Jokainen meistä osaa tuomita, kun naapuri hakkaa lapsiaan, mutta moniko todella puuttuu asiaan? Lapsen lyöminen on rikos, yksi suurimmista, vaikka rangaistuksista niin ei voikaan päätellä.
Me tuomitsemme julkisuudenhenkilöt, jotka pahoinpitelevät vaimojaan. Ja me tuomitsemme siinä sivussa kaikki puolisoittensa hakkaajat ja raiskaajat.
Kun joku mielipuoli hyökkää viattomien kimppuun niin kuin Norjassa tapahtui, koko maailma paheksuu. Poliitikot tuomitsevat ja koko julkisuus tuomitsee.
Mutta maailmassa tapetaan kaiken aikaa joukoittain ihmisiä eikä kukaan sano mitään, jos asialla ovat meidän miehemme. Jos tappaminen on meidän etujemme puolustamista, se on täysin laillista. Tottahan meidän pitää saada turvata omat öljymme, vetemme ja kaikki muut rikkautemme.
Sodat saavat ihmisiltä hiljaisen siunauksen: Maailman ongelma eivät ole pahat ihmiset vaan hyvät, jotka vaikenevat.
Libyan sodan raunioille ja uusille apajille halajaa jo Suomikin. Vaikka sotaa ei vielä ole edes käyty loppuun eikä syyllisiä tuomittu, niin ulkoministeri Erkki Tuomioja on jo myymässä suomalaista osaamista rauhanrakentajana.1) Tästä osaamisesta hyvä esimerkki on Kosovo, joka nykyisin on huume- ja ihmiskaupan keskus Euroopassa.
Ja tappaminen sen kuin jatkuu. Parhaillaan maailmassa tapetaan ihmisiä suurin joukoin nälkään ja tauteihin, mutta hyvinvoivat länsimaalaiset vain levittävät lisää rasvaa leivän päälle.
Kummallista on, että kaikkein suurimmat rikokset saavat tapahtua ihan niin kuin kaikki ihmiset olisivat kuuroja ja sokeita – täyttä omaatuntoa vailla.
”Seitsemän kertaa olen halveksinut sieluani:
Ensimmäisen kerran, kun se oli nöyrä
saavuttaakseen arvostusta.
Toisen kerran, kun näin sen ontuvan
raajarikkoisen edessä.
Kolmannen kerran, kun se sai valita vaikean ja
helpon välillä ja se valitsi helpon.
Neljännen kerran, kun se teki väärin ja
lohduttautui sillä, että myös muut tekevät väärin.
Viidennen kerran, kun se voitti heikkoudet ja
ja piti kärsivällisyyttään voimakkuutensa ansiona.
Kuudennen kerran, kun se halveksi kasvojen
rumuutta eikä tiennyt, että se oli yksi sen omista
naamioista.
Ja seitsemännen kerran, kun se lauloi ylistyslaulun
ja piti sitä hyveenä.”2)
Kaija Olin-Arvola on runoilija ja toimittaja. Tämä kirjoitus julkaistiiin alun perin 23.8.2011 hänen Aamulehden blogissaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti