torstai 28. elokuuta 2014

Kantilla oli kanttia – Ikuinen rauha on mahdollinen



Filosofi Immanuel Kantilla oli kanttia pohtia niitä edellytyksiä, joilla maailmaan voitaisiin luoda pysyvä rauha. Kirjoituksessaan ”Ikuiseen rauhaan”, hän määrittelee niitä tekijöitä, joilla sodat saataisiin loppumaan.

Kaikkein perustavimpana edellytyksenä hän pitää tasavaltaa. Koska kansalaiset joutuvat kantamaan täyden vastuun sodista kaikkine kärsimyksineen ja puutteineen, niin heidän olisi saatava päättää myös sotien aloittamisesta. Ihmiskunnan enemmistö ei sotia tarvitse eikä halua.

Miksi he eivät saa päättää? Miksi Suomessa ei jo ole järjestetty kansanäänestystä Natosta?

Sotia tahtovat tahot ovat Kantin mukaan muualla. Sellaisessa maailmassa, missä ”valtionpäämies ei ole tasavertainen kansalainen, vaan valtionomistaja, joka pitoineen, metsästysretkineen, huvilinnoineen, hovijuhlineen jms. ei pane sodan vuoksi vähintäkään alttiiksi ja joka siis voi aivan vähäpätöisistä syistä päättää sen aloittamisen niin kuin jonkin huviretken ja jättää säädyllisyyden vuoksi toimenpiteen viattomaksi selittämisen ja puolustamisen siihen aina valmiin diplomaattikunnan huoleksi.”

Aseistautuminen ei takaa Kantin mukaan rauhaa. Aseellinen tasapaino on aivokummitus. Se on kuin Swiftin talo, jonka joku rakennusmestari on rakentanut niin täydellisesti kaikkien tasapainolakien mukaan, että kun varpunen istahti sen katolle, se luhistui heti. Kilpavarustelu on sekin ihmiskunnan enemmistön maksettava omalla kurjuudellaan. Ikuinen asevarustelu tulee paljon kalliimmaksi ja rasittavammaksi kuin itse sota.

Tätä vastaan pitää Kantin mukaan luoda kansainoikeus, sellaisten yleisten, vallan seuraamien lakien nojaan rakennettu, joihin jokaisen valtion täytyisi alistua.

Ikuinen rauha on mahdollinen, jos ihmiset niin tahtovat.

”Jos on velvollisuus, jos on samalla olemassa perusteltu toivo toteuttaa yleisen julkisen oikeuden tila, vaikkakin vain yhä lähenemällä sitä rajattomiin asti, niin ei ikuinen rauha, joka on seuraava tähänastisten väärää nimeä kantavien, niin sanottujen rauhantekojen (oikeastaan aselepojen) jälkeen, ole mikään tyhjä aatekuva, vaan tehtävä, joka vähitellen ratkaistuna tulee yhä vain likemmäksi loppumääräänsä (koska ne ajanjaksot, joiden kuluessa tapahtuu yhtä suuria edistysaskelia, toivottavasti tulevat yhä lyhyemmiksi).”

Näin ei näytä käyneen. Ehkä nyt olisi syytä jälleen kysyä: Missä on YK:n arvovalta tänään?






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti