Filosofi Immanuel Kantilla oli kanttia pohtia niitä
edellytyksiä, joilla maailmaan voitaisiin luoda pysyvä rauha. Kirjoituksessaan ”Ikuiseen
rauhaan”, hän määrittelee niitä tekijöitä, joilla sodat saataisiin loppumaan.
Kaikkein perustavimpana edellytyksenä hän pitää tasavaltaa. Koska
kansalaiset joutuvat kantamaan täyden vastuun sodista kaikkine kärsimyksineen ja
puutteineen, niin heidän olisi saatava päättää myös sotien aloittamisesta.
Ihmiskunnan enemmistö ei sotia tarvitse eikä halua.
Miksi he eivät saa päättää? Miksi Suomessa ei jo ole
järjestetty kansanäänestystä Natosta?
Sotia tahtovat tahot ovat Kantin mukaan muualla. Sellaisessa
maailmassa, missä ”valtionpäämies ei ole tasavertainen kansalainen, vaan
valtionomistaja, joka pitoineen, metsästysretkineen, huvilinnoineen, hovijuhlineen
jms. ei pane sodan vuoksi vähintäkään alttiiksi ja joka siis voi aivan vähäpätöisistä
syistä päättää sen aloittamisen niin kuin jonkin huviretken ja jättää
säädyllisyyden vuoksi toimenpiteen viattomaksi selittämisen ja puolustamisen
siihen aina valmiin diplomaattikunnan huoleksi.”
Aseistautuminen ei takaa Kantin mukaan rauhaa. Aseellinen
tasapaino on aivokummitus. Se on kuin Swiftin talo, jonka joku rakennusmestari
on rakentanut niin täydellisesti kaikkien tasapainolakien mukaan, että kun
varpunen istahti sen katolle, se luhistui heti. Kilpavarustelu on sekin
ihmiskunnan enemmistön maksettava omalla kurjuudellaan. Ikuinen asevarustelu
tulee paljon kalliimmaksi ja rasittavammaksi kuin itse sota.
Tätä vastaan pitää Kantin mukaan luoda kansainoikeus,
sellaisten yleisten, vallan seuraamien lakien nojaan rakennettu, joihin
jokaisen valtion täytyisi alistua.
Ikuinen rauha on mahdollinen, jos ihmiset niin tahtovat.
”Jos on velvollisuus, jos on samalla olemassa perusteltu
toivo toteuttaa yleisen julkisen oikeuden tila, vaikkakin vain yhä lähenemällä
sitä rajattomiin asti, niin ei ikuinen rauha, joka on seuraava tähänastisten
väärää nimeä kantavien, niin sanottujen rauhantekojen (oikeastaan aselepojen)
jälkeen, ole mikään tyhjä aatekuva, vaan tehtävä, joka vähitellen ratkaistuna
tulee yhä vain likemmäksi loppumääräänsä (koska ne ajanjaksot, joiden kuluessa
tapahtuu yhtä suuria edistysaskelia, toivottavasti tulevat yhä lyhyemmiksi).”
Näin ei näytä käyneen. Ehkä nyt olisi syytä jälleen kysyä:
Missä on YK:n arvovalta tänään?