Frida Kahlo
Vaikka ohjelmassa ansiokkaasti kyseenalaistettiin joitakin käytäntöjä, ei paikoin saattanut olla aivan varma, etteikö kyseessä sittenkin olisi ollut myös myynnin edistäminen: Uusimpana tuotteena peräaukon valkaisu.
Kantaa ottamatta verrattiin vaginan muotoilua naisten sukupuolielinten silpomiseen.
Vaarin omalle lemmikilleen vähistä rahoistaan kustantamia silikonitissejä pidettiin luonnollisena asiana, vaikka mummin kasvoilta voi lukea toisenlaisenkin mielipiteen.
Viidestoista elokuuta vuonna 2010 kirjoitin ihka ensimmäisen blogini Aamulehteen otsikolla: Voi vittu, mikä vagina.
Tämän otsikon jälkeen blogi-pohjaan laitettiin automaattinen sensori tähdittämään vaarallisia sanoja. Siveellisyys ennen kaikkea! Pommeja saa pudottaa, mutta niiden kylkeen ei saa kirjoittaa fuck, niin kuin Katri Vala aikoinaan kirjoitti.
Samasta syystä en kykene täysin oikein lainaamaan André Brinkiä: ”Koskettaessaan tai vastatessaan kosketukseen jokainen erillinen jäsen muuttuu lihasta ja verestä irronneeksi ihmeeksi, joka tuikkii omassa valossaan mutta palamatta pois. Minä tiedän, että pystyn nimeämään jokaisen niistä erikseen ja että silloin jokainen nimi merkitsee enemmän kuin se on merkinnyt ennen, jokainen on seesam ja shibbolet, jokainen on merkitystä loistava kynttilä tai ehkä kirous, jonka otan mielihyvin päälleni. Silmä, suu, korva, olkapää, kyynärpää, käsi, lanne, selkä, jokainen on runon alkusäe, joka luo lumoa, kohottaa huntua. Varvas, jalka, nilkka, polvi. Reisi. Minä lausun sinut. Sinä äännät minut äärimmilleen. Ja nyt kuiskaan sen pyhistä pyhimmän, lapsuuteni sanan: filimandorus. Mutta menen vieläkin pitemmälle, ikiaikaisempaan manaussanaan – tämähän on paluuta alkulähteille –, ja sanon muitta mutkitta, kaikesta loukkaavuudestaan ja rienaavuudestaan riisuttuna: vittu.”
(André Brink, Vielä kun muistan, Suom. Seppo Loponen, WSOY Helsinki 2006)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti