Kun kuulin, että Keniassa tehtävän Mannerheim-elokuvan päähenkilö olisi musta mies, ensimmäinen ajatukseni oli, että kenialaiset tunnistavat varmaan lahtarin hyvin.
Katsoin elokuvan ja totta se oli, juostenkustua pienellä budjetilla.
Katsoin myös dokumentin elokuvan valmistamisesta enkä tullut hullua hurskaammaksi. Dokumentti marssitti eteeni elokuvan tekijöitä ja heidän loputonta ruikutustaan rahasta ja kenialaisten kelvottomuudesta.
Tuottajan osa oli hämärtynyt täysin. Hänestä jäi mieleen vain jonkin pahan juoman maistelu ja repliikki siitä, miten tamilisissit olivat jossain onnistuneet nappaamaan jonkun toisen elokuvan tekemiseen tarkoitetut rahat. Tähän elokuvaan niitä lienee ollut 20 000 euroa. Siinä summassa jo riittääkin riitelemistä, kun ollaan tekemisissä jonkin kehitysmaan ihmisten kanssa.
Dokumentin itsensä budjetti lienee ollut 150 000 ja silti sekatyönainen oikein itkemällä itki, että joutui palkatta tekemään työnsä.
Ohjaaja Erkko Lyytinen itki milloin mitäkin: Hänen mielestään Suomen leijona on joutunut aivan väärän porukan käsiin. Kenen käsissä sen elukan pitäisi olla, ei selvinnyt. Minun leijonani ovat kaikki jossain muualla kuin Suomessa.
Erkon mielestä on hullua, että ihmiset yhä jaksavat suhtautua kiihkeästi 60-vuotta sitten kuolleeseen ihmiseen. Afrikkalaiset ymmärsivät tämän asian erittäin hyvin. Johtunee ehkä siitä, että heillä on nykypäivässä riittävästi pohdittavaa.
Dokumentissa nostettiin myös esiin klisee: Köyhiä, mutta niin onnellisia. Mitä me suomalaiset turhaan valitamme. Dokumentin esittäjät näyttivät tästä hyvää esimerkkiä. Eivät he itse majoittuneet slummiin edes elokuvan tekemisen ajaksi.
Sotaveteraanit oli dokumenttiin otettu lähinnä kulissipainoiksi.
Jos tällä projektilla oli jokin suuri ja syvällinen tavoite, niin ainakaan minulle se ei selvinnyt. Johtuu varmaan siitä, että kantani Mannerheimiin on selvä.
Vaikuttavinta koko esityksessä oli masai-miesten kuoron esittämä Finlandia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti