Sakari Timonen, jonka monet tuntevat erinomaisista ja juridisesti huippuasiantuntevista blogeistaan ilmoitti olevansa ottautumatta kouluväkivaltakeskusteluun.
Minä ottaudun. On vielä tuoreessa muistissa ne lukemattomat selkäsaunat ja tukkapöllyt, joilla äiti minua opetti. Vieläkin tuntuu Koivuniemen herran kimakat vihlaisut kintuissa. Hyväähän äiti tietysti tarkoitti. En kuitenkaan tunne, että minä olisin siitä kohtelusta tullut hullua hurskaammaksi. Päätinpä vain jo silloin, etten ainakaan omaa lastani lyö. Enkä ole lyönyt. Ei ole tarvinnut. Puhe on riittänyt aina.
Vuosia myöhemmin luin Alice Millerin kirjan Lahjakkaan lapsen tragedia. Se viimeistään sai minut vakuuttuneeksi, että lapsiin kohdistuva väkivalta on rikos ihmisyyttä vastaan. Kirjassaan, Alussa oli kasvatus, Miller kertoo, miten Adolf Hitler sai selkäänsä tämän tästä. Mitä siitä sitten seurasi? Ei mitään hyvää. Vain kauhua.
Viimeaikaisesta koulukohusta olen keskustellut kahden lapsenlapseni kanssa. Molemmat ovat sitä miltä, että kasvattajat eivät väkivaltaan turvautuessaan menetä muuta kuin omat kasvonsa. Molemmat pojat pitävät tärkeänä koulurauhaa ja toisen koulussa sellainen vallitseekin. Toisen koulussa rehtori joutuu aika ajoin puuttumaan järjestyksenpitoon, mutta ainakin tähän asti se on riittänyt.
Omilta kouluajoilta muistan, että opettajilla oli luonnostaan sellainen auktoriteetti, että ei tullut mieleenkään haistatella. Kovin rangaistus oli nurkkaan joutuminen ja jälki-istunto.
Minusta keskustelua tästä yksittäisestä tapauksesta pitäisikin laajentaa väkivaltaan yleensä. Koko viihdeteollisuus suorastaan tihkuu väkivaltaa.
Maailman johtajat syyllistyvät sotiin, joissa tapetaan ihmisiä kuin kärpäsiä. Jopa rauhanpuolustajina ennen esiintyneet poliitikot, hyväksyvät ainakin ministereiksi päästyään väkivallan kansainvälisten konfliktien ratkaisuna.
Mitä isot edellä, sitä pienet perässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti