NYT SAA RIITTÄÄ!

Ystävälliset itävaltalaispoliisit valvoivat Bilderberg-kokouksen rauhaa kesällä 2015. Kuva: Kaija Olin-Arvola.

Käynnissä oleva pakolaistulva on varmasti herättänyt hämmennystä meissä kaikissa.

Silti en jaksa uskoa, että se olisi alkanut spontaanisti. Lienee ollut Franklin D. Roosevelt, joka sanoi: Mikään politiikassa ei tapahdu sattumalta. 

Kesällä pidettiin Saksassa G7-kokous, jonka vaikutusvallasta kertonee se, että koko Baijeri täyttyi poliiseista ja turvajärjestelyt sulkivat jopa moottoritiet.  Heti perään oli Itävallassa Bilderberg-kokous, jossa istuivat maailman johtajat politiikan, talouden ja tiedotuksen aloilta.

Kun katsoo maailmaa näiden kokousten jälkeen, ei ole kovin vaikea päätellä, millaiset asiat näissä tapaamisissa  olivat pöydillä. Tämän sanottuani tiedän, että päähäni on helppo sovittaa foliohattua, mutta en anna sen häiritä. Leimojen lyöminen on helppoa, joskin myös osoitus ajattelun laiskuudesta.

Hämmennykseen on omat syynsä ja hämmentyneitä ihmisiä on paljon. Tällaisissa tilanteissa erilaiset ihmiset keksivät erilaisia selityksiä asioille riippuen kunkin omista intresseistä.  Helposti apuun rientää myös kaiken pelastava skitsofrenia: On helpompi uskoa ylhäältä tulevia ääniä kuin omia silmiään ja korviaan. 

Yksi kuva valehtelee enemmän kuin tuhat sanaa, sanotaan. Mutta yhtä hyvin voidaan todeta, että yksi sana valehtelee enemmän kuin tuhat kuvaa. Maailmamme on muuttunut kaiken aikaa entistä visuaalisemmaksi. 

Totuus on kuitenkin suhde, mitä ei kannata unohtaa. Jos mielikuvani maailmasta ei ole oikea, se ei silloin ole tosikaan, vaikka oma etuni ja ideologiani sen mielellään sellaiseksi kuittaisi.

Kun ihminen alkaa epäillä omia kokemuksiaan, kannattaisi pysähtyä myös kysymään olenko minä sairas vai onko se maailma. Minusta sellainen maailma, missä tapetaan ja kidutetaan ihmisiä ja tuhotaan silmittömästi luontoa ja ympäristöä, ei voi olla muuta kuin sairas. Sodat eivät ole terveiden ihmisten luomuksia. Tässä maailmassa jokainen joutuu taistelemaan oman mielensä terveydestä, jos vielä on tallella edes hitunen omaatuntoa ja myötäelämisen kykyä.

Yhä edelleen maailmassa on kuitenkin ”ihmisiä jotka eivät pysty liikkumaan ellei joku sano heille mihin suuntaan heidän pitää liikkua, ihmisiä jotka odottavat että joku sanoisi heille mitä heidän pitää tehdä, ihmisiä jotka ovat valmiit tekemään mitä tahansa mitä heidän käsketään tehdä. Auschwitzissa heitä näki tuhansittain”, kirjoittaa romaanissaan Äiti Yö Kurt Vonnegut.

(Lähde: Kurt Vonnegut, Äiti Yö, Suom. Marjatta Kapari ja Matti Santalahti, Tammi 1980)