Mitä me emme tiedä? Nöyryyttä tulevaisuuden visiointiin.

Mitä minä en tiedä?

Nuorena plikkana oli helppoa, kun maailma oli tässä ja nyt. Aurinko paistoi ja maantie oli kuuma. Moottoripyörän tarakalla kiljuttiin ja mentiin lujaa.

Vähän vanhempana alkoivat selvitä maailman rakenteet. Palikat olivat hyvässä järjestyksessä: alkuyhteiskunta, orjuus, feodalismi, kapitalismi, sosialismi ja kommunismi. Eespäin, eespäin tiellä taistojen… 70-luvulla kokemusta tuli hankituksi Moskovasta ja Itä-Saksasta ja jo silloin tiesin, että sosialismi tulee romahtamaan. Itä-Berliinin jälkeen pakenin paimeneksi korpeen, missä kului 15 vuotta. Ja loppu on ollut jatkuvaa muutosta ja historiaa. Tietysti.

Vuonna 2010 joulukuussa luin Mika Mannermaan kirjan Matka, jossa hän pohtii muun muassa tietoyhteiskunnan muuttumista bioyhteiskunnaksi seuraavien kymmenen, ehkä kahdenkymmenen vuoden kuluessa. Kirja ilmestyi vuonna 2002. Aiheesta hän esittää kaksi skenaariota: Menestyjät ja luuserit ja Hyvien ihmisten juhla.

Ensimmäisessä skenaariossa, Menestyjät ja luuserit, yhteiskunnan moraalikoodin sanelisivat dollari, jeni ja euro sekä ahneus ja röyhkeys. Mannermaan ennustuksessa pieni eliitti

”maksimoisi kaikki bioteknologian ihanuudet omalla kohdallaan. Kauneuden, urheilullisuuden, geneettisesti huippuunsa viritetyt aivot, sataanviiteenkymmeneen kipuavan älykkyysosamäärän, ylimääräistä neurologista muistikapasiteettia gigojen potenseissa. Luomuaivoilla ei olisi sanomista”.

Eliitin lisäksi tarvittaisiin tavallisia tolvanoita, jotka toimisivat lähinnä palvelevissa tehtävissä. Koneiden kilpailijoita ihmisistä ei kannattaisi jalostaa ainakaan voimassa ja vahvuudessa. Tolvanoiden elinikää ei kannattaisi pidentää, vaan pikemminkin ”hiukan lyhentää, jotta eivät ruikuttaisi ja kuluttaisi resursseja vanhetessaan vaan tekisivät töitä ja kuolisivat sitten pian pois”. Heille sopiva elinikä olisi ehkä keskimäärin 60 vuotta.

Toisessa skenaariossa, Hyvien ihmisten juhlassa, ”keskeiset moraalikoodit asetettaisiin kansalaisten valitsemissa yhteiskunnallisissa elimissä kaikilla tasoilla”. Yhteiskunnassa sovellettaisiin geeniteknologiaa kaikilla mahdollisilla alueilla, myös ruuan tuotannossa kaikkein köyhimmillä alueilla. Hyvien ihmisten maailmassa ei enää kuoltaisi joukkomitassa nälkään.

”Ihmisen eliniän pidentyminen keskimäärin 100 vuoteen ja sen ylikin merkitsisi huomattavaa muutosta ihmisten yhteisöllisissä suhteissa. Nyt ihminen tulee tuntemaan vanhempansa ja isovanhempansa ja toisaalta lapsensa ja lapsenlapsensa. Uudessa maailmassa heidän elämäänsä vaikuttavat lisäksi isoisovanhemmat ja lapsenlapsenlapset. Huikeasti kasvanut ihmissuhdeverkosto.”

”Hyvien Ihmisten skenaariossa käytäisiin loppumatonta habermasilaista keskustelua siitä, mikä on sallittua ja miten pitkälle voidaan mennä. Totuus eläisi ajassa jatkuvasti, mutta sillä olisi selvä suunta: eteenpäin. Peruslogiikka olisi, että bioteknologioiden eri alueiden synnyttämiä uusia innovaatioita nopeimmat kannattavat välittömästi, monet ensin vastustavat ja sitten hyväksyvät, ja aina jää pieni joukko, joka on uskossaan vankka eikä hyväksy minkäänlaista ´Jumalan, Jahven tai Allahin töiden´ näpelöintiä. He saavat ilmaista ja pitää kantansa Hyvien Ihmisten skenaariossa, mutta eivät kykene estämään kehitystä.”

Kaiken tämän nykyisen kaaoksen keskellä tuntuu siltä, että molemmat skenaariot etenevät kilvan. Paluuta entiseen ei varmaankaan ole, vaikka jo kokoomuspoliitikko eduskunnassa avuttomuuteensa tunnustaen huutaa entisen markkinakapitalismin perään.

Jos minun pitäisi tämän päivän järjellä sanoa, millainen maailma on kahdenkymmenen vuoden kuluttua, niin olisi pakko vastata: Minä en tiedä.

Missä nyt mennään?

 

Kun toissapäivänä (13.6.) luin professori Alf Rehnin maaliskuussa 2017 eduskunnan tulevaisuusvaliokunnalle antaman lausunnon ”Liiketalouden tulevaisuuksista – vääristymät, kieroutumat, ja sokeat kohdat”, muistin blogikirjoitukseni ”Mitä minä en tiedä” joulukuulta 2010.
Lausunnossaan Rehn lähtee siitä, että ihmiset tietävät tulevaisuudesta vain yhden asian:

”Mitä tahansa kuvittelemme siitä, juuri se tuskin tapahtuu. Raportit tulevaisuudesta ovat nimittäin ennen kaikkea raportteja siitä mitä tapahtuu nykypäivässä, ja myös ihmisyyden ylimielisyyden peilejä. Jos historia on opettanut meille jotain, niin ainakin sen että ihminen on aina hellyyttävän varma siitä että juuri hän on kykenevä nähdä [sic] tulevaisuuteen, vaikka kaikki sukupolvet ennen häntä on tässä epäonnistunut.”

Tästä syystä Rehnin mielestä on kiinnostavampaa tutkia tulevaisuutta negaatioiden kautta. Pitäisi nähdä, että kaikki väittämät ovat usein ainakin osittain sekä niitä ideoineiden markkinavoimien että käsitteiden politiikan vääristämiä. Tämä taas johtuu siitä, että ihminen etsii turvallisuutta, jonka nykyisyys antaa:

”Ei niin että olettaisimme että suositut tulevaisuuskuvat olisivat aina vääriä, eikä niin että olettaisimme niiden vastakohdan olevan sen oikeampi, vaan niin että myös harkitsemme mitä kieroutumia näihin mahtuu. Miten ihmisen tahto tuntea turvallisuutta, eli toivoa että hänen nyky-ymmärryksensä kelpaisi myös tulevaisuudessa, vaikuttaa tapaamme puhua? Miten alitajuinen pelko (tai ihastus) vaikuttaa tulevaisuuskuviin? Miten luonnollinen halumme juhlistaa uutta ja jännittävää sokaisee meidät asioille jotka eivät ehkä ole juuri tätä?”

Ihmisten taipumuksena on siis johtaa tulevaisuus nykyisyydestä, ja vain siitä, mitään varsinaisesti uutta keksimättä.

Yhtenä esimerkkinä Rehn mainitsee digitalisaation, joka on kuin taikasana. Se ratkaisee lähes kaikki ongelmat, kuten olemme kuulleet ja nähneet. Digitalisaatiosta jauhavat ainakin kaikki he, joiden ura ja tienestit ovat riippuvaisia digitalisaation menestyksestä. Samalla on kuitenkin mahdollista, että se edustaa hyvin samanlaista kehityskäyrää kuin sähkö aikoinaan. Rehn kirjoittaa:

”Mullistava, omalla tavallaan, mutta ennen kaikkea tavalla jossa kaikki on tulevaisuudessa digitalisoitu luonnostaan, ja että digitalisaatio edustaa yksinkertaista oletusarvoa, sellaista joka on kilpailuvalttina merkityksetön miltei kaikille firmoille. Digitalisaation arkipäiväistyminen ei ehkä vielä ole täydessä kukoistuksessa, mutta tänään näemme paljon saman tapaista yli-innostusta jota vallitsi kun sähkö oli uusi ja ihmeellinen teknologia.”

Samanlaista hypetystä Rehn näkee mm. tekoälyssä, vaikka kyseessä ei olisi mitään aitoon tekoälyyn ja syväoppimiseen viittaavaakaan.

”Onkin täysin mahdollista sanoa että monen monta niistä asioista joita tänään kuvaillaan käsitteillä kuten juuri digitalisaatio ja tekoäly ovat oikeastaan varsin vanhoja teknologioita jotka ovat saaneet uuden ja ehomman brändin…”

Yhteiskunnan ”harmaantumisessa” Alf Rehn näkee vakavasti otettavan taloudellisen kehittymisen ja bisneksen mahdollisuuden. Kaiken järjen mukaan tämä vaihtoehto kuitenkin edellyttäisi, että eläkevaroja pullistelevat kassat käytettäisiin eläkkeiden maksamiseen, niin että jokaisen eläkeläisen tulot ylittäisivät edes EU:n määrittelemän virallisen köyhyysrajan. Ilman maksukykyä ei nimittäin ole toimivia markkinoitakaan.

Tällaisena Hieronymus Bosch näki maailman ja ehkä tulevaisuuden satoja vuosia sitten. ”La Visión de Tondal” (CC0)

Kysyen kylän löytää. Hakien talon.

 

Miettiessään Suomen yritysmaailman tulevaisuutta Alf Rehn esittää joukon kysymyksiä vastauksien asemesta:

”Olemmeko panostamassa kehitykseen joka tuo kilpailuvaltteja, tai kehitykseen joka tulee olemaan yhtä itsestäänselviä kuin pistorasiat?

Olemmeko varmoja että ymmärrämme kehittyvän teknologian potentiaaliset rajoitukset, ja tavat jolla sen kehitys voi taittua tai tulla mahdottomaksi?

Onko käsitteistömme puhua kyseisestä tulevaisuudesta oikea, tai olemmeko kielemme vankeja? […]

Katsommeko oikeita tulevaisuuksia, tai jätämmekö huomioimatta sellaisia jotka eivät meistä symboloi uutuutta ja uusiutumista?

Keskitymmekö liikaa helposti käsiteltäviin tulevaisuuksiin, jättäen suuremmat ja monimutkaisemmat mietintöjemme ulkopuolelle?

Kuvittelemmeko liikaa jo nähtyjen ratkaisujen kyvystä vaikuttaa tuleviin haasteisiin? […]

Mitkä teollisuuden haarat, ammattikunnat ja ilmiöt ovat jääneet harkinnan ulkopuolelle?

Mitkä ovat ne mekanismit jolla valitsemme ne ilmiöt joita katsomme, ja miten pitkälle voimme luottaa näihin? […]

Mitkä olisivat Suomen liiketalouden pahimmat painajaiset, ja mitkä valmiudet meillä on jos nämä toteutuvat?

Mitkä ovat ne tulevaisuudet joista emme puhu koska ne ovat liian kauhistuttavia ja täten liian raskaita harkita?”

Yhteenvetona Rehn esittää, että talouden edellytyksiä tulisi edistää yleisesti eikä vain muodissa olevia aloja. Politiikan pitäisi keskittyä enemmän esteiden raivaamiseen kuin talouden ohjaamiseen tukia suuntaamalla.

Poliitikkojen pitäisi pystyä luomaan rakenteet, jotka keskittyisivät enemmän yritysmaailman kriisien hoitamiseen kuin toivottujen mahdollisuuksien esiin manaamiseen. Keskeistä tässä on toimiva koulutus- ja tutkimuspolitikka ja aktiivinen kauppapolitikka. ”Hyvän tulevaisuuspolitiikan tunnistaa enemmin siitä josko se kykenee reagoimaan tehokkaasti yllätyksiin, ei siitä josko se aina välillä kykenee ennustamaan oikein”, kirjoittaa Rehn.

On vaikeaa nähdä tulevaisuuteen. Vielä vaikeampaa on luoda uutta tulevaisuutta varten. Jalat pysyvät tiukasti maassa kun muistamme, että kaikki tämän päivän modernin yhteiskunnan tukipylväät kuten kybernetiikka, automaatio, robotiikka, digitalisaatio ja geenibiologia juontavat hamalle 1970-luvulle – tosin sillä poikkeuksella, että poliittinen taikausko voi jäädyttää tärkeitä taloudellisia löytöjä jopa kymmeniä vuosia geeniteknologian tapaan.

Ja hyväksi lopuksi Rehn kehottaa kaikessa nöyryyteen, vaikka vähän häpeillen, koska professorit eivät ole tulleet kovin tunnetuiksi nöyryydestään. Nöyryyttä on sen tunnustaminen, miten vähän tulevaisuutta voidaan ennustaa. Alf Rehnin päätöslause kuuluu:

”Tämä nöyryys on se mikä pystyy ainakin osittain hälventämään ja vähentämään niitä vääristymiä, kieroutumia, ja sokeita kohtia joita liiketalouden tulevaisuusajattelu on pullollaan.”
¤

Lähteet

Rehn, Alf (11.3.2017): Liiketalouden tulevaisuuksista — vääristymät, kieroutumat, ja sokeat kohdat” https://medium.com/@alfrehn/liiketalouden-tulevaisuuksista-v%C3%A4%C3%A4ristym%C3%A4t-kieroutumat-ja-sokeat-kohdat-50f8b0381edb

Mannermaa, Mika: Matka. WSOY 2002.

Aavikot eläviksi luonnon menetelmillä

Kun biologi Allan Savory oli nuorena miehenä perustamassa kansallispuistoja Afrikkaan, hän tiesi saman kuin minkä tiesi jokainen tutkija ja kadunmies: liiallinen laiduntaminen tuhoaa kasvillisuuden ja edistää aavikoitumista. Saman saa aikaan valtavien peltoalueiden huipputekniikalla viljely, koska tuuli vie ajan mittaan mennessään hedelmällisen humuskerroksen. Kun 1950-luvulla kansallispuistoista häädettiin ihmiset, alkoi maa rapistua. Laidunkarjaa ei ollut ja tutkijat tulivat siihen tulokseen, että maa köyhtyy, koska on liikaa norsuja. Tämän virheellisen käsityksen seurauksena ammuttiin yli 40 000 norsua, mutta ongelma vain paheni.

Allan Savory päätti tämän seurauksena omistaa elämänsä ongelman ratkaisemiseen. Samanlaista aavikoitumista hän näki myöhemmin Yhdysvalloissa. IPCC:n raportin kirjoittajat laittoivat vuonna 2002 aavikoitumisen syyksi ”tuntemattomat prosessit”. Vasta myöhemmin Allan Savory ymmärsi, että eläinten on saatava laiduntaa siellä, missä pedotkin liikkuvat. Näiden pelossa karja hakeutuu laumoihin, koska se on niiden luontainen tapa puolustautua. Samalla, kun niiden on liikuttava paikasta toiseen, ne jättävät jälkeensä lantaa, joka antaa hyvän suojan maaperälle. Eläinlaumat sekoittavat tallatun ruohon lantaan, minkä seurauksena tapahtuu luonnollinen kompostoituminen.
Toisin käy, kun pellonraivauksen tieltä tai kuivuuden jälkeensä jättämät ruohikot poltetaan. Joka vuosi palaa miljardi hehtaaria ruohotasankoja, minkä seurauksena maa jää paljaaksi. Hiiltä ja saasteita vapautuu palamisessa hehtaarin alueelta enemmän kuin 6 000 autoa saisi aikaan samassa ajassa. Näin tehtäessä kuvitellaan, että polttaminen poistaa kuolleen aineksen ja mahdollistaa uuden kasvun. Vaikka sadetta saataisiinkin, vesi haihtuu, eikä hedelmällistä kasvupohjaa muodostu.

Tämän ongelman poistamiseksi on olemassa vain yksi vaihtoehto koskien koko maapalloa, vaikka se ilmastotieteilijöille ja tiedemiehille tuntuu järjenvastaiselta. Ja tämä vaihtoehto on käyttää laidunkarjaa tiiviissä ja liikkuvassa laumassa yhdessä saalistajien kanssa kuten ennenkin.

Paluu luontoon

 

Biologit ja ekologit kutsuvat periaatetta maaperän kokonaisvaltaiseksi hoitamiseksi ja suunnitelmalliseksi laiduntamiseksi. Nykyisin Afrikassa opetetaan kyliä kokoamaan eläimet suurempiin laumoihin laiduntamaan luontoa jäljitellen. Esimerkiksi Zimbabwessa oli ollut neljä kuukautta hyviä sateita (2012), mutta edessä oli kuivuus, koska kaikki vesi haihtui maan pinnalta. Samalla sademäärällä luonnollisen laiduntamisen jälkeen joet virtasivat ja koko luonto kasveineen ja eläimineen kukoisti. Tämä saatiin aikaan lisäämällä karjan ja vuohien määrää 400 prosentilla ja laiduntamalla niitä luontoa matkien yhdessä norsujen, puhvelien, kirahvien ja muiden eläinten kanssa.

Väkivaltaisessa Afrikan sarvessa paimenet ovat alkaneet laiduntaa karjaa luonnonmukaisesti. Se on heidän ainoa toivonsa pelastaa eläimensä ja perheensä. Nyt eläinten avulla voidaan ruokkia tuon maan kaikki ihmiset eikä siihen tarvita kuin 95% maan viljelyalasta.

”Tekomme aiheuttavat ilmastonmuutosta globaalisti uskoisin yhtä paljon kuin fossiiliset polttoaineet ja kenties jopa enemmän. Mutta mikä pahempaa, se aiheuttaa nälänhätää ja köyhyyttä, väkivaltaa, sosiaalista romahdusta ja sotaa… miljoonat miehet, naiset ja lapset kärsivät ja kuolevat. Ja tämä jatkuu, sillä me tuskin kykenemme estämään ilmastoa muuttumasta edes sen jälkeen kun fossiilisten polttoaineiden käyttö on lopetettu”, sanoo Savory:

Uskoisin näyttäneeni, kuinka voimme toimia yhdessä luonnon kanssa hyvin pienillä kustannuksilla muuttaaksemme kaiken tämän. Me teemme jo niin noin 15 miljoonalla hehtaarilla viidellä mantereella… Jos teemme saman noin puolella maapallon ruohotasangoista… voimme saada kasvihuonepäästöjen tasot esiteollisen aikakauden tasolle samalla ruokkien koko väestön. En voi kuvitella mitään, mikä tarjoaisi enemmän toivoa planeetalle, teidän lapsillenne, heidän lapsilleen, ja koko ihmiskunnalle.”

Yhtenä syynä sateiden vähenemiseen ovat olleet metsien hakkuut ja niiden muuttaminen ne monokulttuurilla hallittavaksi tehoviljelmiksi. Se paitsi köyhdyttää maan, myös vähentää sateiden määrää. Metsät ovat tärkeä tekijä ketjussa, joka pitää huoltaa maan elävyydestä, ja myös sateista. Puiden ”hengitys” nostaa taivaalle runsaat määrät pienhiukkasia ja aerosoleja, jotka toimivat vesihöyryn tiivistymisytiminä sateeksi. Puupelloilla hävitetään metsien monimuotoisuutta. YLEn uutiset (7.6.) kertoivat, että tämän estämiseksi jätetään avohakkuille muutamia puita, jonka metsänistuttajat voivat siinä sivussa polttaa ötököiden pelastamiseksi. Tämä on jälleen vain pieni laastari ammottavaan haavaan.

Miksi yksinkertainen ratkaisu ei kelpaa?

 

 

Rikkaat, joiden ahneus on kyltymätön, ovat aina vailla elintilaa. Näitä kyltymättömiä on kaikissa maissa. Heidän etujensa mukaista on siirtää ihmisiä pois näiden omilta asuinalueilta, mikä on tietynlaista kansanmurhaa sekin.

Taloudelliseen determinismiin kuuluu valittaa: vaihtoehtoja ei ole. Vaihtoehtoja ei ole, koska tämä on ainoa vaihtoehto, joka takaa kehityksen. Tuntuuko tutulta? On ihmisiä ylhäällä taivaissa ja ihmisiä alhaalla maassa eivätkä heidän etunsa koskaan kohtaa.

”On silti yksi ongelma, ja tuo ongelma on Lebensraum. Valtakunta tarvitsee Lebensrauminsa. Mistä taivaan valtakunta löytää Lebensraumin? Taivaan kansalaiset katsovat alas vanhaan maahan…He näkevät tuhansia eekkereitä viljelysmaata ja ajattelevat: tuolla pitäisi oikeastaan olla erikoistalousalue meidän teollisuudellemme. He näkevät Singurin rehevät pellot ja tietävät, että siellä pitäisi todellisuudessa olla autotehdas kansanauto Tata Nanolle. He ajattelevat: tuo on meidän bauksiittimme, meidän rautamalmimme, meidän uraanimme. Mitä nuo ihmiset tekevät meidän maillamme? Mitä meidän vetemme tekee niiden joissa? Mitä meidän puutavaramme tekevät niiden metsissä?

Jos katsoo karttaa Intian metsistä, mineraalivaroista ja adivasien asuinsijoista, voi huomata, että nämä asettuvat päällekkäin. Joten todellisuudessa ne, joita me kutsumme köyhiksi ovat valtavan rikkaita. Mutta kun taivaskansalaiset tähyävät maata, he näkevät ylimääräisiä ihmisiä istumassa arvokkaiden luonnonvarojen päällä. Natseilla oli ilmaisu tällaisille ihmisille: überzähligen Essern (ylimääräiset syöjät), näin sanoo tunnettu kansalaisaktivisti Arundhati Roy esseessään Kuuntelen heinäsirkkoja: Kansanmurha, kieltäminen ja juhlinta.
Ja mitä tapahtuu, kun ihmiset asettuvat vastarintaan? Heidät leimataan terroristeiksi. Heidät leimataan kehityksen vastustajiksi. On vain kasvu, rajaton kasvu, joka perustuu taloudelliselle determinismille. Muita vaihtoehtoja ei ole.

Intiassa köyhät pääsevät esiin vain, kun heidät esitellään maailmalle kehitysavun ja mikrolainojen onnellisina vastaanottajina. Heistä kerrotaan, miten onnellisia he omassa köyhyydessään ovat.
Ja mitkä ovat ihmisten mahdollisuudet vaikuttaa: Miten voi ryhtyä nälkälakkoon, kun on valmiiksi nälkiintynyt? Miten voi boikotoida tuotteita, kun ei ole rahaa ostaa mitään? Miten voi kieltäytyä maksamasta veroja, kun tuloja ei ole?

Miten kauan me hyvät ihmiset annamme tämän kaiken jatkua?
¤

---

Lähteet
Roy, Arundhati: Kuuntelen heinäsirkkoja, Merkintöjä demokratiasta. Into. 2011. (suom. Risto Tiittula)

Savory, Allan | puhe (2013): Näin estämme aavikoitumisen ja kumoamme ilmastonmuutoksen (suom. Matti Bragge) https://www.ted.com/talks/allan_savory_how_to_green_the_world_s_deserts_and_reverse_climate_change/transcript?language=fi

Lehtonen, Johanna | Vastavalkea (6.6.2017): Suomalainen vegaani ei pelasta maailmaa – mutta tukee globalistieliittiä https://vastavalkea.fi/2017/06/06/suomalainen-vegaani-ei-pelasta-maailmaa-mutta-tukee-globalistieliittia/

Mikään ei pääty

 Runokokoelmani Mikään ei pääty on ilmestynyt.

Julkkareihin saapui sama korkea-arvoinen vieras,

joka tuli vuonna 1992 Karkkilassa pitämäni näyttelyn,

”Istu ja ole paha”, avajaisiin:

HELVETINMOINEN UKKONEN

Teos sisältää valittuja runojani elämäni teemoista: aika, totuus ja rakkaus.

Yhteensä 87 runoa ja 12 valokuvaa.

Kirjan hintaan 25€ sisältyy postikulut ja omistuskirjoitus. 

Tilaukset voi lähettää osoitteeseen:

irmeli.arvola@gmail.com tai

suoraan kustantajalta: mediapinta.fi/ISBN 978-952-236-379-4

Yksityisviestikin käy.

Ystävällisin terveisin Kaija Olin-Arvola

runoilija-kirjoilija 

Merkillinen hiljaisuus

Kuva: Vesa Raiskila

On niin kovin hiljaista, mietin. On ollut jo jonkin aikaa. Mistä mahtanee johtua? Jääkiekkokin loppui jo!

Pari päivää sitten kuljin vanhaa reittiäni lapsuuden maisemiin ja mitä näinkään. Vanhat ja vielä nuoremmatkin metsät teiden varrelta oli hakattu puti puhtaiksi. Tästä olen puhunut ennenkin, mutta nyt tilanne alkaa olla sellainen, että raiskioita on enemmän kuin metsää näillä main.

Veronmaksajien tuella harjoitetaan vihreää energiapolitiikkaa polttamalla Suomen vihreä kulta savuna ilmaan. Metsien monimuotoisuus on todellisessa vaarassa. Metsien hakkaaminen vaikuttaa myös ilmastoon lisäten kuivuutta. Merenranta- ja sademetsien muuttaminen viljelymaiksi on lisännyt kuivuutta myös globaalisti.

Metsänhakkuiden kuivuutta lisäävää vaikutusta käsitellään seuraavassa lyhyessä englanninkielisessä videossa:


<iframe width="640" height="360" src="https://www.youtube.com/embed/RFbLj40BMys" frameborder="0" allowfullscreen></iframe>



Metsät ovat tärkeä aerosolien tuottaja. Aerosolit puolestaan muodostavat ilmassa tiivistymisytimiä, joista sade syntyy. Tällä tosiseikalla ei ole mitään tekemistä hiilidioksidin kanssa.


MUUTAMA PÄIVÄ sitten vastaani tuli tieto, että Suomessa on ryhdytty tappamaan järviä. Näin uutisoi Maaseudun tulevaisuus 18.5.2017:

”Pahasti rehevöityneeseen Littoistenjärveen ruiskutettiin viime viikolla noin 200 tonnia puhdistavaa kemikaalia. Osakaskuntien yhteisen hoitokunnan puheenjohtaja Jukka Heikkilä kertoo Helsingin Sanomille, että vesi on jo nyt kuin akvaarioon katselisi.

Veden pH-arvon noustessa vesi kirkastuu edelleen lähiviikkoina. Vesi muuttui samalla uintikelpoiseksi.

Kemikaalin tappamia kaloja kerättiin rannoilla noin 1 800 kiloa.”

Tällaisten keinotekoisesti aikaansaatujen dramaattisten muutosten seuraukset eivät välttämättä ole tiedossa tai hallinnassa. Ennen kalastuskunnat hoitivat järviä niin, ettei tällaista myrkyn kylvöä tarvinnut harrastaa.


HILJAISTA ON siinäkin suhteessa, että Lapissa meneillään olevista sotaharjoituksista ei juuri puhuta. Lapin pesiville linnuille ja muille eläimille yliäänikoneiden synnyttämät pamaukset ja maanpäällinen melu on kauhistus. Puhumattakaan siitä, miten paljon siinä tuhlataan veronmaksajien rahoja ja resursseja. Miten paljon tuotetaan saasteita ja hiilidioksidia, ei kiinnosta ketään.

Näiden asioiden ympärillä olevaa hiljaisuutta minä tarkoitin. Missä ovat vihreät ja punavihreät? Siellä kuplassako yhä? Missä on WWF, Luonnonsuojeluliitto ja Luontoliitto? Missä Maan Ystävät, missä Greenpeace?

Onko niin, että tärkeintä on vain se, että puoluetuet ja toimintatuet juoksevat? Onko tärkeintä oman aseman säilyttäminen? Vai mistä tämä vaikeneminen johtuu?

Jotta en antaisi väärää kuvaa, niin otetaan lainaus Ylen uutisesta 22.5.2017:

”Rovaniemellä on maanantaina Suomen rauhanpuolustajien mielenosoituksia lentoharjoitusta vastaan. Järjestö on kertonut, että mielenosoitukset järjestetään harjoituksen aloituspäivänä Rovaniemellä lentokentällä ja Lordin aukiolla, ja niitä seuraa rauhanaiheinen seminaari Lapin yliopistolla.

Rovaniemen lentokentän parkkipaikalle kerääntyi aamulla yhdeksältä noin 30 mielenosoittajaa, joilla oli banderolleja monella eri kielellä, muun muassa tekstillä ’U.S. Army go home’ ja ’Peace’.”

Kuiskaus hiljaisuuden keskellä.

The Lost Pines of Central Texas reveal why DROUGHTS are caused by cuttin...

Vasemmisto-oikeisto-jako ei katoa

Politiikassa toimiminen ei ole pelkkää puhetta tai sanapeliä. Vasemmisto–oikeisto-jako on edelleen olemassa aivan riippumatta siitä, miten ihmiset sen käsittävät.

Vasemmisto ja oikeisto ovat todellisuutta ja kuvaavat maailman perusristiriitaa työn ja pääoman välillä. Tämä on olennaista, ja se lyö itsensä läpi kaikessa yhteiskunnallisessa, niin kansallisessa kuin kansainvälisessäkin.

Jokainen käsittää asiat tietysti omalla tavallaan jo pelkästään sen vuoksi, että jokaisella sanalla on jokaiselle ihmiselle oma merkityksensä (denotaatio) ja arvosisältönsä (konnotaatio). Lisäksi keskeinen merkitys tulee kontekstista.

Pelkkiin mielikuviin asiat eivät pysähdy, vaikka lopullinen puheen sisältö muodostuukin vastaanottajan päässä. Sanoilla manipulointi on totalitarismia, ja siksi jokaisen olisi syytä opetella lähilukua ja media-analyysiä.

Esimerkiksi globalismi ja suverenismi eivät ole yhteismitallisia oikeiston ja vasemmiston kanssa, vaikka jossain olen nähnyt väitettävän, että edellisillä käsitteillä voisi ja pitäisi korvata jälkimmäiset. Minä pidän vasemmistoa ja oikeistoa edelleen varsin käyttökelpoisena vastaparina, kun puhutaan työstä ja pääomasta sekä niiden välisestä ristiriidasta.

Globalismi edustaa kansainvälistä keskittynyttä rahavaltaa finanssimaailmassa. Globalisaation hyödyt ovat ihmiskunnan suurimman osan ulottumattomissa, jos muu maailma ei kykene kansainväliseen solidaarisuuteen.

Suverenismin ylikorostaminen voi puolestaan peittää äärikansallismielisyyden tunnettuine seurauksineen. Kiihkokansallisuudessa ei ole mitään ihailtavaa.

Jos näitä kahta käsitettä halutaan tarkastella vasemmisto–oikeisto-akselilla, niin kiihkokansallisuus johtaa helposti äärioikeistoon tunnettuine seurauksineen. Kansainvälinen solidaarisuus puolestaan ilmentää vasemmistoa parhaimmillaan.


Kuva (Ssolbergj via Wikimedia Commons [CC3.0]): EU-parlamentin poliittiset jakaumat vuoden 2009 EU-parlamenttivaalien jälkeen.

Ida Matilda Lindell - Arjen sankari

Ida Matilda Lindell – Arjen sankari

Kaija Olin-Arvola 1.11.2008

 Mummu Ida Matilda Lindell ja

Liisa Kyllikki Olin.

Ida Matilda Lindell os. Nyman oli minun mummuni. Hän syntyi Sammatissa Kirman talon mailla Varon torpassa Lohjanjärven rannalla. Hänen isänsä oli Juho Nyman ja äiti Matilda Gustava Tamlander, jonka omistama rukouskirja vuodelta 1885 nyt on minulla. Kirjan kansilehdellä on Gustavan kirjoittama elämänohje: Anokaa niin teille annetaan. Etsikää niin te löydätte. Kolkuttakaa niin teille avataan.

 Juho Viktor Lindell 2.12.1887-6.5.1918

Ida Matilda Lindell os. Nyman 20.7.1881-31.12.1953

Juho Akusti Åhl 18.4.1880-20.5.1956

Mummu oli työteliäs ihminen. Hänen kerrotaan kutoneen jopa kävellessään kirkkoon. Kaiken taloudessa tarvittavan hän teki itse. Pellosta otettiin ruoka ja vaatteet. Kudottiin, virkattiin ja neulottiin, koruompeluakin harrastettiin. Luonnon väreillä värjätyistä pellavalangoista syntyi sointuvaraitainen keinutuolinmatto, joka nyt on kunniapaikalla minun seinälläni. Karja hoidettiin ja pellot viljeltiin. Suuri silppukori selässä, sirppi kädessä mummu kävi keräämässä eläimille rehua teiden varsilta.

Sukujaan Ida Matilda Lindell oli Gabriel Niilonpoika Enqvistin jälkeläisiä Johanin sukuhaarasta. Hänen isänsä äiti Maria Lovisa Varelius oli Elias Lönnrotin viides serkku.

Mummu oli saanut viljeltäväkseen Koivunummen torpan Sammatin Luskalassa. Siinä hän ahersi yhdessä miehensä Viktor Lindellin kanssa. Taksvärkkiä he tekivät Enqvistin taloon Leikkilässä. Mummu piti myös pientä kauppaa ja Vihtori ajoi postia Fiskarista. Tätä varten hänellä oli postiprovninkiksi sanottu virka-ase, koska viime vuosisadan alussa vielä liikkuivat maantierosvot. Tarina kertoo, että pitkillä metsätaipaleilla hevosen kelloon laitettiin sammalta, etteivät rosvot olisi kuulleet postin kulkua.

Kaikesta vaivannäöstä huolimatta ajat olivat ankeat. Nälkä uhkasi köyhää kansaa. Taksvärkkiä kiristettiin kaiken aikaa. Ensimmäinen maailmansota vaati veronsa. Parin vuoden välein syntyivät tyttäret Hellen Maria, Helvi Lea ja Anna Kyllikki. Esikoisen jälkeen syntynyt Martti Armas kuoli vain kolmen kuukauden ikäisenä.

Olot Suomessa muuttuivat koko ajan tukalammiksi. Ihmisten sietokyky alkoi saavuttaa rajansa. Suojeluskuntia perustettiin ja suomalaisia nuoria miehiä lähetettiin Saksaan jääkärikoulutukseen. Myös työväen ja torppareiden oli ennakoitava tulevaa. Ajanhenki puhalsi kylmänä ihmisten niskaan. Venäjältä kuuluivat kummat soitot.

Minä muistan mummuni tiukkana, mutta rakastavana ja huolehtivana ihmisenä. Olin lapsena usein mummun luona, kun äidillä oli kädet täynnä työtä rintamamiestalon rakentamisessa ja kahden sisaruksen hoitamisessa. Ei siihen aikaan ollut minkäänlaisia kodinkoneita. Pulsaattorikone ja pölynimuri tekivät vasta tuloaan. Rintamamiestalon isä rakensi hartiavoimin mummun tilasta lohkotulle tontille, jonka nimeksi annettiin Sarkamaa.

Mummu oli hyvin kiinnostunut kaikesta uudesta. Kolmekymmentäluvulla taloon hankittiin kidekone, josta kyläläiset kävivät kuuntelemassa maailman uutisia. Mummun vanhuudenmökin seinällä oli suuri puhelin, jonka hän oli ostanut jo ennen sotia. Puhelimesta kävivät soittamassa muutkin kylän asukkaat tarpeen niin vaatiessa. Joskus kuuluvuus oli erittäin huono. Ennen sotia Hellen soittaessa sulhaselleen yhteys katkesi melkein kokonaan, jolloin Helle epäili jonkun ylimääräisen olevan langalla. Mihin epäilyyn vieras ääni vastasi: ”Puhuka vaan, ei tääl kukaan kuuntele.”

 Reipasta väkeä auttamassa Iitua heinätöissä.

Vasemmalta: Helle, Kyllikki, Iitu.mummu, Helvi ja Hannes Nuori poika edessä on Vihtorin siskon poika Antti.

 





Lintellin likat uusissa koltuissaan. Vasemmalta: Helvi Lea, Anna Kyllikki ja Hellen Maria. Kyllikin sylissä Mokuli-kissa, jonka kanssa äiti kertoi tanssineensa.

Mutta pelkkää tanssia lapsuus ei suinkaan ollut. Usein iloa himmensi herjaus punikinkakarasta.

  

Ooli-setä, Kosken Antti ja Liisu-hevonen Koivunummen 

pihalla, jota koristivat ikivanhat koivut, sireenimaja, 

kukkapenkit, omenapuut ja marjapensaat.

Kalleimpana aarteenani minä pidän mummun vanhaa ompelukonetta, Singeriä. Vaari kävi sen Salosta ostamassa ja siitä on yhä tallella kauppakirja, jossa lukee:

Salossa 28. marraskuuta 1913 1 Singer ompelukone, nimellä 102t3k No: T3789692 ja arvo Sataviisikymmentä (150), jonka Te saanotusta päivästä marraskuun 18 päivään 1916 olette suorittanut, niin että kone nyt on omanne.

Kun vaari reellä toi ompelukoneen kotiin ja kantoi sen tupaan, mummu sanoi: ”Mitä mää tommossel teen?” Mutta siitä alkoi mummun halu uusiin ihmeisiin. Mummun tyttäret ompelivat Singerillä pukujaan ja kapioitaan. Kone päätyi Kyllikille, koska hänellä oli lapsia ja hän sitä kipeimmin tarvitsi.

Ja Kyllikki ompeli. Muistan aina inhonneeni vaatteiden sovittamista, kun piti seistä liikkumatta tuolilla ja nuppineulat pistelivät. Ensimmäiset kaupasta ostetut vaatteet taisin saada vasta, kun menin oppikouluun.

Mummun luona sain osallistua monenlaisiin puuhiin. Sain tiskata ja leipoa. Minä olin mummun pikku-piika, joka pesi nenäliinoja pesuvadissa tuolin päällä. Hankasin saippuaa ja vaahdotin. Kun naapurin Alli tuli kahville, minulle katettiin oma kuppi ja pipari tuolille, jonka jalat olivat täynnä toukan seulomia reikiä. Alli sanoi aina, että minusta tulee isona hänen miniä-piikansa. Mutta ei tullut. Allin pojalla oli reikä sydämessä ja hän kuoli nuorena.

Mummun tuvan kaapissa oli pahvisessa ruokasoodapurkissa kosmoskyniä, joiden toinen pää antoi sinistä ja toinen punaista väriä. Sylkeen kastettuna väri levisi mukavasti. Muistan yhä elävästi mummun ruokakaapin tuoksun, joka muistutti kuivattua sipulia ja teetä. Mummulla oli myös riffelitaulu ja riffelikyniä, joilla hän opetti minua tekemään ensimmäisiä kirjaimiani.

Muistan kuinka kerran seisoin mummun keittiön pienen pöydän takana ja katsoin ylös taivaalle, missä mäntyjen latvat liikkuivat leppeässä kesätuulessa huikaisevan sinistä taivasta vasten. Muistan ajatelleeni: ensi kesänä, minä näen tämän pöydän yli suoraan ikkunasta ulos. Se oli hetki, jolloin tajusin, että minä olen minä. Tuli kohisi hellassa.

Mummu arvosti osaamista ja tietämistä. Joka päivä menimme tuvan nurkassa olevaan sivustavedettävään sänkyyn vällyjen alle ja mummu luki minulle harmaalla villalangalla sidottua Jörö-Jukkaa ja muita kirjoja. Muistan hänen suonikkaat kätensä, joissa valtimot sykkivät lujasti ja rauhallisesti. Muistan hänen hiljaisen, tasaisen äänensä, johon minä nukahdin.

Mutta mummu nousi askareilleen. Kerran hän oli leiponut pullaa niin, että minä en saanutkaan olla mukana. Itkuuni mummu vastasi ottamalla pullan sisältä kuumaa leipää, josta minä leivoin oman pienen pullani.

Mummun mökin takana oli pieni lampi, jota sanottiin protiksi. Sinne mummu oli tuonut järvestä ulpukoita ja lumpeita ja aivan lammen peränurkassa leppien alla kukkivat vehkat. Keväisin lampi oli täynnä sammakonkutua. Suuret sudenkorennot syöksähtelivät lammen yllä siivet välkkyen. Niitä minä pelkäsin. Aurinko paistoi ja vesimittarit mittasivat.

Mummun mökistä alkoi Vääräkorpi. Sinne ei ollut lupa mennä. Joskus yhdessä mummun kanssa käytiin ihastelemassa pientä lähdettä, jonka vesi oli kirkasta ja kylmää. Sitä juotiin kämmenestä. Mummu kertoi minulle sinipiioista ja keijukaisista, tontuista ja menninkäisistä. Minä olin mummun oma sinipiika tai punahilkka aina sen mukaan, minkä väriset vaatteet minulla oli.

Vesihiisi asui syvällä pimeässä kaivossa, jonne ei saanut koskaan kurkistaa yksin. Kaivon lähellekään ei saanut mennä, koska vesihiisi olisi saattanut napata koska tahansa. Erityisesti se vainosi pieniä, yksinäisiä tyttöjä.

Mummun kukkapenkissä kasvoi monenlaisia kukkia. Minä pidin suuresta särkyneestäsydämestä, joka on yhä minun lempikukkani. Pellon pientareella kypsyivät ahomansikat ja mäntyjen juurella mustikat. Pitkin pihan polkuja vaelsivat muurahaiset ja minä muistan vieläkin auringon kuumentamien neulasten tuoksun. Puarissa, joksi puuliiterin vieressä olevaa aittaa kutsuttiin, haisi kissan pissa. Sen vintillä oli suuri kukkakori, joka oli täynnä kortteja. Niitä minä sain joskus puarin hämärässä katsella. Pöly leijui valo siivilöityessä seinän raoista. Äitienpäiväkorttien punaiset silkkinauhat hehkuivat.

Mummun luona päivät kuluivat tasaisesti, mutta naapurin pojan kanssa ei saanut leikkiä lääkäriä. Muistan vain kerran, kun me menimme kysymään mummulta, saisimmeko mennä talon taakse leikkimään. Mummu tietysti arvasi asian. Olin juuri kurkistamassa pojan suuhun, kun mummu tuli piiska kädessä nurkan takaa. Hän ajoi pojan kotiin ja minä sain kovat pauhut. Mummun piiska oli vain pelote.

Iltaisin mummu vei minut kotiin ja haki taas aamulla takaisin. Minulla oli oma puinen, punertava puhelin, jossa oli pieni veivi. Sillä minä illan tullen soitin taksi-Rantaselle, josko hän tulisi meitä kyytiin. Mutta ei tullut taksi-Rantanen. Yhdessä minä ja mummu kuljimme kotiin ja pimeässä myrskylyhty heilui askelten tahdissa. Mummu sanoi usein, että minä kyllä näen pimeässä, koska minulla on kissan silmät ja niin minulla onkin.

Mummu uuden talon seinustalla Hellen, Helvin ja Kyllikin kanssa. Talo on saanut laudoituksen ja uuden maalin.

 

Kyllikin lapset Liisa, Kaija ja Ritva Sarkamaan omenia syömässä. Reima on päässyt Ruokosuon Leenan syliin.

Mummun elinkumppani oli Juho Akusti Åhl, jota Ooli-sedäksi kutsuttiin. Hän oli alun perin ollut mummun siskon mies. Mummun sisko Tekla Maria vietiin toukokuussa vuonna 1918 Västankvarniin, missä Västnkvarnin pojat pitivät häntä pari viikkoa vankinaan ennen kuin teloittivat. Raiskauksesta ei puhuta.

Tekla oli ollut keittäjänä työväentalon rakennustyömaalla. Häntä syytettiin vakoilusta. Taisteluihin hän ei ollut missään vaiheessa osallistunut.

Tekla Maria Åhlin 
viimeinen matka.

Ooli-setä oli itsekin ollut mukana työväenyhdistyksessä ja johtanut Sammatin työväentalon rakentamista. Ammatiltaan hän oli sahanasettaja. Hänen kerrottiin olevan niin vahvan, että hän pystyi nostamaan linja-auton ojasta. Ooli-setää syytettiin pommin paiskaamisesta sammattilaisen päälahtarin taloon, mutta todisteita tästä asiasta ei ole. Liiterin seinään kiinnitetyssä lapussa tekijäksi ilmoittautui: ”Kuusi pelkäämätöntä miestä”. Ooli-setä jäi kuitenkin kiinni ja hänet passitettiin Tammisaaren vankileirille.

Kun hän sieltä vapautui, hän oli nälkäinen ja kurjassa kunnossa. Hän kertoi ensimmäisen ajatuksensa olleen, että hän menee Sammattiin Iitun tykö, koska siellä on ainakin perunaa ja leipää. Iitu tiesi, että nälkiintyneen miehen ruokahalu on herätettävä hitaasti ja Ooli-setä alkoi voimistua. Hän pelastui.

Kansalaissodan jälkeen Iitu sai lunastettua torpan itselleen. Monet pitkät illat hän joutui asiasta Enqvistin talossa neuvottelemaan ennen kuin kaupat syntyivät. Naapureiden kertoman mukaan valot tuvassa paloivat tuolloin myöhäisiin öihin.

Mutta miestä Iitulla ei enää ollut. Hänen miehensä Vihtori oli yrittänyt pakoilla valkoisten vihaa Ruokoparman luolassa Enäjärven rannalla. Hänet ja hänen kaksi toveriaan kuitenkin ilmiannettiin ja kiinniotossa 1.5.1918 Vihtori haavoittui päähän ja reisiin. 

 Äitini Anna Kyllikki Lindell 

Vihtoria ei kuitenkaan viety suorinta tietä Myllykylän Ylitaloon, jonka navetassa vankeja pidettiin. Ensin hänet talutettiin omalle kotipihalleen naama ja jalat verisinä pienten lasten ja vaimon eteen. Yksi kiinniottajista, opettaja Louhiluoto, sanoi: ”Kato ny Iitu Vihtoriis, Ny sää näät sen viimesen kerran.”

Ylitalossa tuona aika piikana ollut Siiri Aurila kertoi minulle, miten vankeja Ylitalossa halvennettiin, kidutettiin ja kiusattiin, miten heidän päälleen syljettiin. Viisi päivää myöhemmin miehet joutuivat kävelemään monen kilometrin matkan Tavolaan, missä heidät teloitettiin ja sotkettiin suohon. Matkan on täytynyt olla tuskien taival minun vaarilleni, jonka ainoa syntyi oli kuuluminen työväenyhdistykseen.

Vaaria ei armahdettu, vaikka hänellä oli kolme pientä lasta. Äitini oli tuolloin vain kaksi vuotias. Vaari teloitettiin siitä huolimatta, että hän oli vakavasti haavoittunut. Ainoa asia, josta häntä kyettiin syyttämään, oloi kuuluminen työväenyhdistykseen. Kun suojeluskuntalaiset myöhemmin etsivät asetta hänen kotoaan, he penkoivat jopa tuhkaluukut. Provninkia ei vain löytynyt. Kiinni otettaessa vaarilla ei asetta ollut.

Mummun anoppi Matilda Stenfelt menetti valkoisessa terrorissa Vihtorin lisäksi kaksi poikaansa aiemmista liitoistaan. Vain nuorin poika Oskari onnistui olemaan piilossa niin kauan, että olot vähän rauhoittuivat. Tammisaarelta hänkään ei välttynyt. Ja olipa eräs ison talon isäntä sanonut Teefaltin mummulle päin naamaa, että olisi se Oskarikin pitänyt tappaa, ettei se olisi jäänyt tänne vihaamaan.

Matilda Stenfelt saattoi hautaan kolme miestä ja kolme murhattua poikaa. Mökkiin laitettiin sähköt viisikymmentäluvulla. Aluksi tuvassa oli maalattia Pöydän vieressä helsinkiläinen kesävieras.

Mummun anoppi asui myös Sammatin Luskalassa pienessä mäkituvassa. Hän eli yli 90-vuotiaaksi. Eräänä talvi-iltapäivänä mummuu oli vieraillut anoppinsa luona ja oli palaamassa kotiin potkukelkassa hernesoppakulho lämpymäisinä. Tiellä Oskari tuli mummua vastaan ja mummu sanoi: ”Mene nyt Oskari nopeasti kotiin, siellä on ruokaa ja lettusia ja kaikki on vielä ihan lämpystä.” Kun Oskari tuli kotiin, äiti makasi kuolleena hellan vieressä.

Niin elämä kuitenkin jatkui. Mummu ja Ooli-setä rakensivat uuden talon ja tekivät tiilistä navetan muiden ulkorakennusten lisäksi. Tiiletkin tehtiin itse. Rakennuspuut saatiin omasta metsästä. Peltoja viljeltiin. Koivunummeen siirrettiin Suomen Pienviljelijäyhdistyksen harmaatiilinen viljamakasiini. Ooli-setä tilasi Pienviljelijälehteä, sillä hän halusi pysyä tiedon kehityksessä mukana.

Ooli-setä ja mummu elivät yhdessä mummun kuolemaan asti. Ooli-sedän sänky oli kammarissa ja sen vieressä oli keinutuoli. Siinä minä keinuin kuin mielipuoli enkä yhtään pelännyt, vaikka tuoli keikkasi monta kertaa ympäri. Lehtien vuosikerrat ovat edelleen tallessa isäni isän kirjoiksi sitomina.

Eikä siinä huoneessa sitten paljon muuta ollutkaan kuin piironki, jonka peili oli niin korkealla, etten nähnyt siitä itseäni. Muurin nurkassa oli komero, jonka lattialla oli merkilliseltä haisevia lehtiä, joissa kerrottiin maasta nimeltä Neuvostoliitto. Kun Turun tuomiokirkon kello löi kaksitoista kertaa, minun oli aika mennä päiväunille.

Mummu on minulle yhä yksi tärkeimmistä ihmisistä. Hänen huolenpitonsa ja rakkautensa on lämmittänyt minua ja auttanut kestämään vaikeinakin aikoina. Mummu opetti minut lukemaan ja kirjoittamaan. Mummun luona aapiskukko muni minulle tyynyn alle kultaisia unia.

Olin vain viisivuotias, kun mummu kuoli. Muistan vieläkin elävästi mummun hautajaiset. Muistan, kuinka kädessäni oli kimppu tuoksuvia freesioita. Muistan, kuinka isä nosti minut syliinsä, kun pudotin kukat syvään, mustaan hautaan.

Ne kukat putoavat ikuisesti.

Kuva Sammatin kirkosta mummun hautajaisista. Vasemmalta:

Ooli-setä, Hellen ja Jussi Jäntti, Reino ja Helvi Nurmi, 
Ritva, Liisa ja Kyllikki sekä Kaija ja Hannes Olin.

Kuvat ja teksti © Kaija Olin-Arvola 2008

Kannen kuva © Liisa Suominen, kuvassa Ida-mummu ja Liisa

Henkilöt:

Abraham Abrahaminpoika Nyman, s. 15.9.1791 Karjalohja, k. 4.5.1856 Karjalohja, Idan isänisä.

Maria Loviisa Nyman os. Varelius, s. 1.9.1807 Karjalohja, k. 20.11.1856 Karjalohja, Idan isänäiti.

Johan Juho Nyman s. 18.10.1839 Karjalohja, k. 26.11.1915 Sammatti, Idan isä.

Matilda Gustava Nyman os. Tamlander, s. 26.1.1847 Karjalohja, k. 28.9.1893 Sammatti, Idan äiti.

Jakob Johan Lindell, s. 27.2.1815, Nummi, Vihtorin isä.

Puoliso: 18.12.1885, Nummi.

Matilda Lindberg, Lindell, Stenfeldt, s. 2.12.1860 Nummi, k. 3.2.1951 Sammatti. Vihtorin äiti, Teefaltin mummu.

Viktor (Vihtori) Johan Lindell, torppari, postinajaja, s.2.12.1887 Nummi, k. (teloitettiin) 6.5.1918 Sammatti.

Puoliso: 3.5.1908 Sammatti.

Ida Matilda Lindell os. Nyman, s. 20.7.1881 Sammatti, k. 31.12.1953

(Sisarukset: Karl August, Amanda Sofia, Johan Robert, Gustav Edvard, Selim, Tekla Maria, Johan Adolf, Hilda Alina Nyman)

Lapset:

Hellen Maria Jäntti os. Lindell, s. 2.8.1908 Sammatti, k. 24.7.1993 Sammatti.

Martti Armas Lindell, s. 23.11.1910 Sammatti, k. 27.2.1911 Sammatti.

Helvi Lea Nurmi os. Lindell, s. 2.12.1912 Sammatti, k. 1.6.1977 Karjalohja.

Anna Kyllikki Olin os. Lndell, s. 28.11.1915 Sammatti, k. 3.12.1982 Sammatti.

Antero Johannes Hannes Olin, linja-autonkuljettaja, moniosaaja, s. 14.11.1912 Ul. Pyhäjärvi, k. 29.5.1963 Sammatti

Puoliso: 22.11.1938 Ul. Pyhäjärvi:

Anna Kyllikki Olin os. Lindell, s. 28.11.1915 Sammatti, k. 3.12.1982 Sammatti.

Lapset:

Liisa Kyllikki Suominen os. Olin s. 16.2.1946 Sammatti.

Kaija Irmeli Olin-Arvola os. Olin s. 16.11.1948 Sammatti.

Ritva Annikki Paksula os. Olin s. 26.8.1950 Sammatti.

Reima Antero Olin s. 12.1.1956

Tekla Maria Åhl os. Nyman, s. 22.3.1884 Sammatti, k. 25.5.1918 Sammatti, teloitettiin Västankvarnissa.

Juho Akusti Åhl s. 18.4.1880, k. 20.5.1956 Sammatti.

https://fi.wikipedia.org/wiki/V%C3%A4stankvarnin_teloitukset