Liian helppoa ja ykrinkertaista

Kuva: Rodney Matthews

On mielenkiintoista katsoa, kuinka samat ihmiset vuoroin saarnaavat säästämistä ja luonnonsuojelua ja vuoroin taas murehtivat, kun kauppa ei käy tarpeeksi.

Luulisi tällaisen skitsofrenian käyvän kovin raskaaksi.

Todellisia tarpeita maailmassa olisi. 17 000 ihmistä kuolee joka päivä nälkään.

Meillä kaupat pullistelevat tavaroita, joita kukaan ei halua. Ja jos vaikka tarvitsisi, niin ei ole varaa ostaa.

Eikö viisainta olisi ryhtyä jakamaan? Hyvinvointi lisääntyy jakamalla.

Jos jokainen hankkisi vain sen, mitä todella tarvitsee, maailma olisi paljon parempi paikka. Ei ihminen paljon tarvitse: ruokaa, suojaa ja energiaa, joka on ikuista iloa.

Ja mikä parasta: Järjestämällä talous ihmisen todellisten tarpeiden tyydyttämiseksi, ei kenenkään olisi pakko itseään työllä tappaa. Jos ihmisillä olisi vähänkin älliä, elämä voisi olla kuin Muumilaaksossa.

”Ihmiset, älkää kootko kultaa ja jalokiviä; täyttäkää sydämenne kaipuulla joka polttaa kuin hehkuva hiili. Varastelkaa rubiineja enkelien katseista, juokaa kylmää vettä paholaisen lätäköstä. Ihmiset, älkää kootko aarteita jotka tekevät teistä kerjäläisiä; kerätkää rikkauksia jotka antavat teille kuninkaan mahdin. Lahjoittakaa lapsillenne kauneus jollaista ei ihmissilmä ole nähnyt, lahjoittakaa lapsillenne voima jolla murtaa auki taivaan portit”, kirjoitti Edith Södergran.

Ihmisten välisen mielekkään yhdessäolon ei tarvitse olla pakkotyötä, josta ei makseta edes palkkaa. Mieluummin sen soisi olevan hyvinvointia lisäävää luovaa toimintaa ja kulttuuria; sekä hengen että ruumiin ruokaa.

Ja ehkä sitäkin kannattaisi lopuksi ajatella, että kun lähtö tulee, niin mitään ei täältä mukaansa saa.

 

Terveisiä Muumilaakosta!

Urpilainen säilyttää hävittämällä

Kuva: Johannes Heinonen

Valtiovarainministeri Jutta Urpilainen vieraili aamu-tv:ssä näyttämässä uutta jakkupukuaan ja kertoi siinä sivussa, että jo vuosien ajan kunnille on sälytetty tehtäviä, mutta rahaa ei vastaavassa mitassa. Nyt siis pitää vähentää palveluita ja tätä Urpilainen kutsuu hyvinvointivaltion säilyttämiseksi ja kehittämiseksi.

Akka aamutuimaan vain pohtii, miten voi olla mahdollista, kun kansa kohta on verotettu kuoliaaksi, että ei rahaa palveluihin ole. Mitään muuta ei viime vuosiin ole mahtunutkaan kuin veronkorotuksia. Raasuporissa mm. Maarit Feld-Rannan leveillä hartioilla veroprosentti on jo 21 ja lisää on luvassa.

Kun kohta ihmisen kaikki tulot menevät välttämättömiin menoihin ja veroihin, niin mihin ne verot menevät? Suomi on EU:n nettomaksaja ja verovaroilla kustannetaan kolmea kerrosta päättäjiä ja neljää presidenttiä. Rahaa syydetään myös pankkeihin ympäri Euroopan ja tuetaan kannattamatonta suurteollisuutta.

Urpilaisella ei ollut kanttia kertoa, mistä nyt ollaan leikkaamassa erityisesti, mutta asia kävi ilmi kahden asiantuntijan arvioinnista, jossa kerrottiin katsojille Mitä se on.

Selkeästi tuli mainituksi kirjasto. Sehän se ei olekaan kuntien palvelu. Hienoa vasemmisto! Loistaavaa! Aiemmin vasemmisto on tunnettu juuri kulttuurimyönteisyydestään.

Jos saa esittää valistuneen arvauksen, niin jatkossa ei kuntien tehtäviin kuulu minkäänlainen kulttuuri. Pois paha meistä. Bisnestä pitää olla. Nuorisomäärärahat joutavat pois nekin. Järjestäkööt järjestöt nuorisotoiminnan, mistä niille maksetaankin. Tosin nykyisin poliittisten nuorisojärjestöjen määrärahat valuvat emäpuolueiden pohjattomaan kassaan.

Ilmassa on ollut myös sellaista, että ei terveydenhuoltokaan oikein kunnille kuulu. Hoitakoon jokainen itse oman terveytensä. Terveyspalvelujen myyjiä riittää. Ja jos ei kykene maksamaan, niin kuolkoot. Vanhukset hoitakoot lapset ja lapset vanhukset.

Koululaitoksessa voidaan jatkossa opettaa lukemaan, laskemaan ja kirjoittamaan. Sillä pärjää pitkälle. Ei kokoonpanotöissä muuta tarvitse osatakaan. Ylemmät säädyt kyllä hoitavat itse omien jälkeläistensä koulutuksen niin kuin joskus ennenkin.

Eliitillä menee aina hyvin ja sehän on pääasia. Rikkailla on rahaa ja siksi ne rikkaita ovatkin.

 

Puoluediktatuuri ja nepotismi rulettavat

MTV:n kympin uutiset tiesi kertoa, että demareissa harkitaan jo ministerien kierrättämistä. Eikä ihme. Tuskin on maassa ollut yhtään tällaista hallitusta, joka päättää ja selittää asiat näin moneen kertaan kuin tämä. Lieneekö syy siinä, että hallituksessa on paljon "lapsia", jotka ovat perineet manttelinsa ja nostettu suoraan oksalle.

 

Tuttuja nimiä ja yhteiskunnallisten vaikuttajien jälkeläisiä ovat ainakin Arhinmäki, Hautala, Ihalainen, Kiuru, Niinistö, Tuomioja ja Virkkunen. Suomalainen nepotismi rulettaa. Saa nähdä millaisia nimiä löytynee uudelta hallituskierrokselta.

 

Nepotismia ei esiinny pelkästään ministereiden keskuudessa, vaan kaikilla yhteiskunnan avainaloilla: valtion hallinnossa. kunnissa, kulttuurissa, mediassa ja myös EU:ssa.

 

Itseään täydentävät puoluejohdot toimivat kuin pahimmat stalinistit. Käytäntöä on nimitetty vasemmistossa myös demokraattiseksi sentralismiksi, mutta tästä on luovuttu.
 

Junttaamiseksi kutsuttiin ennen sitä toimintaa, jolla sisäpiiri määräsi puoluejohdosta. Nykyistä nimeä en tiedä.

Puoluediktatuuri on demokratian toteutumisen pahin este Suomessa.
 

Kansan edustajat kaikkiin päättäviin elimiin voitaisiin valita arvalla ja suoralla kansanvaalilla. Kansanäänestykset nykytekniikalla olisi helppo toteuttaa.
 

Demokratian ulottaminen talouteen ei olisi pahitteeksi sekään.

Tavoitteena ihmisten tyhmistäminen ja raaistaminen

Minun väitteeni on, että ihmisten tyhmistäminen on tietoista ja ohjelmallista tässä maassa ja koko läntisessä maailmassa. Tästä seuraa myös maailmanlaajuinen raaistaminen ja raaistuminen.

Tämän maailman tärkein arvo on raha. Tärkein ominaisuus ahneus. Mainokset parasta taidetta.

Pissa, kakka ja alapäähuumori kukoistavat. Kulttuuri ja taide ovat muuttaneet vessaan ja bordelleihin. Niiden arvostamisesta on tehty arveluttavaa.

Yhtenä esimerkkinä barbariasta on kirjojen hävittäminen. Kun asuntoa stailataan, ensimmäisenä ulos lentää kirjahylly. Piittaamattomuus vietiin huippuunsa ohjelmassa Ruotsin kaamein kämppä, missä kirjojen etumukset maalattiin eri väreillä ja lukukelvottomilla kirjoilla koristeltiin hylly.

Tällaisen huomion tein joulun alla matkalla Berliiniin: Ennen julkisissa kulkuvälineissä lähes kaikki lukivat, nyt räplätään kännykkää. Sama juttu Pietarissa.

Näin on sanonut Joseph Brodsky: ”Koska ei ole olemassa lakeja, jotka voisivat suojata meitä itseltämme, mikään rikoslaki ei pysty estämään kirjallisuuteen kohdistuvaa todellista rikosta; vaikka voimmekin tuomita kirjallisuuden konkreettisen tukahduttamisen – kirjailijoiden vainoamisen, sensuuritoimenpiteet, kirjanpolttajaiset – olemme voimattomia, kun tapahtuu pahin loukkaus: kirjojen laiminlyönti, niiden lukematta jättäminen. Sitä rikosta ihminen maksaa koko elämällään; jos rikoksentekijänä on kansakunta, se maksaa historiallaan.” (Suomentanut Kalevi Nyytäjä)” (Lainaus Matti Suurpään kirjasta Kuljin missä kuljin, Otava 2008)

http://www.youtube.com/watch?v=qAQrsA3m8Bg&feature=player_embedded

http://www.youtube.com/watch?v=O2J_d99qi8M&feature=player_embedded

http://www.youtube.com/watch?v=O2J_d99qi8M&feature=player_embedded

Sailasta puhetta

Ei se ole kirjoitusvirhe. Niin siinä lukee. Se tarkoittaa Raimo Sailaksen puhetta, joka on muuttunut jo patologiseksi. Nyt hän ja kuoro hänen takanaan, vasemmisto mukaan lukien, pelottelee ihmisiä uusilla leikkauksilla. Ihmiset pitäisi näiden alijäämäterroristien mielestä ajaa entistä ahtaammalle.

Näin siitä huolimatta, että talouden asiantuntijat varoittavat, että taantuman aikana ei pitäisi taloutta hyydyttää, vaan elvyttää. Ei siis kiristää verotusta ja jäädyttää palkkoja, vaan lisätä ihmisten kulutuskykyä. Ja mieluummin niiden ihmisten, jotka laittavat saamansa rahat kotimaiseen kulutukseen eivätkä rahtaa niitä veroparatiiseihin.

Suomen velkaantumisaste ei ole niin paha, kuin alijäämäterroristien propaganda väittää. Taantuma ei ole niin syvä kuin sanotaan. Eteenpäin mennään vain taloudellista toimeliaisuutta lisäämällä.

Kun todellisuus ei anna eväitä kansalaisten kurittamiseen, etsitään apua ideologiasta. Yhtäkkiä talous ei ohjaakaan päätöksentekoa, vaan ideologia. Valtion tehtävä ei ole järjestää muuta kuin armeija ja poliisi, sanoi Sailas tammikuussa 2012. Täysin järjetöntä puhetta.

Valtio on tietysti väkivaltakoneisto, mutta yhteiskunta on kaikkien ihmisten yhteenliittymä. Sen tehtävä on järjestää ihmisten yhteinen elämä: huolehtia lapsista ja vanhuksista, koulutuksesta ja sosiaaliturvasta. Tämä kaikki on suurimmaksi osaksi myös tuottavaa toimintaa, koska tällä huolehditaan työvoimatavaran uusintamisesta.

Eilen Kokoomuksen Ylen uutiset olivat keksineet, että Suomessa koulutetaan liikaa taiteilijoita. Taiteilijaksi synnytään ja jokainen ihminen on taiteilija. Koulutusta tietysti tarvitaan, mutta mieluummin koulutetaan taiteilijoita kuin sotilaita.

Kulttuuri on arvo sinänsä.

Kulttuurikoti! Minullako?

 

Mikäli Yleen on uskominen ja miksei olisi, niin kulttuurikoti ilmiönä kiinnostaa edelleen, vaikka aihe sinänsä saattaa haiskahtaa vähän vanhahtavalta.

Eilen tv:n iltauutisten kulttuuriosiossa kerrottiin, että kulttuurikotiin kuuluu kirjoja, soittimia ja kauniita, mieluummin antiikkiesineitä.

”Kulttuurikoti-käsite puhuttaa ihmisiä yhä, siihen törmää milloin sisustuslehdissä, milloin nettikeskustelupalstoilla. Millaista huushollia sitten voi nykypäivänä kutsua kulttuurikodiksi? Muutama peruselementti tarvitaan, sanovat kansatieteilijä, huhtikuussa tohtoriksi väittelevä Jukka Relas ja historianprofessori Matti Klinge.

- Pitää olla kirjoja, tauluja, musiikki-instrumentteja, luettelee Relas. Hän painottaa, etta asukkaalla tulee olla kulttuuriesineisiinsä voimakas henkilökohtainen side, ne eivät saa olla pelkkiä koristeita. Mutta kulttuuriarvon omaavia esineitä ei toisaalta tarvitse olla paljon. Jukka Relas pitää kulttuurikotina myös äärimmäisen niukasti ja pelkistetysti sisustettua japanilaista kotia:

- Se voi olla tietoisesti suunniteltu, harkittu minimalistisen japanilaisen tradition jatkumo, hän selittää.” Näin kulttuurikotia määritellään Ylen nettisivulla.

Tämän lisäksi kulttuurikotiin liittyvät tietysti ihmiset ja vilkas seuraelämä. Kuka tahansa ei voi julistaa kotiaan kulttuurikodiksi, koska kulttuurikoti on katsojan silmässä.

Aloin miettiä omaa kotiani tältä pohjalta. Minulla on arvokirjoja sadoittain, arvokkaita taulujakin eikä esineistäkään ole pulaa. Huonekalut edustavat parasta 50-lukua tupakkipöytineen, nojatuoleineen ja jopa musta nahkasohva meillä on. Perintökalleuksiakin sen verran, että mainita saattaa.

Kodissani on myös tauluja ja soittimia enkä nyt tarkoita huuliharppuani. En myöskään pikkuruista okariinoa, jonka vuosia sitten ostin Firenzen Ponte Vecchiolta. Sillä sävelsin ensimmäisen marssilauluni.  Hannu Väisäsen grafiikkaa löytyy ja klassinen hedelmäasetelma, joka ei kylläkään ole hollantilaisen mestarin tekemä, mutta hienot kultakehykset siinä on.

Varsin kulturelleja vieraitakin meillä käy päivittäin. Usein useampiakin. Viime viikolla kävivät Harry Martinson ja Salman Rushdie vain pari mainitakseni. Musiikkipuolelta pidempään on viihtynyt Mozart, joka on myös sielunveljeni. Mahlerin Gustav piipahtaa tuolloin tällöin.


Mutta jokin ei vain täsmää. Uutispätkässä toimittaja kävi läpi Matti Klingen kanssa erilaisia lehtiä, joiden kuvista arvioitiin kotien kulttuuriarvoa ja eikö vain eräästä kuvasta löytynytkin kohta, joka tekee kaiken tyhjäksi: naisen paljaat jalat. Minä olen kotonani aina paljain jaloin. Kotini ei siten voi mitenkään olla kulttuurikoti sanan kaikkein syvimmässä merkityksessä.

Voi minua.

 

Lisää aiheesta Ylen verkkosivulla.

Musta Mannerheim

Kun kuulin, että Keniassa tehtävän Mannerheim-elokuvan päähenkilö olisi musta mies, ensimmäinen ajatukseni oli, että kenialaiset tunnistavat varmaan lahtarin hyvin.


Katsoin elokuvan ja totta se oli, juostenkustua pienellä budjetilla.


Katsoin myös dokumentin elokuvan valmistamisesta enkä tullut hullua hurskaammaksi. Dokumentti marssitti eteeni elokuvan tekijöitä ja heidän loputonta ruikutustaan rahasta ja kenialaisten kelvottomuudesta.


Tuottajan osa oli hämärtynyt täysin. Hänestä jäi mieleen vain jonkin pahan juoman maistelu ja repliikki siitä, miten tamilisissit olivat jossain onnistuneet nappaamaan jonkun toisen elokuvan tekemiseen tarkoitetut rahat. Tähän elokuvaan niitä lienee ollut 20 000 euroa. Siinä summassa jo riittääkin riitelemistä, kun ollaan tekemisissä jonkin kehitysmaan ihmisten kanssa.


Dokumentin itsensä budjetti lienee ollut 150 000 ja silti sekatyönainen oikein itkemällä itki, että joutui palkatta tekemään työnsä.


Ohjaaja Erkko Lyytinen itki milloin mitäkin: Hänen mielestään Suomen leijona on joutunut aivan väärän porukan käsiin. Kenen käsissä sen elukan pitäisi olla, ei selvinnyt. Minun leijonani ovat kaikki jossain muualla kuin Suomessa.


Erkon mielestä on hullua, että ihmiset yhä jaksavat suhtautua kiihkeästi 60-vuotta sitten kuolleeseen ihmiseen. Afrikkalaiset ymmärsivät tämän asian erittäin hyvin. Johtunee ehkä siitä, että heillä on nykypäivässä riittävästi pohdittavaa.


Dokumentissa nostettiin myös esiin klisee: Köyhiä, mutta niin onnellisia. Mitä me suomalaiset turhaan valitamme. Dokumentin esittäjät näyttivät tästä hyvää esimerkkiä. Eivät he itse majoittuneet slummiin edes elokuvan tekemisen ajaksi.


Sotaveteraanit oli dokumenttiin otettu lähinnä kulissipainoiksi.


Jos tällä projektilla oli jokin suuri ja syvällinen tavoite, niin ainakaan minulle se ei selvinnyt. Johtuu varmaan siitä, että kantani Mannerheimiin on selvä.


Vaikuttavinta koko esityksessä oli masai-miesten kuoron esittämä Finlandia.