja on vaikka muille jakaa. Tuskin kukaan toistaan edes tuntee.

Kirkon valta-aseman ovat horjuttaneet monenlaiset uskomukset. Tapauskovaisuuskin on vähenemään päin. Mieluummin kuin Jumalaan, ihmiset uskovat ilmastonmuutokseen ja noitiin. Salman Rushdie esittää kirjassaan Maa hänen jalkojensa alla mielenkiintoisen paradoksin: Aikoinaan prinssi Siddhārtha Gautama luopui rikkauksistaan ja lähti vaeltamaan köyhien keskuuteen. Hänen mietiskelyistään syntyi buddhalaisuus, joka on nykisin maailman rikkaimpien uskonto. Jos maailmalle valittaisiin nyt presidentti, niin valituksi tulisi Dalai Lama.

Isänmaasta tuskin enää voi paljon puhua, koska talous on tehnyt selvän siitäkin. Maailmankaupan tarpeisiin on luovutettu itsenäisyys, oma raha ja oma maa. Köyhän ihmisen isänmaa on kynsien alla. Isänmaasta on tullut myytti, jota pidetään yllä poliittisiin tarpeisiin.

Akateemikko Oiva Ketonen kirjoitti jo kymmeniä vuosia sitten: ”Kulttuuriin liittyy tietty valtaintressi. Kulttuurin täytyy suostutella ihmiset itsensä ylläpitämiseen. Hitaasti kasvavissa luontaisissa kulttuureissa tämä tapahtuu itsestään. Nopeasti kasvaneessa teknisessä kulttuurissa valtaintressi on vahva ja ilmeinen. Tekninen kulttuuri pyrkii alaisensa yhteisön ”atomisoimiseen”. Keskitetty aatteellinen, poliittinen ja taloudellinen valta pyrkii suorin tai epäsuorin keinoin tuhoamaan ne suhteet, joita ihmisillä on toisiinsa … ja korostamaan suhteita, joita yksittäisillä ihmisillä on itse valtaan. Ihminen ei ole tärkeä vuorovaikutuksessa ympäristönsä ihmisten kanssa. Hän on tärkeä työntekijänä, veronmaksajana, äänestäjänä, palkan tai eläkkeen saajana, teollisuuden tuottamien hyödykkeiden kuluttajana, puolueen jäsenenä jne.”

Viimeistään postmoderni ja sen arvottomuus pirstaloi loputkin, mitä vielä vanhasta maailmasta oli jäljellä. Eikä tämä suinkaan ollut sattumaa, vaan tarkasti ohjelmoitua kehitystä.

Yksin ihminen on voimaton.

(Lähde: Oiva Ketonen: Ihmisenä olemisesta, Otava 1981)

Lapset ovat filosofeja syntyjään

Kuva: Kaija Olin-Arvola: Pisara kerrallaan

Kun seuraa pienen lapsen kehitystä, ei voi kuin ihmetellä hänen ihmettelyään – silkkaa filosofiaa.

Uusimmassa Niin&Näin -lehdessä on Tuukka Tomperin ja Hannu Juuson mielenkiintoinen artikkeli ’(Lasten) pedagogisesta filosofiasta.

Kysymystä asetettiin myös filosofian opettamisesta ja lopuksi vielä kysyttiin, ”mitä filosofia on ja mihin sitä tarvitaan”. Kirjojen katoamisen myötä voisi olettaa myös filosofian katoavan. Eihän siitä ole mitään hyötyä – taloudellisesti. Vai onko?

”Älköön kukaan nuorena aikailko filosofian aloittamista, älköön kukaan vanhana väsykö sen harjoittamiseen. Koskaan ei ole liian varhainen eikä liian myöhäinen hetki etsiä terveyttä sielulleen. Se, joka sanoo, ettei vielä ole tullut filosofian aika, tai että se on mennyt jo, on sen kaltainen, joka sanoo, ettei vielä ole onnellisuuden aika, tai että se on jo ohi” sanoo Epikuros.

Kun neljänvanha Sielunveljeni esitti kysymyksen, missä minä olin ennen kuin synnyin, olisin voinut kuvitella hänen lukeneen Schopenhaueria.

Nyt kymmenen vuotta myöhemmin poika ihmettelee, ”miksi ET-tunneilla opetetaan uskontaja, kun me ei haluta uskoa mihinkään. Miksei voisi opettaa filosofiaa?”

Hyvä kysymys, kunhan opettajat muistavat Montaignen ohjeen: ”Korviimme kailotetaan lakkaamatta tietoa ikään kuin suppiloon kaataen, ja meidän tehtävämme on vain toistaa, mitä meille on sanottu. Tahtoisin, että opettajamme korjaisi tämän kohdan ja että hän heti alusta pitäen antaisi oppilaan kokeilla kuntoaan omien henkisten kykyjensä mukaan, antaisi hänen päästä asioiden makuun, itse valita ja erotella, välillä avaten hänelle tien, välillä antaen hänen itse raivata sen itselleen. En halua, että opettaja yksin ajattelee ja puhuu, haluan että hän kuuntelee, kun oppilas vuorostaan puhuu.”

(Lähde: Niin&Näin, filosofinen aikakauslehti nro 80, kevät 1/2014, Tuukka Tomperi ja Hannu Juuso (Lasten) pedagoginen filosofia – kasvatuksen historiallinen mahdollisuus)