Kuva: Kaija Olin-Arvola: Pisara kerrallaan
Kun seuraa pienen lapsen kehitystä, ei voi kuin ihmetellä hänen ihmettelyään – silkkaa filosofiaa.
Uusimmassa Niin&Näin -lehdessä on Tuukka Tomperin ja Hannu Juuson mielenkiintoinen artikkeli ’(Lasten) pedagogisesta filosofiasta.
Kysymystä asetettiin myös filosofian opettamisesta ja lopuksi vielä kysyttiin, ”mitä filosofia on ja mihin sitä tarvitaan”. Kirjojen katoamisen myötä voisi olettaa myös filosofian katoavan. Eihän siitä ole mitään hyötyä – taloudellisesti. Vai onko?
”Älköön kukaan nuorena aikailko filosofian aloittamista, älköön kukaan vanhana väsykö sen harjoittamiseen. Koskaan ei ole liian varhainen eikä liian myöhäinen hetki etsiä terveyttä sielulleen. Se, joka sanoo, ettei vielä ole tullut filosofian aika, tai että se on mennyt jo, on sen kaltainen, joka sanoo, ettei vielä ole onnellisuuden aika, tai että se on jo ohi” sanoo Epikuros.
Kun neljänvanha Sielunveljeni esitti kysymyksen, missä minä olin ennen kuin synnyin, olisin voinut kuvitella hänen lukeneen Schopenhaueria.
Nyt kymmenen vuotta myöhemmin poika ihmettelee, ”miksi ET-tunneilla opetetaan uskontaja, kun me ei haluta uskoa mihinkään. Miksei voisi opettaa filosofiaa?”
Hyvä kysymys, kunhan opettajat muistavat Montaignen ohjeen: ”Korviimme kailotetaan lakkaamatta tietoa ikään kuin suppiloon kaataen, ja meidän tehtävämme on vain toistaa, mitä meille on sanottu. Tahtoisin, että opettajamme korjaisi tämän kohdan ja että hän heti alusta pitäen antaisi oppilaan kokeilla kuntoaan omien henkisten kykyjensä mukaan, antaisi hänen päästä asioiden makuun, itse valita ja erotella, välillä avaten hänelle tien, välillä antaen hänen itse raivata sen itselleen. En halua, että opettaja yksin ajattelee ja puhuu, haluan että hän kuuntelee, kun oppilas vuorostaan puhuu.”
(Lähde: Niin&Näin, filosofinen aikakauslehti nro 80, kevät 1/2014, Tuukka Tomperi ja Hannu Juuso (Lasten) pedagoginen filosofia – kasvatuksen historiallinen mahdollisuus)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti