Pure tissiä

Kuva: Kaija Olin-Arvola: Linnanneito

 

Tarttui käteen Kierrätyskeskuksesta Eino S. Revon Pihlajanmarjat, jossa hän kertoo Uuden Suomen toimitussihteeristä Uuno Hirvosesta alias Simo Penttilästä, jonka kielenkäyttö ”oli kaameaa, lähes nykynuorison kielenkäytön veroista”.

Hänen suhtautumisensa oman aikansa modernistiseen kirjallisuuteen ja kirjailijoihin oli mutkaton eli ehdoton torjuminen. ”Ne ovat sellaisia pimeässä kasvatettuja itiöitä, olmeja, jotka eivät tiedä muusta maailmasta mitään. Osaavatko ne edes purra naisen tissiä?” Tämä oli Revon mukaan tärkein kriteeri, jonka Uuno Hirvonen kirjailijoille asetti: ”Jos ne ei osaa, ei kannata kirjoittaa kirjojakaan.”

Journalistiikan opetukset olivat lyhyitä ja ytimekkäitä: Piste on paras tyylikeino. Puolet pois ja loput paperikoriin. Julkaisematon juttu on paras. Toimittaja on aina oikeassa, jos ei ole, pannaan pois. Omistusliitteet ovat suomen kielen häpeä. Sivistyssanat ovat puolisivistyneen kirjoittajan tapa harjoittaa itsetyydytystä. Jos et osaa muuttaa kirjoittajan otsikkoa, jätä juttu julkaisematta. Jos on kaksi adjektiivia peräkkäin, pyyhi molemmat pois. Huutomerkit ovat niitä varten, jotka eivät osaa kirjoittaa. Pyyhi ne pois.

Sisältöpuolella Uuno Hirvonen oli yhtä suoraviivainen ainakin, jos kyseessä oli kommunisti. Kun Pentti Haanpään pienoisromaani ”Jauhot” ilmestyi, Repo kirjoitti siitä esittelyn, mutta sitä ei julkaistu kulttuuriosaston alakerrassa. Perustelu: ”Se on kommunisti ja kommunistikirjailijoita ei alakertaan panna.”

Kun Halldόr Laxness sai Nobelin, Repo kirjoitti jälleen jutun, jota tarjosi alakerraksi. ”Kyllä tämä hyvä juttu on, mutta ei tätä alakerraksi panna”, sanoi Uuno Hirvonen. Syy: Se on kommunisti. ”Mikä perkeleen (kielenkäyttö oli tarttunut) kommunisti se on. Sehän on kääntynyt katoliseksikin”, sanoi Repo. Ei auttanut tämäkään, vaan Hirvonen vastasi: ”On se ainakin sosialisti. Sitä paitsi se on käynyt Neuvostoliitossa.”

Että sellaista se sananvapaus oli siihenkin aikaan. Myöhemmin Repo sai porttikiellon lehteen.

 

(Lähde:Eino S. Repo, Pihlajanmarjat, Weilin+Göös, Helsinki 1975)