Kantilla oli kanttia – Ikuinen rauha on mahdollinen

Filosofi Immanuel Kantilla oli kanttia pohtia niitä edellytyksiä, joilla maailmaan voitaisiin luoda pysyvä rauha. Kirjoituksessaan ”Ikuiseen rauhaan”, hän määrittelee niitä tekijöitä, joilla sodat saataisiin loppumaan.

Kaikkein perustavimpana edellytyksenä hän pitää tasavaltaa. Koska kansalaiset joutuvat kantamaan täyden vastuun sodista kaikkine kärsimyksineen ja puutteineen, niin heidän olisi saatava päättää myös sotien aloittamisesta. Ihmiskunnan enemmistö ei sotia tarvitse eikä halua.

Miksi he eivät saa päättää? Miksi Suomessa ei jo ole järjestetty kansanäänestystä Natosta?

Sotia tahtovat tahot ovat Kantin mukaan muualla. Sellaisessa maailmassa, missä ”valtionpäämies ei ole tasavertainen kansalainen, vaan valtionomistaja, joka pitoineen, metsästysretkineen, huvilinnoineen, hovijuhlineen jms. ei pane sodan vuoksi vähintäkään alttiiksi ja joka siis voi aivan vähäpätöisistä syistä päättää sen aloittamisen niin kuin jonkin huviretken ja jättää säädyllisyyden vuoksi toimenpiteen viattomaksi selittämisen ja puolustamisen siihen aina valmiin diplomaattikunnan huoleksi.”

Aseistautuminen ei takaa Kantin mukaan rauhaa. Aseellinen tasapaino on aivokummitus. Se on kuin Swiftin talo, jonka joku rakennusmestari on rakentanut niin täydellisesti kaikkien tasapainolakien mukaan, että kun varpunen istahti sen katolle, se luhistui heti. Kilpavarustelu on sekin ihmiskunnan enemmistön maksettava omalla kurjuudellaan. Ikuinen asevarustelu tulee paljon kalliimmaksi ja rasittavammaksi kuin itse sota.

Tätä vastaan pitää Kantin mukaan luoda kansainoikeus, sellaisten yleisten, vallan seuraamien lakien nojaan rakennettu, joihin jokaisen valtion täytyisi alistua.

Ikuinen rauha on mahdollinen, jos ihmiset niin tahtovat.

”Jos on velvollisuus, jos on samalla olemassa perusteltu toivo toteuttaa yleisen julkisen oikeuden tila, vaikkakin vain yhä lähenemällä sitä rajattomiin asti, niin ei ikuinen rauha, joka on seuraava tähänastisten väärää nimeä kantavien, niin sanottujen rauhantekojen (oikeastaan aselepojen) jälkeen, ole mikään tyhjä aatekuva, vaan tehtävä, joka vähitellen ratkaistuna tulee yhä vain likemmäksi loppumääräänsä (koska ne ajanjaksot, joiden kuluessa tapahtuu yhtä suuria edistysaskelia, toivottavasti tulevat yhä lyhyemmiksi).”

Näin ei näytä käyneen. Ehkä nyt olisi syytä jälleen kysyä: Missä on YK:n arvovalta tänään?

Lapset ovat filosofeja syntyjään

Kuva: Kaija Olin-Arvola: Pisara kerrallaan

Kun seuraa pienen lapsen kehitystä, ei voi kuin ihmetellä hänen ihmettelyään – silkkaa filosofiaa.

Uusimmassa Niin&Näin -lehdessä on Tuukka Tomperin ja Hannu Juuson mielenkiintoinen artikkeli ’(Lasten) pedagogisesta filosofiasta.

Kysymystä asetettiin myös filosofian opettamisesta ja lopuksi vielä kysyttiin, ”mitä filosofia on ja mihin sitä tarvitaan”. Kirjojen katoamisen myötä voisi olettaa myös filosofian katoavan. Eihän siitä ole mitään hyötyä – taloudellisesti. Vai onko?

”Älköön kukaan nuorena aikailko filosofian aloittamista, älköön kukaan vanhana väsykö sen harjoittamiseen. Koskaan ei ole liian varhainen eikä liian myöhäinen hetki etsiä terveyttä sielulleen. Se, joka sanoo, ettei vielä ole tullut filosofian aika, tai että se on mennyt jo, on sen kaltainen, joka sanoo, ettei vielä ole onnellisuuden aika, tai että se on jo ohi” sanoo Epikuros.

Kun neljänvanha Sielunveljeni esitti kysymyksen, missä minä olin ennen kuin synnyin, olisin voinut kuvitella hänen lukeneen Schopenhaueria.

Nyt kymmenen vuotta myöhemmin poika ihmettelee, ”miksi ET-tunneilla opetetaan uskontaja, kun me ei haluta uskoa mihinkään. Miksei voisi opettaa filosofiaa?”

Hyvä kysymys, kunhan opettajat muistavat Montaignen ohjeen: ”Korviimme kailotetaan lakkaamatta tietoa ikään kuin suppiloon kaataen, ja meidän tehtävämme on vain toistaa, mitä meille on sanottu. Tahtoisin, että opettajamme korjaisi tämän kohdan ja että hän heti alusta pitäen antaisi oppilaan kokeilla kuntoaan omien henkisten kykyjensä mukaan, antaisi hänen päästä asioiden makuun, itse valita ja erotella, välillä avaten hänelle tien, välillä antaen hänen itse raivata sen itselleen. En halua, että opettaja yksin ajattelee ja puhuu, haluan että hän kuuntelee, kun oppilas vuorostaan puhuu.”

(Lähde: Niin&Näin, filosofinen aikakauslehti nro 80, kevät 1/2014, Tuukka Tomperi ja Hannu Juuso (Lasten) pedagoginen filosofia – kasvatuksen historiallinen mahdollisuus)