Mikäli Yleen on uskominen ja miksei olisi, niin
kulttuurikoti ilmiönä kiinnostaa edelleen, vaikka aihe sinänsä saattaa
haiskahtaa vähän vanhahtavalta.
Eilen tv:n iltauutisten kulttuuriosiossa kerrottiin, että
kulttuurikotiin kuuluu kirjoja, soittimia ja kauniita, mieluummin
antiikkiesineitä.
”Kulttuurikoti-käsite puhuttaa
ihmisiä yhä, siihen törmää milloin sisustuslehdissä, milloin
nettikeskustelupalstoilla. Millaista huushollia sitten voi nykypäivänä kutsua
kulttuurikodiksi? Muutama peruselementti tarvitaan, sanovat kansatieteilijä,
huhtikuussa tohtoriksi väittelevä Jukka
Relas ja historianprofessori Matti
Klinge.
- Pitää olla kirjoja, tauluja, musiikki-instrumentteja, luettelee Relas. Hän painottaa, etta asukkaalla tulee olla kulttuuriesineisiinsä voimakas henkilökohtainen side, ne eivät saa olla pelkkiä koristeita. Mutta kulttuuriarvon omaavia esineitä ei toisaalta tarvitse olla paljon. Jukka Relas pitää kulttuurikotina myös äärimmäisen niukasti ja pelkistetysti sisustettua japanilaista kotia:
- Se voi olla tietoisesti suunniteltu, harkittu minimalistisen japanilaisen tradition jatkumo, hän selittää.” Näin kulttuurikotia määritellään Ylen nettisivulla.
Tämän lisäksi kulttuurikotiin liittyvät tietysti ihmiset ja vilkas seuraelämä. Kuka tahansa ei voi julistaa kotiaan kulttuurikodiksi, koska kulttuurikoti on katsojan silmässä.
Aloin miettiä omaa kotiani tältä pohjalta. Minulla on arvokirjoja sadoittain, arvokkaita taulujakin eikä esineistäkään ole pulaa. Huonekalut edustavat parasta 50-lukua tupakkipöytineen, nojatuoleineen ja jopa musta nahkasohva meillä on. Perintökalleuksiakin sen verran, että mainita saattaa.
Kodissani on myös tauluja ja soittimia enkä nyt tarkoita huuliharppuani. En myöskään pikkuruista okariinoa, jonka vuosia sitten ostin Firenzen Ponte Vecchiolta. Sillä sävelsin ensimmäisen marssilauluni. Hannu Väisäsen grafiikkaa löytyy ja klassinen hedelmäasetelma, joka ei kylläkään ole hollantilaisen mestarin tekemä, mutta hienot kultakehykset siinä on.
Varsin kulturelleja vieraitakin meillä käy päivittäin. Usein useampiakin. Viime viikolla kävivät Harry Martinson ja Salman Rushdie vain pari mainitakseni. Musiikkipuolelta pidempään on viihtynyt Mozart, joka on myös sielunveljeni. Mahlerin Gustav piipahtaa tuolloin tällöin.
Mutta jokin ei vain täsmää. Uutispätkässä toimittaja kävi läpi Matti Klingen kanssa erilaisia lehtiä, joiden kuvista arvioitiin kotien kulttuuriarvoa ja eikö vain eräästä kuvasta löytynytkin kohta, joka tekee kaiken tyhjäksi: naisen paljaat jalat. Minä olen kotonani aina paljain jaloin. Kotini ei siten voi mitenkään olla kulttuurikoti sanan kaikkein syvimmässä merkityksessä.
Voi minua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti