-
Jeesustakin mahtavampi Kela
-
Iiro Antero Karinpoika Arvola
Ja syy oli tietysti Kelan. Aina Kelan. Kuka on Kela? Onko hän kotona. Onko hän joku astraalihenkilö, jolla ei ole kasvoja tai jopa alien ulkoavaruudesta. Ainakin hänelä on rajattomasti valtaa.
Aamuyön tunteina kirjoitin sähköpostin sekä poikaani hoitaneelle Kirke Hellen Kukumägelle sekä ylilääkäri Riitta-Liisa Kantolalle.
Tilaisuuden lopuksi luin Iiro Arvolan runon:
Seitsemän päivää
Viikossa päivää seitsemän.
Jokainen päättyy hämärään.
Hämärästä jokainen alkaa.
Kulminaation välissä kulminaatio.
Paljon kertomista ei ole.
Kun siltä tuntuu ja asetat paperin kynälle alttiiksi
huomaat ei sanottavaa juuri olekaan.
Olimme jo lopussa, mutta Kirke Hellen Kukumägi sanoi vielä, ettei ketään voi hoitaa väkisin. Siihen minä vastasin: Olen harvinaisen tietoinen ajan hengestä Eestissä ja tuo, mitä sanoit heijastaa sitä mitä parhaiten.
Emme hyvästelleet.
Kirjeeeni psykopolilla pidetyn tilaisuuden osanottajille.
Koska olin melko varma, että lyhyessä tilaisuudessa ei juuri pääse mitään sanomaan ja tärkeinkin helposti unohtuu, olin aamuyöstä kirjoittanut ja lähettänyt viranomaisille sähköpostit.
Huomenta
Meillä on nyt epikriisit, jotka Iiro itse on kerännyt.
Niitä on suuri määrä ja niistä käy hyvin selville, että hän ei ollut mitenkään työkykyinen. Ainoa oikea teko olisi ollut saattaa hänet nopeasti työkyvyttömyyseläkkeelle.
Kyllä hänen työkykyään oli tutkittu jo enemmän kuin tarpeeksi ja uusi "tutkiminen" vei hänet entistä suurempaan ahdinkoon, niin että hän viimein päätti päivänsä ollen sitä ennen jo lääkkeiden yliannostuksen vuoksi 8.5. hoidossa ambulanssilla vietynä. Ja siiten vain kotiin eikä vieroitukseen ja terapeuttiseen hoitoon. Lääkemäärillä, joita hänelle annettiin olisi voinut tappaa norsun.
Kirjoitin eilen blogin, jonka jaoin ympäri fb:tä ja nettiä. Toivon että tutustutte siihen.
http://kaijaolinarvola.puheenvuoro.uusisuomi.fi/257143-mielenterveyden-avohoito-on-heitteillejattoa
Epiksäriiseissä voi lukea mitä tahansa.
Epikriisistä selvisi myös Iiron velkaantumisen vääristelyä. Ne olivat seurausta hänen viimeisestä yrityksestään työllistää itsensä yksinyrittäjänä, joka asensi antenneja. Velat eivät olleet siis seurausta holtittomasta luottokorttituhlauksesta.
Me varotimme poikaa ryhtymästä yrittäjäksi, koska starttirahoilla putsataan pelkästään työttömyystilastilastoja. Varmaan ymmärätte, ettei 700 eurolla kuussa paljon yritetä.
Poikamme piti kuitenkin päänsä ja oli innostunut, kunnes huomasi, ettei viivan alle jäänyt mitään. Laitteiden hankinnasta oli kertynyt jo velkaa ja alvia maksettiin osin luottokortilla.
Vielä tämän yrityksen jälkeenkin hän opetteli isänsä firmassa mittaustöitä, vaikka töitä ei edes ollut kunnolla jaettavaksi. Mieheni sairastuminen joudutti sitä, että pojan oli entistä enemmän otettava vastuuta. Parin yhteisen vuoden jälkeen yritys oli pakko lopettaa, koska Iiro ei jaksanut täysipainoisesti työskennellä, vaikka hän tunsi syvää velvollisuutta jatkaa isänsä yritystä. Vuodesta 1995 toiminut yritys lopetettiin nyt kesäkuussa.
Epikriisissä oli myös virheellinen tieto, jonka mukaan mieheni äiti olisi ollut skitsofreenikko. Ei ollut. Se oli minun äitini.
Olen itse sairastanut vaikean masennuksen, mutta olen parantunut iän myötä kaikenlaisissa taisteluissa.
Äitini suvun puolella on ollut sekä itsemurhia että skitsofreniaa, mutta miten paljon olisi ollutkaan, jos lähes koko sukua ei olisi tapettu valkoisen terrorin ja vihan uhreina vuonna 1918.
Tammisaaresta on siltäkin ajalta hyvin ikäviä muistoja.
Tämän taistelun me aiomme jatkaa loppuun asti ja tulemme vaatimaan Iiron kolmelle lapselle korvaukset isänsä varhaisesta menetyksestä ilmeisen väärän hoitopolun valinnasta johtuen.
Yhteistyö tärkeää omaisten ja läheisten kanssa
Kun joka paikassa puhutaan yhteistyön tärkeydestä mielenterveyspotilaiden omaisten ja läheisten kanssa, niin minulle on syntynyt käsitys, että yhteistyötä ei edes haluta. Sen puutteella suojellaan vain hoitohenkilökuntaa, joka pelkää virheitä. Niistä saatettaisiin valittaa ja niin kuin blogistanikin ilmenee, kyse on myös vastuun välttämisestä tai suoranaisesta välinpitämättömyydestä.
P.S. edellisestä unohtui vielä sanoa, että pojan työkyvyn arviointiin olisi riittänyt 10 minuutin puhelu meille. Me olisimme voineet kertoa paljon. Se olisi ollut oikeanlaista yhteistyötä läheisten ja sukulaisten kassa.
Jälkikirjoitus
Pojalla oli ja on edelleen vinot pinot avaamattomia ja avattuja kuoria. Starttirahayrittäjän hullunmylly pyöri koko ajan entisä kiivaammin.
Yritin sanoa Let it be. Mutta ei auttanut enää. Kun Iiro vuodenvaihteessa pääsi psykopolille, oli hänelle luvattu jouduttaa b- todistusta, että saisi eläkkeen ja että pääsisi velkajärjestelyyn, mutta virolainen psykiatri rupesikin kyttäämään fyysistä suorituskykyä ja asiat pitkittyivät ja mutkistuivat.
Pojalla oli jo kahden vuoden sairausloma reuman ja muiden raskaissa töissä syntyneiden kipujen ja särkyjen takia.
Eli niin kuin Ruotsissa mielenterveyshoitajana työskentelevä ystäväni sanoi - Rupesivat korjaamaan rappuja, kun vintti paloi ja oli jo tulessa.
Saatana.
Mies masentui ja uupui vain lisää siinä pompotuksessa, että jokainen sen näki paljaalla silmälläkin. Ja sitten kävi niin kuin kävi. Poikani hirtti itsensä.
Ystäväni Jugoslaviasta Amerikkaan muuttanut Milutin Kukavican sanoin:
Yes he was brave enough to go into absolute freedom... (Hän oli kyllin rohkea mennäksseen absoluuttiseen vapauteen.)
Siinäpä tonkivat nyt epikriisejä ja paperipinojaan.
Kuinka moni tekee tämän saman? Tänään, huomenna ja joka päivä keskimäärin kaksi ja puoli ihmistä.
Kiitos Suomen kapitalistit, korruptoituneet poliitikot, globalistit ja sotahullut huru-ukot.
