Kuva: Kaija Olin-Arvola: Echelsbacher Brücke rakennettu 1929
”Talven tultua liehuivat Ruotsin voitolliset sotaliput suurimmassa osassa Saksanmaata. Näytti siltä, kuin Jumalan kostava enkeli olisi kulkenut näiden edellä ja huutanut kansoille kuningas Daavidin sanat 12. Psalmista: ”Kurjien kärsimän väkivallan tähden, köyhien huokausten tähden minä nyt nousen”, sanoo Herra, ”tuon pelastuksen sille, joka sitä kiihkeästi kaipaa”. Kaupungit ja linnat avasivat porttinsa, sortajat vapisivat ja sorretut tervehtivät ilokyynelin pelastajaansa.” Näin kirjoittaa Sakari Topelius Maamme kirjassa.
”Sotamiesten lepo talvimajoissa ei tullut pitkäaikaiseksi. Kuninkaan retki kävi nyt katolliseen Baijeriin, jossa evankelista oppia oli kovasti vainottu. Tänne päästäkseen täytyi Ruotsin sotajoukon mennä Lech-virran poikki, joka laskee suureen Tonavan virtaan.” Sitä ei katsottu esteeksi, koska sotajoukot olivat jo ylittäneet Itämerenkin.
Ensin piti kuitenkin saada tieto virran syvyydestä. Tätä varten yksi sotilaista pukeutui talonpojaksi ja kun vesi ulottui vyötäisiin, hän alkoi huutaa apua. Vastarannalla baijerilaiset nauroivat ja käskivät häntä kääntymään takaisin, koska joki oli 22 jalkaa (6 ½ metriä) syvä. Tästä tiedosta sotamies sai 50 riksiä kuninkaalta palkinnoksi.
Tämän tiedon ja märistä oljista ja puista sytytettyjen tulien ja savun turvin ruotsalaiset rakensivat sillan yli virran. Ratkaisevassa taistelussa 5.4.1632 juoksi sillan yli 300 suomalaista Johann Tillyn joukkojen kimppuun. Heidän jälkeensä seurasivat skotlantilaiset, ruotsalaiset ja kuningas Kustaa II Adolf itse.
”Tämän voiton perästä Ruotsin armeija levittäytyi yli koko Baijerin, valloitti sen pääkaupungin Münchenin ja ylisti Jumalaa juhlallisilla kirkonmenoilla Augsburgin kaupungissa, jossa 100 vuotta aikaisemmin oli annettu luterilaisen kirkon ensimmäinen yleinen uskontunnustus”, päättää Topelius kertomuksensa.
Myöhemmin hän kirjoittaa: - Jos olikin taistelua ja vaivaa, niin kylläpä sotamiehet väliaikoina elelivät herroiksi tuossa rikkaassa maassa. Tästä kirjoitti siihen aikaan eräs ruotsalainen virkamies: "Meidän Suomen poikamme, jotka nyt tottuvat viinimaan oloihin, eivät vähiin aikoihin aikone Savoon palata. Liivin sodassa heillä ei ollut usein ravintona muuta kuin vettä ja karkeaa homehtunutta leipää ynnä olutkeitosta; nyt Suomen mies tekee kypärässään kylmää kastiketta viinistä ja vehnäsestä." Suomen kannattaisi varmaan hyökätä nytkin mieluummin Baijeriin kuin Venäjän kaalisopalle.
(Lähde: Sakari Topelius, Maamme kirja, WSOY, Porvoo 1985)
