Domenico Girlandaio An Old Man and His Grandson 1480, Louvre
Tiistaina alkoivat täälläpäin koulut. Minä paistoin lettuja niin kuin aina silloin, kun lapsenlapset vielä kävivät luonani iltapäiväkerhossa koulun jälkeen. Nyt ei ollut lapsia eivätkä letutkaan maistuneet samalta kuin ennen. Ei ollut mansikoita. Ikävä oli.
Tämä laittoi ajattelemaan lapsenlasten ja vanhusten välejä. Historian kuluessa yhteiskunnan suhtautuminen on vaihdellut suuresti niin lapsiin kuin vanhuksiinkin.
Le Temps –lehdessä kirjoitettiin 5.8.1885, miten kurja on ikäihmisten osa, kun heitä nöyryytetään, pidetään nälässä ja lähetetään kerjuulle. Isovanhemmat kiintyvät usein lapsenlapseensa, mutta isona ”vesseli vetäytyy syrjään” niin kuin kaikki muutkin. Émile Zola on kuvannut lapsen ja vanhuksen molemminpuolista kiintymystä aina siihen päivään asti, kun poika koulusta tullessaan ei lähde häntä hakemaan tulleen vanhuksen mukaan, vaan yhtyy tovereittensa kanssa pilkkakuoroon.
Vanhuksia ja lapsia on usein verrattu toisiinsa. Kreikkalaisissa tragedioissa lapsi ja vanhus muistuttavat toisiaan voimattomuudessaan.
Monilla luonnonkansoilla lapsuus ja vanhuus yhdistettiin. Molemmat elivät siirtymätilassa: Lapsi oli juuri syntynyt tuonpuoleisesta, jonne vanhus oli menossa.
Victor Hugo sanoo lasten ja vanhusten välillä vallitsevan henkisen yhteyden. Kummalekaan ei sovi muiden ihmisten moraali ja pikkumainen järkeily. Naiiviudessaan ja viisaudessaan kumpikin ovat lähellä maailman mysteerejä, lähellä Jumalaa.
Kuvataiteessa vanhukset esitetään usein joko kaunistellen ja romantisoiden tai vastenmielisen rumiksi.
Lapsi näkee asian toisin. Kun itse jo mieluummin kiiruhtaa kaikkien peilien ohi, tuntui hyvältä, kun Sielunveli (12v) sanoi: - Minusta sinä olet aina ollut tuon näköinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti