Mustikansinisiä mielleyhtymiä

Suomessa metsämarjat ovat kaikkien vapaasti hyödynnettävä luonnonvara. Kuva: Wikimedia Commons

YRITIN EILEN illalla katsoa A-studion puhuvia päitä, mutta eihän siitä mitään tullut, kun ajatukset karkasivat kaiken aikaa mustikkametsään. Alkaa jo riittää tämä vastakkainasettelun teema milloin mistäkin näkökulmasta. Jokainen omaansa ja Jumala ei ketään. Jos joku näkee maailman mustavalkoisena, niin se on A-studio ja koko media itse.

Ajan hengen tärkein viesti on, että köyhien pitäisi olla jälleen kerran nöyriä ja tyytyä siihen, mitä ylhäältä annetaan. Törkeimmin asian ilmaisi Matti Vanhanen, joka kehtasi suorastaan ärjyä, että Suomella menisi paremmin, jos useammin vietettäisiin seitsemänvuotiaiden syntymäpäiviä kuin seitsemänkymppisten. Tämän sanomalla hän syyllistyi samaan ikärasismiin kuin muutkin kaltaisensa, unohtaen tietysti kokonaan, että ei taida itselläänkään tuo maaginen ikäraja kaukana olla.

Ilmeisesti SSS-hallitus on nyt niin voimansa tunnossa, että kauan kaivattu eutanasialakikin kohta ajetaan läpi sellaisessa muodossa, että voidaan surutta päättää tuottamattomien vanhusten päivät, ottamatta huomioon, että myös he maksavat veroja ja siten ylläpitävät omia kurittajiaan.

Jatkuva paatoksellinen saarnaaminen lamasta ei oikein uppoa, kun maailmassa on rikkautta enemmän kuin koskaan. Suuret omaisuudet ovat vain keskittyneet vääriin paikkoihin. Jopa maailman suurimman sijoitusyhtiön BlackRockin pääjohtaja Larry Fink on varoittanut, että pääoman sijoittaminen vain nopeita voittoja tuottaviin kohteisiin voi romauttaa koko kapitalistisen järjestelmän.

Sitä en voi koskaan lakata ihmettelemästä, miten pohjaton voi olla ihmisen ahneus. Vaikka kaikkein rikkaimmat ihmiset kohta mahtuisivat yhteen bussiin, niin lisää omaisuutta pitäisi edelleen saada.
Eikö vihdoin olisi jo jakamisen aika?

Kaikki rikkaus maailmassa on sukupolvien saatossa luotu miljardien ihmisten työllä. Eikä edes Raamatusta löydy kohtaa, jossa Jumala olisi antanut tämän kaiken vain harvoille ja valituille. Hän loi maailman ihmisille, joita kehotti hoitamaan leiviskänsä hyvin. Näin ei ole tapahtunut.

Minusta ongelmaan olisi ratkaisu, mutta se vaatisi ihmisten enemmistön yhteistä tahtoa ja yhteenliittymistä.

Kaikki maailman luonnonrikkaudet pitäisi ottaa yhteiseen omistukseen ja jokaiselle yksilölle turvata kohtuullinen elämä syntyä, elää ja huolehtia jälkeläisistään. Joku on joskus laskenut, että tähän tarvittaisiin noin neljän tunnin päivittäinen työaika. Sen, minkä jokainen on omin käsin tehnyt, voisi jokainen pitää omanansa. Jos säädettäisiin tulokatto ja minimitulo, ei kukaan putoaisi kyydistä eikä kukaan kahmisi enempää kuin on kohtuullista.

Lopun aikaa voisi kukin tehdä, mitä haluaa, vaikka vain maata ja syljeskellä kattoon.
Tällainen talous ei ryöstäisi maapallon resursseja sen sydämeen asti. Tällaisen talouden tärkein tavoite voisi olla ympäristön ja luonnon resurssien hyvä hoito, joka jättäisi jotain myös jälkeemme tuleville.

Olkoon tämä nyt tässä osoituksena siitä, että ainakaan minä en näe maailmaa mustavalkoisena, vaan pikemminkin riemunkirjavana ja sinisenä, sillä olen jälleen lähdössä poimimaan mustikoita.