Leijonasydän

 

Tässä iltana muutamana (10.1.) Yle lähetti Dome Karukosken elokuvan Leijonasydän. En tiedä koska sen näyttämisestä oli päätetty, mutta hyvin sen aihe sopi käytävään keskusteluun katupartioista.

Koska elokuva on ilmestynyt jo vuonna 2013, ei haitanne, vaikka sen juonen paljastaisikin.

Elokuva kertoo uusnatsiporukasta vailla kosketusta natsien ideologiaan. Viitteeksi riittävät ulkoiset tunnusmerkit: klanipää, maihinnousukengät, leijonatatuoinnit ja lentäjäntakki, jäykkäkäsivarsitemppu ja yhteen ääneen karjaistu tunnus: Valkoisen Suomen puolesta.

Elokuvan pääosissa esiintyivät Peter Franzén Teppona, Laura Birn Sarina, Jasper Pääkkkönen Harrina Tepon velipuolena ja Yusufa Sidibeh Rhamadhanina. Käsikirjoituksen on tehnyt Aleksi Bardy.

Elokuvan juoni sinänsä on yksinkertaisen mustavalkoinen taistelu hyvän ja pahan välillä. Natsiporukan johtaja Teppo rakastuu tarjoilijaan, jolla on tummaihoinen lapsi. Rakkaus naiseen tekee Teposta suvaitsevan ja hyväntahtoisen ihmisen.

Väliin mahtuu kuitenkin paljon väkivaltaa ja tietysti seksiä, koska muutenhan elokuva ei nykyisin myy. Rhamadhani on ihonvärinsä takia koulukiusattu ja Teppo lähtee näyttämään, miten kiusaaminen loppuu helposti omankäden oikeutta käyttämällä. Tätähän opettajat eivät voi tehdä ja saavat syyt niskoilleen siitä, etteivät kykene puhumalla lopettamaan kiusaamista.


ELOKUVASTA UUPUVAT natsi-ideologian taustat. Sen lisäksi sitä ei ole mitenkään ankkuroitu yhteiskuntaan. Ellei sitten oteta mukaan erästä repliikkiä, jonka Rhamadhanin isä, tummaihoinen hänkin, laukoo Tepon velipuolelle. Suomalaisuuttaan mies perustelee sillä, että hän on muuttanut maahan kaksivuotiaana, kouluttautunut ja maksaa nykyisin veroja enemmän kuin mitä yksi natsi sossusta nostaa. Tämä repliikki yksin kertoo sääty-yhteiskunnan paluusta, mikä on tosiasia tämän päivän Suomessa.

Elokuva kulkee varsin naiiveja latuja. Uskonto tuodaan esiin vain muutamana polvirukouksena.

Epäuskottavakin elokuva on. Jos ei muuten, niin pelkästään siksi, että jännityksen lisäämiseksi armeijasta poispotkittu veli on onnistunut muka tuomaan siviiliin repullisen käsikranaatteja.

Elokuvaa voisi hyvin kuvailla sanoilla populistinen ja postmoderni. Siinä mielessä, että se kosiskelee yleisöä seksillä ja väkivallalla, jopa siinä määrin, että katsojien ikäraja nostettiin 12:sta 16:een juuri ennen elokuvan ensi-iltaa. (Mikä saattoi olla tarkoituksellistakin elokuvan myynnin edistämiseksi.)

Postmodernin elokuvasta tekee sen leijuminen tyhjässä, vailla kosketusta reaalimaailmaan, historiaan ja yhteiskuntaan. Pirstaleisista katkelmista kerätty hajanainen kokonaisuus, jonka antina syntyi pelkästään hämmennys ja levottomuus siitä, miten maailmasta tänä päivänä kerrotaan.

Elokuva on edelleen nähtävissä Ylen Areenassa 17.1. asti.