Koko Berliinin matka oli jonkinlaista hyvästijättöä
entiselle kotikaupungilleni. Päätin siksi kiivetä myös Berliinin tuomiokirkon
huipulle. Kun pääsin kuudenteen kerrokseen, oli pakko pysähtyä läähättämään.
Oikean keuhkon ylälohkon puuttuminen ei ole leikin asia eikä ole
sepelvaltimotautikaan.
Minun jälkeeni tuli vanhempi pariskunta. Rouva huolestui
kovasti ja käski minut istumaan ikkunasyvennykseen lepäämään. Mies otti
kamerani ja sanoi, että voi käydä ottamassa minulle kuvat kupolitasanteelta.
Rouva kyseli huolestuneena vointiani: Ottako sydämestä? Onko paha olla?
Haluanko pirskahduksen hajuvettä piristykseksi? Kun hengitykseni vihdoin
tasaantui, sain kerrottua, että minulla on ollut keuhkosyöpä ja siksi oikealta
puolelta puuttuu ylälohko. Kerroin, että olen jo kerran Turkissa uinut itseni
kuoliaaksi. Rouva katsoi minua kuin ihmettä ja taputti olalle: — Olette ollut
hyvin onnekas.
Kun mies viipyi, sanoin naiselle, että myös hän voisi kyllä
kiivetä ylös. — En minä voi teitä yksin jättää, hän sanoi. Nainen kysyi, mistä
olen kotoisin. Vastasin: — Suomesta. Hän ilahtui, sillä hän oli ollut
opettajana jo DDR:ssä ja hänellä oli ollut vaihto-oppilaita Suomesta. — Suomi
on niin vaikea kieli, hän sanoi: — Minä osaan vain luetella yksi, kaksi, kolme.
Mies palasi. Hän oli kuvannut 360 astetta Berliiniä sieltä
ylhäältä. Matkani parhaat kuvat. Hän oli laskenut puuttuvat askelmat, joita
minä en jaksanut kiivetä. Niitä oli tasan 100.
Minä kiittelin ja toivottelimme toisillemme kaikkea hyvää.
Matka alas oli helppo ja kevyt. Jotenkin minulle syntyi tunne, että tässä oli
nyt se kaikkein paras, mitä DDR:n sosialismista oli jäänyt jäljelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti