Kaija Olin-Arvola arvioi Pentti Sainion kirjan Armeijan hukatut miljardit – Suomen sotajohdon salaisuudet.
”Mikä on Suomen puolustusvoimien iskukyvyn merkitys pelotteena rauhan aikana ja tulivoimana sotatilanteessa?” Tähän kysymykseen kiteyttää Pentti Sainio kirjassaanArmeijan hukatut miljardit koko Suomen armeijan olemassaolon perusteen.
Suomen varustautumisen historia on ollut enemmän mediaseksikkyyden hakemista kuin puolustusvoimien rakentamista aina panssarilaivojen hankkimisesta lähtien, kun tykistölle toivotut rahat hukattiin panssarilaiva Ilmariseen ja Väinämöiseen 1930-luvun alussa.
Ensimmäinen pysähdys tuli Talin–Ihantalan suurtaistelussa. Siellä merkittävää osaa näytteli majuri Petäjän nerokas korjausmuuntaja joka mahdollisti tykistön ja kranaatinheittimistön tulen keskittämisen sekä nopeat tulenavaukset ja tulensiirrot muuttuvissa tilanteissa. Tästä torjuntavoitosta huolimatta sota hävittiin ja kotiin juostiin pää kolmantena jalkana. Ja kalliiksi tuli.
Kylmän sodan aikana Suomi oli vaikeassa asemassa Varsovanliiton ja Naton välissä. Viisaiden poliitikkojen ansiosta rauha säilyi ja Suomi rakensi omia puolustusvoimiaan puolueettomana maana. Elettiin rauhan, ystävyyden ja yhteistyön aikaa.
Vuoden 1980-lopulla tuli ajankohtaiseksi torjuntahävittäjien hankkiminen. Vaihtoehtoja ei ollut kuin amerikkalaiset kilpailijat F/A-18 Hornet ja F-16 Fighting Falcon. Hornet oli näistä kahdesta kalliimpi vaihtoehto ja siksi sen kauppa oli vaikeuksissa. Koneiden kustannusten mittakaavasta kertoo se, että Hornetilla yksi lentotunti maksoi noin 10 000 euroa. Taistelukoulutuksessa kerosiinia paloi 10 000 litraa tunnissa, kun F-16 kulutti vastaavasti lähes puolet vähemmän. Tärkeintä ei ollut kuitenkaan tämä, vaan koneita valmistavien yhtiöiden suhteet Suomen päättäjiin.
Keskeiseksi vaikuttajaksi valikoitui Suomesta Finnairin eläkkeellä oleva pääjohtaja Gunnar Korhonen. Hänellä oli hyvät suhteet entiseen kauppakumppaniinsa McDonnell Douglasiin ja sen lakimieheen Tom Gunniin, joka oli McDonnell Aircraftin taistelukoneiden markkinoinnista vastaava varatoimitusjohtaja ja menestyksellinen Yhdysvaltain senaatin lobbari aseteollisuudelle. Asiaa edisti myös Korhosen puoluetoveri Harri Holkeri.
Miljoonien dollarien ponnistelujen jälkeen kauppoja vauhdittamaan ilmaantui sattumoisin eräille suomalaisille illallisille New Yorkissa mies, jota ”Gunn kuvaa ’huipputason’ päätöksentekijäksi. ’Hän oli miellyttävä ja komea kuin elokuvanäyttelijä. Hän kysyi minulta, olenko koskaan ollut Suomessa.’ Yhteinen tuttava löytyi vuosien takaa: katolinen sisar Claire Maria Weaver, jonka koulua suomalainen virkamies oli käynyt ja sanoi liikuttuneena: ”Sisar Claire Marie on kansallissankari.” Tämä aukaisi lukot, ja Suomalainen virkamies lupasi Hornet-kauppiaalle: ”Katsotaan mitä voin tehdä lentokoneongelmanne kanssa.”
Pari kuukauden kuluttua Gunn sai kutsun Suomeen esittelemään Horneteja. Tästä lähtivät asiat sujumaan. Puolustusvoimien ylipäällikkö presidentti Mauno Koivisto seurasi asioita tarkoin. Syyskuussa 1990 Mauno Koivisto ja Yhdysvaltain presidentti George H.W. Bush tapasivat Helsingissä, mistä seurasivat uudet markkinointiponnistelut Hornetien hankkimiskeksi.
Joulukuussa eräällä lounaalla huomattiin että Hornet oli kaksimoottorinen kone, mistä Pentti Sainio kertoo kirjassaan: ”Tästä lounashavainnosta alkanut turvallisuuspoliittinen farssi on mahdollinen ehkä vain Suomessa missä yleisesti luotetaan siihen, että kenraalin ja ministerin lausunnoissa pitää olla jotain järkeä.Helsingin Sanomat kertoi 4.1.1991: ’Neuvostoliitosta ei ole toistaiseksi löytynyt suomalaisia miellyttävää torjuntahävittäjää. Yhden laivueen koneeksi ehdolla oleva MiG-29 on ilmavoimien mittapuiden mukaan kaksimoottorisena liian raskas ja kallis käyttää.’” Sama asia amerikkalaisessa koneessa olikin etu!
Ilosanoma päätymisestä Horneteihin otettiin konkurssikypsässä yrityksessä tyydytyksellä vastaan. Kaupantekijät saapuivat Helsinkiin ja miehille kerrottiin että päätös oli ollut vaikea. Tämän jälkeen kauppiaat vietiin ministeriön edustussaunaan, jossa Gunnin mukaan ”ryypättiin raskaasti, kerrottiin vitsejä ja hikoiltiin”.
Saunareissulla ollut Hornet-yhtiön Euroopan osaston johtaja Steve Krause kuvasi kaupantekotilannetta marraskuussa 2012 kirjoituksessaan: ”Kuudessa viikossa puristimme esityksen kuuteen näyttökalvoon ja 20 minuuttiin, keskustelulle jäi 10 minuuttia, esiintymisen kokonaisarvoksi tuli 130 miljoonaa dollaria minuutilta. Voitimme.”
Vastakauppasopimuksessa McDonnell Douglas velvoitettiin ostamaan tai hankkimaan ostajia suomalaisille tavaroille samalla rahamäärällä, jonka Suomi Horneteista maksoi. Vastakaupat olivat toinen suuri huijaus, joka Horneteihin liittyi. Niitä ei tullut.
Toinen oli koneiden hinta. Esko Ahon hallitus ja siihen nostettu tuntematon riihimäkeläinen insinööri, valtiovarainministeri Iiro Viinanen esitti eduskunnalle 1991 lähtöhinnaksi 1,6 miljardia euroa vaikka tiedettiin, ettei se riitä alkuunkaan. Aiemmin oli esitetty hinnaksi noin miljardi euroa.
Suomen talouden tila oli silloin jo kireä, mutta Iiro Viinanen oli Horneteihin niin ihastunut, että oli valmis niiden takia tekemään vaikka velkaa. Kukaan ei tiedä miten tarkan markan miehenä tunnettu Mauno Koivisto suostui kalleimpaan mahdolliseen vaihtoehtoon, sitä hän ei muistelmissaankaan kerro.
Kokonaishinta Horneteille saatiin pysymään suhteellisen alhaisena, kun se ”valehdeltiin hoikaksi” niin kuin saksalaiset sanovat. Koneiden suuri ja kallis hankintapaketti pilkottiin moneen osaan pitkälle aikavälille.
”Koneiden osto, niiden aseet, tukijärjestelmät, huolto, koulutus, järjestelmien jatkuva uudistaminen, varaosat, uusien ominaisuuksien lisääminen ja koneiden päivittäisen käytön kustannukset muodostavat Hornet-asejärjestelmän kokonaisuuden elinkaarikustannukset. Vasta nämä kaikki yhteenlaskettuna antavat lopullisen hinnan” kirjoittaa Pentti Sainio.
Amerikkalaisten Hornetien lopullinen hinta paljastuu vuonna 2030, kun ne poistuvat ilmavoimien käytöstä. Joidenkin tietojen mukaan niiden elinkaarikustannukset ovat kokonaisuudessaan 35 vuoden aikana 15 miljardia euroa eli kymmenkertainen siihen nähden, mitä niiden sanottiin vuonna 1991 olevan.
Ja jälleen on edessä uusien aseiden hankkiminen, joka varmasti kulisseissa käy jo kuumana. Jotkut arvelevat, että Hornetit korvattaisiin rynnäkköpommituksiin tarkoitetulla F-35:llä. Toisten mielestä se on jälleen jättimäinen puhallus ja täysin tarpeeton.
Asiasta haastateltiin Iltalehden jutussa 7.11.2015 maavoimien operaatiopäällikköä, prikaatinkenraali Petri Hulkkoa. Hän totesi supistetusta sodan ajan joukkojen miesvahvuudesta: ”Meillä ei ollut mahdollisuutta varustaa sodan ajan joukkoja siten, että voisimme lähettää joukkoja hyvillä mielin taisteluun. Tai edes välttävin mielin, vaan se olisi ollut ihmisveren uhraamista.”
Näiden tuhottoman kalliiden hävittäjien ylläpito ja muuntaminen puolustusaseesta rynnäkköaseeksi on johtanut muilla aloilla Suomen maanpuolustuksen heikkenemiseen. Tätä mieltä ovat monet asiantuntijat mm. entinen ulkoministeri Keijo Korhonen: ”Tällä menolla on vaarassa Korhosen mukaan Suomen suurin voimavara: maanpuolustustahto. Puolustuksessa on kolme pilaria: aseet, koulutus ja tärkeimpänä tahto käyttää kumpaakin.
’Jos kansa huomaa, että sitä vedetään nenästä, ollaan hukassa. Kuka haluaa, että hänen poikansa menee etulinjaan Naton tai Euroopan puolesta puutteellisesti varustettuna ja koulutettuna?’” lainaa Korhosta Pentti Sainio.
Ja minä vastaan: En halua poikaani mihinkään linjaan. En ole tehnyt häntä tykinruuaksi.
Kaija Olin-Arvola
Kirja:
Sainio, Pentti (2016): Armeijan hukatut miljardit – Suomen sotajohdon salaisuudet. Into Kustannus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti