Koti, uskonto ja isänmaa

Täysin palvelleen isän lähes yksin rakentama rintamamiestalo.

Näillä tunnuksilla aikoinaan kokoomus ja Suomen porvarit menestyivät vaaleista toiseen. Näillä sanoilla ilmaistiin porvareiden arvot.

Kuitenkin talousjärjestelmä, jota he myös kannattivat ja kannattavat, on tehnyt selvän kaikesta.

Ihmiset ovat joutuneet työn perässä muuttamaan entistä useammin ja suuret kansainvaellukset ovat vasta alkamassa. Työ määrittää ihmisen, palkkatyö, jonka tulokset tekijältä riistetään.  Monenlaiset ristiriidat ovat ajaneet perheet hajalle. Nykypäivän lasten perhe koostuu monenlaisista ihmisistä: isä, äitejä siskoja, veljiä, mummoja ja vaareja on vaikka muille jakaa. Tuskin kukaan toistaan edes tuntee.

Kirkon valta-aseman ovat horjuttaneet monenlaiset uskomukset. Tapauskovaisuuskin on vähenemään päin. Mieluummin kuin Jumalaan, ihmiset uskovat ilmastonmuutokseen ja noitiin. Salman Rushdie esittää kirjassaan Maa hänen jalkojensa alla mielenkiintoisen paradoksin: Aikoinaan prinssi Siddhārtha Gautama luopui rikkauksistaan ja lähti vaeltamaan köyhien keskuuteen. Hänen mietiskelyistään syntyi buddhalaisuus, joka on nykisin maailman rikkaimpien uskonto. Jos maailmalle valittaisiin nyt presidentti, niin valituksi tulisi Dalai Lama.

Isänmaasta tuskin enää voi paljon puhua, koska talous on tehnyt selvän siitäkin. Maailmankaupan tarpeisiin on luovutettu itsenäisyys, oma raha ja oma maa. Köyhän ihmisen isänmaa on kynsien alla. Isänmaasta on tullut myytti, jota pidetään yllä poliittisiin tarpeisiin.

Akateemikko Oiva Ketonen kirjoitti jo kymmeniä vuosia sitten: ”Kulttuuriin liittyy tietty valtaintressi. Kulttuurin täytyy suostutella ihmiset itsensä ylläpitämiseen. Hitaasti kasvavissa luontaisissa kulttuureissa tämä tapahtuu itsestään. Nopeasti kasvaneessa teknisessä kulttuurissa valtaintressi on vahva ja ilmeinen. Tekninen kulttuuri pyrkii alaisensa yhteisön ”atomisoimiseen”. Keskitetty aatteellinen, poliittinen ja taloudellinen valta pyrkii suorin tai epäsuorin keinoin tuhoamaan ne suhteet, joita ihmisillä on toisiinsa … ja korostamaan suhteita, joita yksittäisillä ihmisillä on itse valtaan. Ihminen ei ole tärkeä vuorovaikutuksessa ympäristönsä ihmisten kanssa. Hän on tärkeä työntekijänä, veronmaksajana, äänestäjänä, palkan tai eläkkeen saajana, teollisuuden tuottamien hyödykkeiden kuluttajana, puolueen jäsenenä jne.”

Viimeistään postmoderni ja sen arvottomuus pirstaloi loputkin, mitä vielä vanhasta maailmasta oli jäljellä. Eikä tämä suinkaan ollut sattumaa, vaan tarkasti ohjelmoitua kehitystä.

Yksin ihminen on voimaton.

(Lähde: Oiva Ketonen: Ihmisenä olemisesta, Otava 1981)

Isänmaa

Kuva: Kaija Olin-Arvola: Isänmaa

Jo kansakoulussa meidän pieniin päihimme taottiin vuosikymmeniä sitten Vala:

Kuullos pyhä vala, kallis Suomenmaa:

sinuun koskea ei väkivalta saa!

Sua suojelemme, verin varjelemme.

Ollos huoleton, poikas valveill’ on!

Sua suojelemme, verin varjelemme.

Ollos huoleton, poikas valveill’ on!

Kaipa sitä kouluissa lauletaan edelleen

Isänmaallisuus ja kaikki siihen liittyvä on hiivaa, jolla nostatetaan isänmaallisuuden henkeä, vaikka moni mies sotaan pakotettuna joutuikin toteamaan, että isänmaata on vain sen verran kuin kynsien alle multaa mahtuu.

Isänmaallisuus on luokkayhteiskunnassa hallitsevan ja omistavan luokan omaisuuden säilyttämisen ja kartuttamisen puolesta käytävään taisteluun tarvittavaa aivopesua saippuaa säästämättä.

Igor Stravinski kertoo kirjassaan Musiikin poetiikka, kuinka Neuvostoliitossa ”Glinkan kuuluisa ooppera Elämä tsaarin puolesta otettiin takaisin ohjelmistoon pitkällisten epäröintien ja monien muutosten jälkeen, nyt nimellä Ivan Susanin. Sana ’tsaari’ korvattiin aina tilanteen mukaan sanoilla ’isänmaa’, ’maa’ tai ’kansa’. Mitä tulee suureen juhlakohtaukseen epilogissa, sen primitiivinen lavallepano perinteellisine kelloineen ja kultaisiin messukasukoihin pukeutuneiden pappien kulkueineen on säilytetty. Tämän isänmaallisen lavallepanon selitystä ei pidä etsiä Glinkan musiikista, vaan maanpuolustuspropagandasta.”

Aina joskus kannattaa pysähtyä miettimään, kenen isänmaasta nyt puhutaan.

(Lähde: Igor Stravinski, suom. Ilkka Oramo, Musiikin poetiikka, Otava  Helsinki 1968)