Avoin kysymys Vaskijärven kyläyhdistykselle

Laitoin Vaskijärven kyläyhdistyksen seinälle nämä kaksi kuvaa ja muistoni kylässä asumisesta.

Perheemme muutti Karkkilan Vaskijärvelle vuonna 1979 ja siellä tehtiin ja syntyi myös poikamme Iiro Antero Arvola 8.6.1980, jota jo aiemmin oli vuosia odotettu tulevaksi. Asuimme kylässä 15 vuotta ja lähtö tuli, kun 90-luvun syvimmän laman aikaan naapurin isäntä, joka oli Osuuspankin johtokunnan jäsen, keinotteli kotimme itselleen. Tämän kerroin, kun sivulla muutoinkin näytti olevan historiallisia muisteluksia.

Minun kuvani ja muisteluni olivat seinällä pari päivää eli sen ajan, että kaikki 180 jäsentä ehti ne nähdä, minkä jälkeen se poistettiin minulle tietenkään kertomatta.

Kun huomasin asian, laitoin seinälle kysymyksen: Miksi täältä on poistettu minun postaukseni? Eikö Vaskijärven todellinen historia kiinnostakaan?

Kukaan ei vaivautunut vastaamaan. Eipä tietenkään. Sellainen ei kuulu karkkilalaisten tapoihin eikä muutenkaan arkipäivän fasismiin.

Lisäsin kysymyksen jälkeen uudet puheenvuorot: 

Eikö edes minun poikani kelpaa vaskijärveläiseksi, vaikka on siellä tehty, sinne syntynyt ja siellä elämänsä 15 ensimmäistä vuotta viettänyt.

Omat juureni ovat syvällä Uudemaan Pyhäjärvellä. Tiettävästi aina 1500-luvulta asti ainakin.

Kun täällä näköjään on jo käynyt 14 henkilöä kurkkimassa, niin voin kertoa vähän lisääkin.

Osuuspankin operaatiota johti silloinen johtaja Pekka Vikberg ja kaupantekoa Säästöpankin kiinteistövälityksessä touhusi Ali-Klemelä yhdessä naapurin isännän tyttären kanssa, jonka nimiin kotimme laitettiin. Kun en pystynyt menemään pankkiin, niin kauppakirja lähetettiin minulle mieheni mukana kotiin allekirjoitettavaksi. Toimenpide oli täysin laiton, koska kaupanvahvistaja ei ollut paikalla. Enkä minä edes pannut omaa nimeäni siihen paperiin, vaan kirjoitin viivalle Vittu Paska Aamu, mutta ei se rikollisten toimia haitannut. Kotimme siirtyi siis uudelle omistajalle petoksella ja vääryydellä, jota voidaan pitää suoranaisena varkautena.

Se oli osa ns. Koiviston konklaavin operaatiota, jolla suomalaisten omaisuus jaettiin pankkien kesken. Asiakirjat julisti salaisiksi presidentti Tarja Halonen Mauno Koiviston pyynnöstä. Kuulun itse ryhmään, jonka tavoite on 90-luvun vääryyksien selvittäminen ja korvausten vaatiminen näistä laittomuuksista kärsimään joutuneille.

Vielä nämä asiat tulevat päivänvaloon koko valtakunnan laajuisesti. Ja vaikka minä en tuota päivää tule näkemään, iloitsen siitä jo nyt. Ne jotka verhojen raoista kurkkivat ja vaikenivat, vaikka tiesivät, saavat päälleen ikuisen häpeän.

Tämä siis liittyy poistettuun postaukseeni, jossa kerroin, että muutimme Vaskijärvelle 1979,  missä vietin 15 vuotta elämäni onnellisinta aikaa. Ja miten Osuuspankin johtokunnassa istunut naapurin isäntä 90-luvun syvimmän laman aikaan pilkkahintaan junaili kotimme itselleen. Meillä on siellä Vaskijärvellä oma Koivistomme, joten voin ymmärtää, miltä karjalaisista evakoista tuntui. Kotimme oli heidän rakentamansa. He sentään saivat jotain tilalle. Me, Kari Arvola ja Kaija Olin-Arvola, emme saaneet mitään.

Tämänkin postauksen annettiin olla sivulla niin kauan, että kaikki 180 jäsentä varmasti ehti nähdä sen. Minä näen silmissäni verhojen välistä kurkistelevia pahantahtoisia silmiä. Juuri niin kuin näillä main on tapana. Kukaan ei puuttunut keskusteluun.

Runsaan vuorokauden kuluttua minut suljettiin pois ryhmästä. Että näin kipeää tekee totuus silloin, kun ihmisillä on huono omatunto.

Haluaako joku nyt vastata?

Koti, uskonto ja isänmaa

Täysin palvelleen isän lähes yksin rakentama rintamamiestalo.

Näillä tunnuksilla aikoinaan kokoomus ja Suomen porvarit menestyivät vaaleista toiseen. Näillä sanoilla ilmaistiin porvareiden arvot.

Kuitenkin talousjärjestelmä, jota he myös kannattivat ja kannattavat, on tehnyt selvän kaikesta.

Ihmiset ovat joutuneet työn perässä muuttamaan entistä useammin ja suuret kansainvaellukset ovat vasta alkamassa. Työ määrittää ihmisen, palkkatyö, jonka tulokset tekijältä riistetään.  Monenlaiset ristiriidat ovat ajaneet perheet hajalle. Nykypäivän lasten perhe koostuu monenlaisista ihmisistä: isä, äitejä siskoja, veljiä, mummoja ja vaareja on vaikka muille jakaa. Tuskin kukaan toistaan edes tuntee.

Kirkon valta-aseman ovat horjuttaneet monenlaiset uskomukset. Tapauskovaisuuskin on vähenemään päin. Mieluummin kuin Jumalaan, ihmiset uskovat ilmastonmuutokseen ja noitiin. Salman Rushdie esittää kirjassaan Maa hänen jalkojensa alla mielenkiintoisen paradoksin: Aikoinaan prinssi Siddhārtha Gautama luopui rikkauksistaan ja lähti vaeltamaan köyhien keskuuteen. Hänen mietiskelyistään syntyi buddhalaisuus, joka on nykisin maailman rikkaimpien uskonto. Jos maailmalle valittaisiin nyt presidentti, niin valituksi tulisi Dalai Lama.

Isänmaasta tuskin enää voi paljon puhua, koska talous on tehnyt selvän siitäkin. Maailmankaupan tarpeisiin on luovutettu itsenäisyys, oma raha ja oma maa. Köyhän ihmisen isänmaa on kynsien alla. Isänmaasta on tullut myytti, jota pidetään yllä poliittisiin tarpeisiin.

Akateemikko Oiva Ketonen kirjoitti jo kymmeniä vuosia sitten: ”Kulttuuriin liittyy tietty valtaintressi. Kulttuurin täytyy suostutella ihmiset itsensä ylläpitämiseen. Hitaasti kasvavissa luontaisissa kulttuureissa tämä tapahtuu itsestään. Nopeasti kasvaneessa teknisessä kulttuurissa valtaintressi on vahva ja ilmeinen. Tekninen kulttuuri pyrkii alaisensa yhteisön ”atomisoimiseen”. Keskitetty aatteellinen, poliittinen ja taloudellinen valta pyrkii suorin tai epäsuorin keinoin tuhoamaan ne suhteet, joita ihmisillä on toisiinsa … ja korostamaan suhteita, joita yksittäisillä ihmisillä on itse valtaan. Ihminen ei ole tärkeä vuorovaikutuksessa ympäristönsä ihmisten kanssa. Hän on tärkeä työntekijänä, veronmaksajana, äänestäjänä, palkan tai eläkkeen saajana, teollisuuden tuottamien hyödykkeiden kuluttajana, puolueen jäsenenä jne.”

Viimeistään postmoderni ja sen arvottomuus pirstaloi loputkin, mitä vielä vanhasta maailmasta oli jäljellä. Eikä tämä suinkaan ollut sattumaa, vaan tarkasti ohjelmoitua kehitystä.

Yksin ihminen on voimaton.

(Lähde: Oiva Ketonen: Ihmisenä olemisesta, Otava 1981)

Kulttuurikoti! Minullako?

 

Mikäli Yleen on uskominen ja miksei olisi, niin kulttuurikoti ilmiönä kiinnostaa edelleen, vaikka aihe sinänsä saattaa haiskahtaa vähän vanhahtavalta.

Eilen tv:n iltauutisten kulttuuriosiossa kerrottiin, että kulttuurikotiin kuuluu kirjoja, soittimia ja kauniita, mieluummin antiikkiesineitä.

”Kulttuurikoti-käsite puhuttaa ihmisiä yhä, siihen törmää milloin sisustuslehdissä, milloin nettikeskustelupalstoilla. Millaista huushollia sitten voi nykypäivänä kutsua kulttuurikodiksi? Muutama peruselementti tarvitaan, sanovat kansatieteilijä, huhtikuussa tohtoriksi väittelevä Jukka Relas ja historianprofessori Matti Klinge.

- Pitää olla kirjoja, tauluja, musiikki-instrumentteja, luettelee Relas. Hän painottaa, etta asukkaalla tulee olla kulttuuriesineisiinsä voimakas henkilökohtainen side, ne eivät saa olla pelkkiä koristeita. Mutta kulttuuriarvon omaavia esineitä ei toisaalta tarvitse olla paljon. Jukka Relas pitää kulttuurikotina myös äärimmäisen niukasti ja pelkistetysti sisustettua japanilaista kotia:

- Se voi olla tietoisesti suunniteltu, harkittu minimalistisen japanilaisen tradition jatkumo, hän selittää.” Näin kulttuurikotia määritellään Ylen nettisivulla.

Tämän lisäksi kulttuurikotiin liittyvät tietysti ihmiset ja vilkas seuraelämä. Kuka tahansa ei voi julistaa kotiaan kulttuurikodiksi, koska kulttuurikoti on katsojan silmässä.

Aloin miettiä omaa kotiani tältä pohjalta. Minulla on arvokirjoja sadoittain, arvokkaita taulujakin eikä esineistäkään ole pulaa. Huonekalut edustavat parasta 50-lukua tupakkipöytineen, nojatuoleineen ja jopa musta nahkasohva meillä on. Perintökalleuksiakin sen verran, että mainita saattaa.

Kodissani on myös tauluja ja soittimia enkä nyt tarkoita huuliharppuani. En myöskään pikkuruista okariinoa, jonka vuosia sitten ostin Firenzen Ponte Vecchiolta. Sillä sävelsin ensimmäisen marssilauluni.  Hannu Väisäsen grafiikkaa löytyy ja klassinen hedelmäasetelma, joka ei kylläkään ole hollantilaisen mestarin tekemä, mutta hienot kultakehykset siinä on.

Varsin kulturelleja vieraitakin meillä käy päivittäin. Usein useampiakin. Viime viikolla kävivät Harry Martinson ja Salman Rushdie vain pari mainitakseni. Musiikkipuolelta pidempään on viihtynyt Mozart, joka on myös sielunveljeni. Mahlerin Gustav piipahtaa tuolloin tällöin.


Mutta jokin ei vain täsmää. Uutispätkässä toimittaja kävi läpi Matti Klingen kanssa erilaisia lehtiä, joiden kuvista arvioitiin kotien kulttuuriarvoa ja eikö vain eräästä kuvasta löytynytkin kohta, joka tekee kaiken tyhjäksi: naisen paljaat jalat. Minä olen kotonani aina paljain jaloin. Kotini ei siten voi mitenkään olla kulttuurikoti sanan kaikkein syvimmässä merkityksessä.

Voi minua.

 

Lisää aiheesta Ylen verkkosivulla.