Ystävälliset itävaltalaispoliisit valvoivat Bilderberg-kokouksen rauhaa kesällä 2015. Kuva: Kaija Olin-Arvola.
Käynnissä
oleva pakolaistulva on varmasti herättänyt hämmennystä meissä kaikissa.
Silti en jaksa uskoa, että se olisi alkanut spontaanisti. Lienee ollut Franklin D. Roosevelt, joka sanoi: Mikään politiikassa ei tapahdu sattumalta.
Kesällä
pidettiin Saksassa G7-kokous, jonka vaikutusvallasta kertonee se, että koko
Baijeri täyttyi poliiseista ja turvajärjestelyt sulkivat jopa
moottoritiet. Heti perään oli
Itävallassa Bilderberg-kokous, jossa istuivat maailman johtajat politiikan,
talouden ja tiedotuksen aloilta.
Kun katsoo maailmaa näiden kokousten jälkeen, ei ole kovin vaikea
päätellä, millaiset asiat näissä tapaamisissa olivat pöydillä. Tämän sanottuani tiedän, että
päähäni on helppo sovittaa foliohattua, mutta en anna sen häiritä. Leimojen
lyöminen on helppoa, joskin myös osoitus ajattelun laiskuudesta.
Hämmennykseen on omat syynsä ja hämmentyneitä ihmisiä on paljon. Tällaisissa
tilanteissa erilaiset ihmiset keksivät erilaisia selityksiä asioille riippuen
kunkin omista intresseistä. Helposti
apuun rientää myös kaiken pelastava skitsofrenia: On helpompi uskoa ylhäältä
tulevia ääniä kuin omia silmiään ja korviaan.
Yksi kuva valehtelee enemmän kuin tuhat sanaa, sanotaan. Mutta yhtä hyvin
voidaan todeta, että yksi sana valehtelee enemmän kuin tuhat kuvaa. Maailmamme
on muuttunut kaiken aikaa entistä visuaalisemmaksi.
Totuus on kuitenkin suhde, mitä ei kannata unohtaa. Jos mielikuvani
maailmasta ei ole oikea, se ei silloin ole tosikaan, vaikka oma etuni ja
ideologiani sen mielellään sellaiseksi kuittaisi.
Kun ihminen alkaa epäillä omia kokemuksiaan, kannattaisi pysähtyä myös
kysymään olenko minä sairas vai onko se maailma. Minusta sellainen maailma,
missä tapetaan ja kidutetaan ihmisiä ja tuhotaan silmittömästi luontoa ja
ympäristöä, ei voi olla muuta kuin sairas. Sodat eivät ole terveiden ihmisten
luomuksia. Tässä maailmassa jokainen joutuu taistelemaan oman mielensä
terveydestä, jos vielä on tallella edes hitunen omaatuntoa ja myötäelämisen
kykyä.
Yhä edelleen maailmassa on kuitenkin ”ihmisiä jotka eivät pysty
liikkumaan ellei joku sano heille mihin suuntaan heidän pitää liikkua, ihmisiä
jotka odottavat että joku sanoisi heille mitä heidän pitää tehdä, ihmisiä jotka
ovat valmiit tekemään mitä tahansa mitä heidän käsketään tehdä. Auschwitzissa
heitä näki tuhansittain”, kirjoittaa romaanissaan Äiti Yö Kurt Vonnegut.
(Lähde: Kurt Vonnegut, Äiti Yö, Suom. Marjatta Kapari ja Matti
Santalahti, Tammi 1980)
