On ajateltava voidakseen ajatella toisin

Tietokirjailija Matti Salmisen Toisinajattelijoiden Suomi on avartava ja kokoava kirja toisinajattelijoista viime vuosisadalla. Se esittelee lukijalle kunkin vuosikymmenen merkittävimmät toisinajattelijat, joita kertyy melkoinen määrä, mutta vain kaksi naista on silti kuin eksynyt joukkoon: Hella Wuolijoki ja Elvi Sinervo.

Ensimmäisenä esiin astuu Arvid Järnefelt, joka oli saanut vaikutteita Leo Tolstoilta. Hänen vaihtoehtonsa maailmalle oli kaikkien ulottuvilla:

”Eikö riitä, että vain lakkaatte tottelemasta, hävitätte ne aseet, jotka olette meidän käskystämme takoneet omaa orjuuttanne varten ja tunnustaudutte meistä vapaiksi ihmisiksi?” (Näin saarnasi Arvid Järnefelt Kallion kirkossa Helsingissä 20.5.1917.)

Mutta toisin kävi. Aseet otettiin esille tunnetuin seurauksin. Saksan sekaantuminen Suomen kansalaissotaan ratkaisi taistelun valkoisten voitoksi. Suomen porvarit saivat kyseenalaisen kunnian perustaa maailman ensimmäiset keskitysleirit ja työväenliike hajotettiin vähintään kahtia. Kommunistit joutuivat pakenemaan maan alle ja Neuvostoliittoon. Suomea hallitsi tynkäeduskunta, joka edelleen elätteli toiveita saksalaisesta kuninkaasta.

Omaa linjaansa ajoi Oskari Tokoi, joka kannatti Suomeen Sveitsin mallin mukaista järjestelmää kansanäänestyksineen kaikkineen. Kovan linjan kommunistit sen sijaan olivat jo langettaneet Tokoille kuolemantuomion.

Omia tuntojaan Tokoi purkaa kirjeessään Yrjö Kalliselle 12.3.1956:

”Olen ollut tavallaan kuin yksinäinen susi. Käsität, että ne syyt ovat vaikuttaneet myöskin minuun, joten saatan nyt olla myöskin teille vieras ja käsittämätönkin. Kun tunnen sinut toverina, jonka luotaus ulottuu syvemmälle elämän pohjavirtoihin kuin niiden pinnalla uiskentelevien, jotka työväenliikkeessäkin ajavat pieniä ryhmäetuja taikka suorastaan yksilöllisiä etujaan, rohkenen sinulle myöskin paljastaa itseni uskossa, että sinä myöskin minua ymmärrät paremmin kuin ne toiset.”

Tämä lainaus syvällisemmin kuin mikään muu paljastaa todellisen toisinajattelijan osan; ei vain toisena, vaan myös yksinäisenä.

Toisinajattelu viime vuosisadan alkukymmeninä liittyy pitkälti sodan ja rauhan kysymyksiin sekä suhteeseen Neuvostoliittoon ja kommunismiin. Näihin nivoutuvat yksittäisten ajattelijoiden mietteet, vaikka ajattelun sisällön oletetaan pitkälti olevan lukijan tiedossa. Vain oikeistososialidemokraatit Väinö Tannerin johdolla olivat yhteiskuntakelpoisia osuuskauppahankkeineen.

Ajan henki oli jäätävä. Sensuuri, kirjapainojen hävittäminen, väkivalta ja muilutukset, jopa tapot ja murhat olivat arkipäivää. Taistelua käytiin sanoista ja sananvapaudesta. Kun Arndt Pekurinen kieltäytyi aseellisesta palveluksesta, Suomi sai kyseenalaista huomiota ulkomaita myöden, kun monet tunnetut pasifistit, mukana Albert Einstein, ottivat asiaan kantaa. Vuonna 1931 säädettiin laki Lex Pekurinen, joka salli aseista kieltäytymisen myös eettisistä syistä. Pekurinen vietiin kuitenkin pakolla Jatkosotaan, missä hänet teloitettiin.

Oikeiston vallasta huolimatta monet yrittivät ajaa rauhan asiaa. Perustettiin mm. Rauhanliitto ja Tulenkantajat sekä Kiila, joiden piirissä rauhantyötä edistettiin.

Sodan aikana suurimpia rikollisia olivat rauhan puolustajat. Suomalaiset vankileirien saaristot vetivät vertoja vastaaville neuvostoliittolaisille. Viimeinen poliittinen vanki, joka teloitettiin muutama päivä ennen sodan päättymistä, oli turkulainen maalari Olavi Laiho. Hänen viimeiset tuntonsa julkaistiin Kiilan vuoden 1944 albumissa:

”Sattumaa vai ilvettäkö oli, että juuri tänään tuotiin aimo sylillinen tuoreenvihreitä nokkosia. Ne oli levitettävä vuoteeseen patjan alle, pitkin seiniä ja nurkkia. Nyt ne leyhkivät voimakasta tuoksuaan, nokkosen tuoksua. Juhannuslehdiksikö? Somasti sattui… Luteen myrkyksi ne! Juhannusyö – lutikat, nokkoset ja sinä. Kaunis kolmiyhteys.

Nokkonen – se olet itsekin! yhteiskunnan nokkonen, sosiaalisesti polttava, peloittava. Sinä olet täällä nokkosin koristellussa asumuksessasi, pienessä, likaisessa, luteitten lönsimässä kopissa – sellissä. Vankiselli ja vanki, poliittinen tutkintovanki, kuolemaantuomittu, Oulun lääninvankilassa. Nokkonen nokkosissa Juhannuksenakin.”

Vaikka yhteiskunta ennen sotia oli hyvin miesvaltainen, riitti vankilaan myös naisia. Heistä Salminen on valinnut liikenaisen ja kirjailijan Hella Wuolijoen, jolla vaikutusvaltaisena ihmisenä oli oma selli, jonka toiset vangit siivosivat.

Runoilija Elvi Sinervo vangittiin Suomen-Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran joukkopidätyksessä 1941. Hänen asemaansa pahensi avioliitto tunnetun toisinajattelijan Mauri Ryömän kanssa. Elvi Sinervo ei vankilaan mennessään ollut kommunisti, mutta tuli sellaiseksi vankitoverinsa Aune Laurikaisen ankarassa seurassa. Naiset ystävystyivät, kun Sinervo kirjoitti Laurikaiselle runon, joka päättyi:

Älä katso minuun,

ylitseni katso, kauas.

Aurinkopoluilla kerran

laulamme yhteistä laulua

uudesta ihmisestä.

Viimeinen naisvanki, joka teloitettiin 28.9.1943, oli ompelijatar Martta Koskinen, josta Hella Wuolijoki kirjoittaa vankilamuistelmissaan:

”Hän oli suomalainen työläisnainen ja rakasti maataan ja kansaansa, antoi elämänsä sen vapauden puolesta…kantaen maanpetturin nimeä.

Hän kulki kuolemaan laulaen.”

Eräs tunnetuimmista toisinajattelijoista oli Yrjö Kallinen, neljä kertaa kuuolemaantuomittu mies. Hänestä tuli sodan jälkeen kenties maailman ensimmäinen ja ainoa puolustusministeri, joka oli vakaumuksellinen pasifisti.

Kuluttaja-lehdessä 19.12.1951 hän kirjoitti artikkelissa ”Rauhasta ja työstä sen hyväksi”:

”On helppo havaita että kulloinkin joutuvat suurimman käytön ja väärinkäytön alaisiksi ne käsitteet, joilla juuri siihen aikaan on suurin propaganda-arvo. Jos haluaa työntää esille esim. kansallisuuskysymyksen, silloin käsite ’isänmaallisuus’ venytetään, kunnes siitä tulee, kuten sattuvasti on sanotti ’kaiken lurjusmaisuuden pakopaikka”.

Rakentamisen aika

 

Sotien jälkeen alkoi Suomessa kasvun ja rakentamisen aika. Vasemmisto vapautui vankiloista ja vallasta taisteltiin vaaleissa. Kansallista sopua rakensi myös kirjailija Väinö Linna teoksillaan Tuntematon sotilas ja Täällä Pohjantähden alla. Kirjallisuuden valtavirraksi muodostui modernismi.
Merkittävien toisinajattelijoiden joukkoon nousivat mm. Pentti Haanpää, Pentti Linkola, Paavo Rintala, Pentti Saarikoski, Hannu Salama, Erno Paasilinna, Paavo Haavikko, Leif Salmén ja Jörn Donner.

Kun yhteiskunnalliset olot vakiintuivat ja hyvinvointia rakennettiin, kapinalliset äänet vaimenivat. Ja muutenkin voidaan pohtia, onko yhteiskunnallisessa eliitissä paistattelevista nepotistisen puoluediktatuurin oloissa todellisiksi toisinajattelijoiksi.

”Joka tapauksessa porvarihegemonia otti Suomessa yliotteen jo 1970-luvulla, vaikka sen näkyvimmät vaikutukset ajoittuvatkin vasta seuraavalle vuosikymmenelle. Vaikuttamismuodot olivat monet. Usean vasemmistolaisen ihmisen elämää rajoittaneet mustat listat elävät ja toimivat hyvin vielä 1960- ja 1970-luvun Suomessa, vaikka tavalliset suomalaiset epäilivät niiden olemassaoloa tai eivät olleet niistä kuulleetkaan. Kysyä sopii, kuinka monen lahjakkaan suomalaisen ura tyssäsi näihin listoihin, sen sijaan että he olisivat saaneet toimia omien periaatteidensa pohjalta suomalaisessa yhteiskunnassa”

Näin kysyy Matti Salminen kirjassaan. Hän sanoo myös:

”Jarkko Vesikansa ansaitsee suuren kiitoksen 2000-luvun alun paljastuksista. Lukekaa hyvät ihmiset Salainen sisällissota, niin tiedätte nykyisen yhteiskuntamme syntyhistoriasta paljon aiempaa enemmän. Teos on todellinen porvarillisen historian Kuka kukin on -kirja. Aina on hyvä tietää, mistä viisauden lähteestä nykyisetkin mielipidevaikuttajat ovat tietonsa alun perin ammentaneet.”

Matti Salminen päättää kirjansa tulevaisuuteen:

”Vuosituhannen alun myhäilevän porvarillisen itsetyytyväisyyden jälkeen Suomi on EU:n vanavedessä tullut yhä riippuvaisemmaksi globaalista taloudesta, lähes katastrofaalisin seurauksin. Vuosikymmenten varrella kansakunnan keräämää kansallisomaisuutta on myyty eritoten ulkomaalaisille sijoittajille pilkkahinnalla. Sijoittajien edun vuoksiko talvisodan ylistetyt sankarit taistelivat? Nykyisin jopa Suomen ulkopolitiikka ollaan ulkoistamassa Euroopan unionille. Nato odottaa nurkan takana.

Myös identiteettimme eli suomalaisuus on 2000-luvulla ollut kiihtyvällä vauhdilla häviämässä. Saimme hyvästellä kansakunnan toisen tukipilarin, oman rahan vuonna 2002. Suomen kansalta asiaa ei kysytty. Meille sanottiin, että olimme antaneet siihen luvan päättäessämme liittyä Euroopan unioniin vuonna 1995. Kiitos tiedosta.

Toinen suomalaisuuden tukipilari, suomen kieli on rapautumassa hyvää vauhtia. ”Haastavaa suuressa kuvassa.” Tällaisia kielikukkasia pulppuaa markkinavallan viestintätoimistosta sotkemaan suomalaisten muutenkin sekavaa yhteiskunnallista tajuntaa.

Miten tässä näin kävi? Minne Suomi ja suomalaisuus hävisivät?

No, satavuotiaalla ei tunnetusti ole paljon elinaikaa jäljellä.

Oliko Christer Kihlmanin synkkä profetia sitten suomalaisen toisinajattelun viimeinen laulu itsenäisestä Suomesta?” Ennustus löytyy Mårten Westön tekemästä haastattelukirjasta Epätoivon toivo: Siinä Kihlman kertoo miten maastamme katosi veljeys, vapaus ja tasa-arvo. Ensin meni veljeys ja solidaarisuus. Sitten tasa-arvo. ”Se tapahtui silloin kun ihmisen itaruudelle ja rahanahneudelle lopultakin annettiin vapaat ohjat, kun yhteiskunta lopultakin otti sen hahmon jonka Karl Marx oli 150 vuotta aikaisemmin luonnostellut, kun kaikki valta lopultakin ja sitä paitsi täysin vapaaehtoisesti luovutettiin ylikansallisille markkinavoimille, finanssioperatööreille, pörssikeinottelijoille, kun ihminen lakkasi olemasta ensi sijassa ihminen ja häntä alettiin lopultakin kutsua ensi sijassa kuluttajaksi, asiakkaaksi, tuotannontekijäksi, kun Berlinin muuri lopultakin sortui, silloin heitettiin lapsi pesuveden mukana ulos.” Sen mukana meni vapaus: ”Tuo suloinen vapaus. Oi kuinka vapaus kukoistaakaan sen kauhean kommunismin vielä ihan äsken orjuuttamissa Itä-Euroopan maissa. Katsokaa miten kulttuuri siellä kukoistaa. Ja rikollisuus. Ja tappava köyhyys. Varo harhakuvitelmia, ystäväni.”

”Ja lopuksi se tärkein, jota tämänkin kirjan kirjoittaja miettii harva se päivä:

’Lapset… lapset… onko meidän lapsillamme ja lastenlapsillamme minkäänlaista ihmisarvoa… minkäänlaista inhimillistä tulevaisuutta…’ ”

Kirja

Matti Salminen: Toisinajattelijoiden Suomi. Into, Riika 2016.