Kuva: Kaija Olin-Arvola
Itse olen sitä mieltä, että jos pitää priorisoida, niin asetan etusijalle lapset ja nuoret. He ovat tämän maan ja koko maailman tulevaisuus ja tulevaisuuden päättäjät. Heille pitää turvata ihmisarvoiset elämisen edellytykset ja oikeudet. Näin ei ole parhaillaan ja nykyisen hallituksen pyrkimyksistä päätellen kehitys on kulkemassa huonompaan suuntaan.
Meillä on säädetty nuorisotakuulaki, joka ei käytännössä takaa mitään. Kaikenlaista puuhapajaa on perustettu, mutta niihin määrääminen on enemmän keppiä kuin porkkanaa. Palkkaa ei ja tule ja usein myös itse taloudellisissa vaikeuksissa joutuvat vanhemmat joutuvat vielä sponsoroimaan matkat velvoitetyömaalle.
Kun itse lähdin maailmalle isäni kuoleman jälkeen 14-vuotiaana 60-luvun alussa, oli mahdollista valita eri ammateista. Töitä oli kotiapulaisesta rahastajaan ja kaupanmyyjästä sisälähettiin tai reikäkorttilävistäjään.
Ensimmäinen työpaikkani oli sokerijuurikaspellolla, missä taimien harventamisesta sai pennin metri. Kotona oli tiukkaa, koska perheessä oli vielä kaksi minua nuorempaa lasta. Niin tuli lähtö maailmalle. Kovin kokemus oli, kun seisoin Salon vanhalla sillalla, johon kuljettaja minut jätti. Seuraavana aamuna seitsemältä olisi pitänyt olla töissä baarissa, mutta asunnonvälityksessä tarjottiin vain ei-oota. Sieltä neuvottiin menemään osoitteeseen, jossa oli juuri vapautumassa toveriasunto. Se olisi ollut kuitenkin vapaa vasta kahden viikon kuluttua, mutta ystävällinen rouva antoi minun nukkua sen ajan omassa keittiössään. Kuka nykyisin suostuisi samaan?
Kadonneet nuoret
Tänä päivänä on Suomessa kateissa 50 000 lasta ja nuorta, joista kukaan ei tiedä mitään. He ovat kateissa. Heillä ei ole työ- eikä koulutuspaikkaa. Tätä varten kuntiin palkattiin etsiviä nuorisotyöntekijöitä, mutta tulosta ei ole syntynyt. Nuorilla tässä maassa on todellinen hätä.
Olin suuresti hämmästynyt, kun jouduin itse hoitamaan erään nuoren ”löytymistä” ja löysin Hikikomeron, Se on netissä toimiva yhteisö, jossa syrjäytyneet nuoret vaihtavat kokemuksia elämästään. Sieltä he hakevat vertaistukea. Hämmästynyt olin, kun jopa Mannerheimin lastensuojeluliitossa ei tiedetty mitään nettifoorumi Ylilaudasta ja sen kansainvälisestä, japanilaisesta Hikkykomori-ilmiöstä alkunsa saaneesta, Hikikomerosta. Siitä eivät tienneet opettajat, sosiaalityöntekijät eivätkä rehtorit.
Kun tähän lisätään vielä, että usein eristäytymiseen kuuluu kaikkein raaimpien sotapelien pelaaminen, ei ole mikään ihme, että nuori tilaisuuden tultua on valmis kokeilemaan, miltä tappaminen ihan oikeasti tuntuu. Pidäkkeitä kun ei ole.
Näiden nuorten voidaan sanoa olevan syrjäytyneitä, sillä he ovat päättäneet elää elämänsä komeroissa ja laatikoissa. He hakevat ylemmyyttä sillä, että eivät ole kenestäkään riippuvaisia. He pitävät tavallisia nuoria ja muita ihmisiä lampaina. Tämä on kovaa julkikuvaa. Toisaalla jaetaan auliisti itsemurhaohjeita, kuinka esimerkiksi kannattaa syödä kourallinen vertaohentavia lääkkeitä ennen kuin hyppää katolta ja tappaa itsensä.
Itse olen tarkka siitä, milloin käytän sanaa syrjäytynyt tai syrjäytetty, koska tämä yhteiskunta kykenee kyllä tunnottomasti syrjäyttämään kenet tahansa, jolla ei ole voimaa ja tahtoa pysyä kovassa kyydissä mukana. Kukaan ei varmasti aivan ensimmäiseksi päätä vapaaehtoisesti syrjäytyä.
Olen facessa seurannut myös huostaan otettujen perheiden ja lastensuojelun uhrien kertomuksia. Nekään eivät ole kaunista luettavaa, koska monet pitävät itseään ihmiskaupan uhreina suhteessa huostaanottobisnekseen.
Nämä vanhemmat ovat sitä mieltä, että jos perheiden auttamiseen puututtaisiin ajoissa ja järeämmillä aseilla, huostaanotoilta vältyttäisiin ja tämä olisi myös yhteiskunnan kannalta halvempi ratkaisu. Rahastahan tässä kaiken aikaa puhutaan. Jos perheelle annettaisiin taloudellista ja käytännön apua, loppuun palamiselta vältyttäisiin. Lapset saisivat elää omissa perheissään, jotka kuitenkin lienevät se luonnollisin ja paras vaihtoehto. Oikeasta läheisen rakkaudesta syntyy rakkaus ja myötätunto, jota lapsi ei sijaisperheessä saa välttämättä koskaan kokea.
Pikavipit sosiaaliturva?
Yhtenä syynä kurjaan tilanteeseen pidän pikavippejä, jotka päättäjät ovat sallineet, paikatakseen niillä puutteellista sosiaaliturvaa.
Perhe on tai on ainakin ollut yhteiskunnan perusyksikkö. Ja se, miten holtittomasti vähävaraisiin perheisiin suhtaudutaan, tuntuu melkein ohjelmalliselta. Kun ihmisten välistä rakkautta ja solidaarisuutta ei ole, niin kaikenlainen hyväksikäyttö on huomattavasti helpompaa niin koko yhteiskunnan kuin maailmankin mitassa.
Ohjelmalliselta tuntuu myös ihmisten tyhmistäminen ja raaistaminen kaikenlaisen väkivaltaviihteen keinoin ja avulla. Raakuus synnyttää raakuutta, välinpitämättömyys välinpitämättömyyttä. Kun koulutuksesta leikataan, lisääntyy myös tietämättömyys ja yleissivistys ohenee. Hallittavia on helppo käsitellä kovilla otteilla. Tämän seurauksena entistä useammin nähdään kaduilla päivystäviä aseistettuja sotilaita ja poliiseja täysissä varusteissa, kuten nyt jo esimerkiksi Brysselissä on tapahtunut.
Sosiaalihuolto on voimaton
Sosiaalihuollosta minulla on pelkästään huonoja kokemuksia. Tämän vakuudeksi voin kertoa keskustelustani entisen lapsiasiavaltuutetun Maria Kaisa Aulan kanssa. Tämä tapahtui vähän ennen hänen eroaan tehtävästään, Hän kertoi minulle turhautuneensa työhönsä, koska sosiaalitoimistojen päätökset poikivat niin paljon valituksia, että Lapsiasiavaltuutetun toimisto ruuhkautui kaikista niistä eikä aikaa jäänyt enää mihinkään muuhun. Lastensuojeluntehtävät kunnissa tuntuvat rajoittuneen vain lastensuojeluilmoitusten vastaanottamiseen.
Nykyisestä lapsiasiavaltuutetusta Tuomas Kurttilasta tiedän vain sen verran, että hänen mielestään mihinkään ei voi puuttua, koska jokainen tapaus on yksittäistapaus. Näin varmaan onkin. Jokainen on yksittäistapaus ja yksittäistapauksena jokaiseen ihmiseen pitäisi myös suhtautua.
Lokakuun liikkeessä toimiva juristi Leeni Ikonen on sitä mieltä, että huostaanottoon turvaudutaan liian helposti tai että se on jopa ainoa auttava toimenpide. Huostaanotto on Suomessa miljardibisnes, kun yhteiskunta maksaa sijaishuoltajalle esim. 15 000 euroa/kk/lapsi. Nykyisen viiden lapsen sijasta suunnitteilla on lapsiluvun mahdollinen nostaminen sijaisperheissä kuuteen, vaikka vaikeuksissa olevissa perheissä kuudennen lapsen katsotaan lisäävän kaltoinkohtelun riskiä.
Jokainen lapsi on yksilö. Jokainen lapsi syntyy tähän maailmaan pyytämättään. Siksi meillä täällä jo olevilla on vastuu siitä, että jokainen lapsi saa ihmisarvoisen elämän.
Me puhumme kestävästä kehityksestä, mutta samaan aikaan maailmassa pistetään mielettömiä summia tuhoon ja tappamiseen. Jos tämä hulluus lopetettaisiin, jokaisen ihmisen kohtuulliset perustarpeet pystyttäisiin tyydyttämään kehdosta hautaan ja resursseja jäisi vielä ylikin. Ympäristö ja luonto kiittäisivät.
Rauha on kaikkien ihmisten, yhteiskuntien ja koko maailman ainoa kestävä vaihtoehto.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti