torstai 29. joulukuuta 2016

Pietari


Näin toimii taivas!

Hehkuu julmaa kauneutta,
kun kissasta tulee hiiri - räyhähenki.

Pitkähäntäinen viettelee ja vilkuttaa
nöyryytysnäytelmän kettuhenki
hehkuu kylmää valoa.

Näin toimii taivas.

Näin toimii ihminen.

Miksi kukaan toimisi toisin?


Nyt kahvi kupissa on
sopivaa
ennustamisen
aloittamiseen.

sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Pelastakaa ihmiset ennen pankkeja


Yhdeksänkymmentäluvun lama hoidettiin valtavalla omaisuusmassojen uusjaolla.

Toimivia PK-yrityksiä kaadettiin urakalla ja uhreja tuli enemmän kuin talvisodassa. Satojatuhansia ihmisiä viime lama kosketti, jos ei yrittäjänä, niin ainakin takaajana. Monet menettivät omaisuutensa, kaikkensa ja jopa henkensä. Monet ovat riippuneet elinikäisessä hirressä. Jotkut eivät vapaudu koskaan.

Laman selvittäminen on yhä kesken. Tapahtumaa koskevat asiakirjat on presidentti Tarja Halonen julistanut salaisiksi.

Eilen uutisissa kerrottiin tutkimuksesta, jonka mukaan myös nuoriso on kahtiajakautunut. Yhä useampi elää köyhyydessä eikä kykene siitä koskaan nousemaan. Yhä useampi sairastuu masennukseen.

Viime laman realisoinneissa otettiin pankeille useammankin sukupolven työ. Monelta meni perintönä saatu rintamamiestalo tai asutustila. Pääomat kasaantuivat entistä harvempiin käsiin.

Se sukupolvi, joka silloin yritti työllistää itsensä ja siinä sivussa myös muutaman vieraan on viimeisellä sillalla. Paluuta ei ole.

Heidän lapsensa ovat joutuneet aloittamaan kaiken alusta. Siten köyhyys periytyy jo kolmanteen polveen niin kuin sanassa sanotaan.

Nyt puhutaan syrjäytyneistä nuorista. Minusta tämä syrjäytyminen on eufemismi hirvittävimmästä päästä. Ihan niin kuin joku lapsi tai nuori tuosta vain päättäisi syrjäytyä. Vetäytyä syrjään yhteiskunnasta ja maailmasta, omaan masennukseensa ja kurjuuteensa.

Paljon rehellisempää olisi puhua syrjäytetyistä. Kilpailuyhteiskunta kun perustuu kokonaan sille ajatukselle, että heikot sortuu elon tiellä ja jätkät sen kun porskuttaa.

Ihminen voidaan syrjäyttää niin monella tavalla, mutta tärkein syrjäyttämisen keino on taloudellinen. Kukaan ei voi rahataloudessa elää ilman työtä ja toimeentuloa. Ja vallankin lapsilla ja nuorilla on valtavat paineet tämän kaupallisuuden keskellä: Miksei minulla ole, kun kaikilla muilla on? Lasten ja nuorten käytöstä ja tapoja kauhistellaan ja ihmetellään eikä aina ajatella omaa nenää pidemmälle.

Köyhän lapselle ei välttämättä jää muuta kuin kauhistuneiden aikuisten ahdistunut katse. En tarkoita, että ihminen selvitäkseen tarvitsisi ylenpalttista rikkautta, mutta terveen itsetunnon kehittymiseen tarvitaan turvatut olosuhteet. Terve itsetunto voi pelastaa ihmisen vaikeuksien keskellä.

Kuuluisan psykoanalyytikon Alice Millerin sanoilla: ”Tarkoitan terveellä itsetunnolla ehdotonta varmuutta siitä, että mielletyt tunteet ja toiveet kuuluvat omaan itseen. Tämä varmuus ei ole harkinnan tulos, vaan se on olemassa kuin sydämensyke, johon ei kiinnitetä huomiota, ellei se reistaile.

Tästä omien tunteiden ja toiveiden välittömyydestä ja luonnollisuudesta ihminen ammentaa lujuutensa ja itsekunnioituksensa. Hän voi ”elää läpi” tunteitaan ja olla surullinen, epätoivoinen tai avun tarpeessa tarvitsematta pelätä, että saattaa silloin sisäistetyn äidin tolaltaan. Hän saa hätääntyä, kun häntä uhataan, hän saa suuttua, kun hänen toiveensa eivät täyty. Hän tietää yhtälailla, mitä tahtoo ja mitä ei tahdo, ja pystyy ilmaisemaan tahtonsa välittämättä siitä, pidetäänkö hänestä vai vihataanko häntä sen vuoksi.”

Lasten syrjäyttämisen ketju on siis hyvin syvällä yhteiskunnassa. Toivoa nyt vain sopii, että viime laman ”hoidossa” tehtyjä virheitä ei tällä kertaa toistettaisi. Että tällä kertaa pelastettaisiin pankkien asemesta ihmiset.

Tämä runoilija Kaija Olin-Arvolan kirjoitus julkaistiin alun perin 25.11.2010 hänen Uuden Suomen blogissaan.

Jaa tämä:


Se pyörii edelleen

Vastavalkea 24.10.2016 https://vastavalkea.fi/2016/10/24/se-pyorii-edelleen/

Kun lähes neljä vuotta sitten kirjoitin tämän blogin, se perustui omiin huomioihini:

”Minun väitteeni on, että ihmisten tyhmistäminen on tietoista ja ohjelmallista tässä maassa ja koko läntisessä maailmassa. Tästä seuraa myös maailmanlaajuinen raaistaminen ja raaistuminen.

Tämän maailman tärkein arvo on raha. Tärkein ominaisuus ahneus. Mainokset parasta taidetta.
Pissa-, kakka- ja alapäähuumori kukoistavat. Kulttuuri ja taide ovat muuttaneet vessaan ja bordelleihin. Ja niiden arvostamisesta on tehty arveluttavaa.

Yhtenä esimerkkinä barbariasta on kirjojen hävittäminen. Kun asuntoa stailataan, ensimmäisenä ulos lentää kirjahylly. Piittaamattomuus vietiin huippuunsa ohjelmassa Ruotsin kaamein kämppä, missä kirjojen etumukset maalattiin eri väreillä ja lukukelvottomilla kirjoilla koristeltiin hylly.

Tällaisen huomion tein joulun alla matkalla Berliiniin: Ennen julkisissa kulkuvälineissä lähes kaikki lukivat, nyt räplätään kännykkää. Sama juttu Pietarissa.
Näin on sanonut Joseph Brodsky:
”Koska ei ole olemassa lakeja, jotka voisivat suojata meitä itseltämme, mikään rikoslaki ei pysty estämään kirjallisuuteen kohdistuvaa todellista rikosta; vaikka voimmekin tuomita kirjallisuuden konkreettisen tukahduttamisen – kirjailijoiden vainoamisen, sensuuritoimenpiteet, kirjanpolttajaiset – olemme voimattomia, kun tapahtuu pahin loukkaus: kirjojen laiminlyönti, niiden lukematta jättäminen. Sitä rikosta ihminen maksaa koko elämällään; jos rikoksentekijänä on kansakunta, se maksaa historiallaan.” (Suomentanut Kalevi Nyytäjä)” (Lainaus Matti Suurpään kirjasta Kuljin missä kuljin, Otava 2008)”

Eilen vastaani tuli Wikileaks-vuoto, joka varmistaa vanhan totuuden, että mikään maailmassa ei tapahdu sattumalta.

”Kuten olen maininnut, olemme kaikki tyytyneet haukkumaan/alentamaan hallintoa, poistamaan yleissivistys kouluista, ja yleisellä tasolla suunnittelemaan kansan tyhmentämistä tottelevaiseksi ja tietämättömäksi. Tietämättömyys pysyy, mutta tottelevaisuus haihtuu nopeasti. Tämä ongelma vaatii todella tarkkaa harkitsemista, eikä vain mielipidemittausten ajamaa tiedotusta”

Näin siis kirjoittaa Hillary Clintonin neuvonantaja Bill Ivey sähköpostissaan Clintonin kampanjapäällikkö John Podestalle.

Sivussa tällaisesta vaikuttamisesta ei ole Suomikaan.  Näin kirjoittaa Raimo Lintunen blogissaan Uudessa Suomessa:

” Yksi on kuitenkin ylitse muiden. Se on 2014 Huoltovarmuuskeskuksen yhteyteen perustettu Mediapooli. Kaikki Suomen suurimmat mediatalot, Alma Media, MTV, Sanoma ja Yle ovat mukana poolin toiminnassa.

Näin poolissa on koolla ja yhteiseen hiileen puhaltamassa koko porvarimedia. Mukana on varmuuden vuoksi myös Puolustusvoimien ja poliisin edustus.
Mediapoolin nykyinen puheenjohtaja on Ylen toimitusjohtaja Lauri Kivinen. Poolissa on myös sisältöryhmä, joka ohjeistaa mediaa ”informaatiosodan etulinjassa, luotettavan tiedon turvaamiseksi”.

Ukrainan kriisi ja Venäjän pyrkimykset ovat olleet poolin ja sen sisältöryhmän suurin ponnistus. Venäjää myötäilevät ”trollausilmiöt kun  ovat pyrkineet horjuttamaan suomalaisten perinteistä luottamusta joukkoviestintään”. Ja on taisteltava ”koti- ja ulkomaisten propagandasivustojen suoltamaa disinformaation vastaan”.

Toinen suuri Mediapoolin ponnistus on jukuripäisen Suomen kansan käännyttäminen Nato-jäsenyyden kannalle.

Elämme rikkaan kapitalistiluokan ja sotavalmisteluja tekevän kenraalikunnan ohjailemassa  klikkivallassa. Ne joilla on aineellinen valta, niillä on myös henkinen valta.”

Lähteet

http://raunolintunen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/212818-mika-ihmeen-mediapooli

Kaija Olin-Arvola on runoilija ja toimittaja.
Kuvitus: Mirja Helo.

On ajateltava voidakseen ajatella toisin

Tietokirjailija Matti Salmisen Toisinajattelijoiden Suomi on avartava ja kokoava kirja toisinajattelijoista viime vuosisadalla. Se esittelee lukijalle kunkin vuosikymmenen merkittävimmät toisinajattelijat, joita kertyy melkoinen määrä, mutta vain kaksi naista on silti kuin eksynyt joukkoon: Hella Wuolijoki ja Elvi Sinervo.

Ensimmäisenä esiin astuu Arvid Järnefelt, joka oli saanut vaikutteita Leo Tolstoilta. Hänen vaihtoehtonsa maailmalle oli kaikkien ulottuvilla:
”Eikö riitä, että vain lakkaatte tottelemasta, hävitätte ne aseet, jotka olette meidän käskystämme takoneet omaa orjuuttanne varten ja tunnustaudutte meistä vapaiksi ihmisiksi?” (Näin saarnasi Arvid Järnefelt Kallion kirkossa Helsingissä 20.5.1917.)

Mutta toisin kävi. Aseet otettiin esille tunnetuin seurauksin. Saksan sekaantuminen Suomen kansalaissotaan ratkaisi taistelun valkoisten voitoksi. Suomen porvarit saivat kyseenalaisen kunnian perustaa maailman ensimmäiset keskitysleirit ja työväenliike hajotettiin vähintään kahtia. Kommunistit joutuivat pakenemaan maan alle ja Neuvostoliittoon. Suomea hallitsi tynkäeduskunta, joka edelleen elätteli toiveita saksalaisesta kuninkaasta.

Omaa linjaansa ajoi Oskari Tokoi, joka kannatti Suomeen Sveitsin mallin mukaista järjestelmää kansanäänestyksineen kaikkineen. Kovan linjan kommunistit sen sijaan olivat jo langettaneet Tokoille kuolemantuomion.

Omia tuntojaan Tokoi purkaa kirjeessään Yrjö Kalliselle 12.3.1956:
”Olen ollut tavallaan kuin yksinäinen susi. Käsität, että ne syyt ovat vaikuttaneet myöskin minuun, joten saatan nyt olla myöskin teille vieras ja käsittämätönkin. Kun tunnen sinut toverina, jonka luotaus ulottuu syvemmälle elämän pohjavirtoihin kuin niiden pinnalla uiskentelevien, jotka työväenliikkeessäkin ajavat pieniä ryhmäetuja taikka suorastaan yksilöllisiä etujaan, rohkenen sinulle myöskin paljastaa itseni uskossa, että sinä myöskin minua ymmärrät paremmin kuin ne toiset.”

Tämä lainaus syvällisemmin kuin mikään muu paljastaa todellisen toisinajattelijan osan; ei vain toisena, vaan myös yksinäisenä.

Toisinajattelu viime vuosisadan alkukymmeninä liittyy pitkälti sodan ja rauhan kysymyksiin sekä suhteeseen Neuvostoliittoon ja kommunismiin. Näihin nivoutuvat yksittäisten ajattelijoiden mietteet, vaikka ajattelun sisällön oletetaan pitkälti olevan lukijan tiedossa. Vain oikeistososialidemokraatit Väinö Tannerin johdolla olivat yhteiskuntakelpoisia osuuskauppahankkeineen.

Ajan henki oli jäätävä. Sensuuri, kirjapainojen hävittäminen, väkivalta ja muilutukset, jopa tapot ja murhat olivat arkipäivää. Taistelua käytiin sanoista ja sananvapaudesta. Kun Arndt Pekurinen kieltäytyi aseellisesta palveluksesta, Suomi sai kyseenalaista huomiota ulkomaita myöden, kun monet tunnetut pasifistit, mukana Albert Einstein, ottivat asiaan kantaa. Vuonna 1931 säädettiin laki Lex Pekurinen, joka salli aseista kieltäytymisen myös eettisistä syistä. Pekurinen vietiin kuitenkin pakolla Jatkosotaan, missä hänet teloitettiin.

Oikeiston vallasta huolimatta monet yrittivät ajaa rauhan asiaa. Perustettiin mm. Rauhanliitto ja Tulenkantajat sekä Kiila, joiden piirissä rauhantyötä edistettiin.

Sodan aikana suurimpia rikollisia olivat rauhan puolustajat. Suomalaiset vankileirien saaristot vetivät vertoja vastaaville neuvostoliittolaisille. Viimeinen poliittinen vanki, joka teloitettiin muutama päivä ennen sodan päättymistä, oli turkulainen maalari Olavi Laiho. Hänen viimeiset tuntonsa julkaistiin Kiilan vuoden 1944 albumissa:
”Sattumaa vai ilvettäkö oli, että juuri tänään tuotiin aimo sylillinen tuoreenvihreitä nokkosia. Ne oli levitettävä vuoteeseen patjan alle, pitkin seiniä ja nurkkia. Nyt ne leyhkivät voimakasta tuoksuaan, nokkosen tuoksua. Juhannuslehdiksikö? Somasti sattui… Luteen myrkyksi ne! Juhannusyö – lutikat, nokkoset ja sinä. Kaunis kolmiyhteys.
Nokkonen – se olet itsekin! yhteiskunnan nokkonen, sosiaalisesti polttava, peloittava. Sinä olet täällä nokkosin koristellussa asumuksessasi, pienessä, likaisessa, luteitten lönsimässä kopissa – sellissä. Vankiselli ja vanki, poliittinen tutkintovanki, kuolemaantuomittu, Oulun lääninvankilassa. Nokkonen nokkosissa Juhannuksenakin.”

Vaikka yhteiskunta ennen sotia oli hyvin miesvaltainen, riitti vankilaan myös naisia. Heistä Salminen on valinnut liikenaisen ja kirjailijan Hella Wuolijoen, jolla vaikutusvaltaisena ihmisenä oli oma selli, jonka toiset vangit siivosivat.

Runoilija Elvi Sinervo vangittiin Suomen-Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuran joukkopidätyksessä 1941. Hänen asemaansa pahensi avioliitto tunnetun toisinajattelijan Mauri Ryömän kanssa. Elvi Sinervo ei vankilaan mennessään ollut kommunisti, mutta tuli sellaiseksi vankitoverinsa Aune Laurikaisen ankarassa seurassa. Naiset ystävystyivät, kun Sinervo kirjoitti Laurikaiselle runon, joka päättyi:

Älä katso minuun,
ylitseni katso, kauas.
Aurinkopoluilla kerran
laulamme yhteistä laulua
uudesta ihmisestä.

Viimeinen naisvanki, joka teloitettiin 28.9.1943, oli ompelijatar Martta Koskinen, josta Hella Wuolijoki kirjoittaa vankilamuistelmissaan:

”Hän oli suomalainen työläisnainen ja rakasti maataan ja kansaansa, antoi elämänsä sen vapauden puolesta…kantaen maanpetturin nimeä.
Hän kulki kuolemaan laulaen.”

Eräs tunnetuimmista toisinajattelijoista oli Yrjö Kallinen, neljä kertaa kuuolemaantuomittu mies. Hänestä tuli sodan jälkeen kenties maailman ensimmäinen ja ainoa puolustusministeri, joka oli vakaumuksellinen pasifisti.

Kuluttaja-lehdessä 19.12.1951 hän kirjoitti artikkelissa ”Rauhasta ja työstä sen hyväksi”:
”On helppo havaita että kulloinkin joutuvat suurimman käytön ja väärinkäytön alaisiksi ne käsitteet, joilla juuri siihen aikaan on suurin propaganda-arvo. Jos haluaa työntää esille esim. kansallisuuskysymyksen, silloin käsite ’isänmaallisuus’ venytetään, kunnes siitä tulee, kuten sattuvasti on sanotti ’kaiken lurjusmaisuuden pakopaikka”.

Rakentamisen aika

 

Sotien jälkeen alkoi Suomessa kasvun ja rakentamisen aika. Vasemmisto vapautui vankiloista ja vallasta taisteltiin vaaleissa. Kansallista sopua rakensi myös kirjailija Väinö Linna teoksillaan Tuntematon sotilas ja Täällä Pohjantähden alla. Kirjallisuuden valtavirraksi muodostui modernismi.
Merkittävien toisinajattelijoiden joukkoon nousivat mm. Pentti Haanpää, Pentti Linkola, Paavo Rintala, Pentti Saarikoski, Hannu Salama, Erno Paasilinna, Paavo Haavikko, Leif Salmén ja Jörn Donner.

Kun yhteiskunnalliset olot vakiintuivat ja hyvinvointia rakennettiin, kapinalliset äänet vaimenivat. Ja muutenkin voidaan pohtia, onko yhteiskunnallisessa eliitissä paistattelevista nepotistisen puoluediktatuurin oloissa todellisiksi toisinajattelijoiksi.

”Joka tapauksessa porvarihegemonia otti Suomessa yliotteen jo 1970-luvulla, vaikka sen näkyvimmät vaikutukset ajoittuvatkin vasta seuraavalle vuosikymmenelle. Vaikuttamismuodot olivat monet. Usean vasemmistolaisen ihmisen elämää rajoittaneet mustat listat elävät ja toimivat hyvin vielä 1960- ja 1970-luvun Suomessa, vaikka tavalliset suomalaiset epäilivät niiden olemassaoloa tai eivät olleet niistä kuulleetkaan. Kysyä sopii, kuinka monen lahjakkaan suomalaisen ura tyssäsi näihin listoihin, sen sijaan että he olisivat saaneet toimia omien periaatteidensa pohjalta suomalaisessa yhteiskunnassa”

Näin kysyy Matti Salminen kirjassaan. Hän sanoo myös:

”Jarkko Vesikansa ansaitsee suuren kiitoksen 2000-luvun alun paljastuksista. Lukekaa hyvät ihmiset Salainen sisällissota, niin tiedätte nykyisen yhteiskuntamme syntyhistoriasta paljon aiempaa enemmän. Teos on todellinen porvarillisen historian Kuka kukin on -kirja. Aina on hyvä tietää, mistä viisauden lähteestä nykyisetkin mielipidevaikuttajat ovat tietonsa alun perin ammentaneet.”

Matti Salminen päättää kirjansa tulevaisuuteen:

”Vuosituhannen alun myhäilevän porvarillisen itsetyytyväisyyden jälkeen Suomi on EU:n vanavedessä tullut yhä riippuvaisemmaksi globaalista taloudesta, lähes katastrofaalisin seurauksin. Vuosikymmenten varrella kansakunnan keräämää kansallisomaisuutta on myyty eritoten ulkomaalaisille sijoittajille pilkkahinnalla. Sijoittajien edun vuoksiko talvisodan ylistetyt sankarit taistelivat? Nykyisin jopa Suomen ulkopolitiikka ollaan ulkoistamassa Euroopan unionille. Nato odottaa nurkan takana.

Myös identiteettimme eli suomalaisuus on 2000-luvulla ollut kiihtyvällä vauhdilla häviämässä. Saimme hyvästellä kansakunnan toisen tukipilarin, oman rahan vuonna 2002. Suomen kansalta asiaa ei kysytty. Meille sanottiin, että olimme antaneet siihen luvan päättäessämme liittyä Euroopan unioniin vuonna 1995. Kiitos tiedosta.
Toinen suomalaisuuden tukipilari, suomen kieli on rapautumassa hyvää vauhtia. ”Haastavaa suuressa kuvassa.” Tällaisia kielikukkasia pulppuaa markkinavallan viestintätoimistosta sotkemaan suomalaisten muutenkin sekavaa yhteiskunnallista tajuntaa.
Miten tässä näin kävi? Minne Suomi ja suomalaisuus hävisivät?
No, satavuotiaalla ei tunnetusti ole paljon elinaikaa jäljellä.

Oliko Christer Kihlmanin synkkä profetia sitten suomalaisen toisinajattelun viimeinen laulu itsenäisestä Suomesta?” Ennustus löytyy Mårten Westön tekemästä haastattelukirjasta Epätoivon toivo: Siinä Kihlman kertoo miten maastamme katosi veljeys, vapaus ja tasa-arvo. Ensin meni veljeys ja solidaarisuus. Sitten tasa-arvo. ”Se tapahtui silloin kun ihmisen itaruudelle ja rahanahneudelle lopultakin annettiin vapaat ohjat, kun yhteiskunta lopultakin otti sen hahmon jonka Karl Marx oli 150 vuotta aikaisemmin luonnostellut, kun kaikki valta lopultakin ja sitä paitsi täysin vapaaehtoisesti luovutettiin ylikansallisille markkinavoimille, finanssioperatööreille, pörssikeinottelijoille, kun ihminen lakkasi olemasta ensi sijassa ihminen ja häntä alettiin lopultakin kutsua ensi sijassa kuluttajaksi, asiakkaaksi, tuotannontekijäksi, kun Berlinin muuri lopultakin sortui, silloin heitettiin lapsi pesuveden mukana ulos.” Sen mukana meni vapaus: ”Tuo suloinen vapaus. Oi kuinka vapaus kukoistaakaan sen kauhean kommunismin vielä ihan äsken orjuuttamissa Itä-Euroopan maissa. Katsokaa miten kulttuuri siellä kukoistaa. Ja rikollisuus. Ja tappava köyhyys. Varo harhakuvitelmia, ystäväni.”

”Ja lopuksi se tärkein, jota tämänkin kirjan kirjoittaja miettii harva se päivä:
’Lapset… lapset… onko meidän lapsillamme ja lastenlapsillamme minkäänlaista ihmisarvoa… minkäänlaista inhimillistä tulevaisuutta…’ ”

Kirja

Matti Salminen: Toisinajattelijoiden Suomi. Into, Riika 2016.

Sanan valta

Kun potilaita alettiin kutsua asiakkaiksi, se ei ollut sattuma. Kun tämä tapahtui aikana, jolloin terveyskeskusmaksuja ryhdyttiin asettamaan, syy oli selvä: asiakas maksaa.

Günter Grass kertoo romaanissaan Avarammille aloille virkamiehestä, jonka tehtävänä on keksiä uusia sanoja ilmaisemaan suuria yhteiskunnallisia muutoksia. Näin syntyi esimerkiksi sana Wende, joka tarkoitti kaikessa lyhykäisyydessään sosialismin muuttamista kapitalistiseksi järjestelmäksi lännen malliin. Sosialistisia yrityksiä tuhoamaan perustettua yksikköä kutsuttiin Treuhandiksi eli Luottamukseksi. Se yksityisti kansallisen omaisuuden.

”’Ilmastonmuutos’ (yhteen kirjoitettuna) on viimeisten 30 vuoden kuluessa lakannut olemasta tutkimuksen kannalta poliittisesti neutraali aihe. Aiheen ideologisoituminen ja politisoituminen näkyy jo käsitteessä. ”Ilmastonmuutos” implikoi keskusteluissa kattavan, yksikäsitteisesti määritellyn sääsysteemiä ohjaavan subjektin olemassaoloa.

Todellisuudessa ei ole olemassa ’ilmastonmuutosta’ tällaisena entiteettinä. Ilmasto eli sääsuhteiden kokonaisjärjestelmä muuttuu ajassa yhtäaikaa vaikuttavien prosessien ja syklien myötä vaikeasti ennustettavalla tavalla.”, kirjoittaa Kari Arvola Vastavalkean Tilannehuoneessa.

Ilmiöön on kiinnittänyt huomiota myös Yrjö Kallinen, joka kirjoitti Kuluttaja-lehdessä 19.12.1951:
”Lienee siten, että jotkut jossain aloittavat jonkin käsitteen omavaltaisen käytön tietoisesti.
He oivaltavat asian vetävän paremmin, jos sille annetaan vaikkapa sen olemuksen vastainen tunnus.
Sitten tarvitaan vain hiukan teoretisointia, hyppysellinen sananselitystä sekä sen jälkeen itsepintaista toistoa.
Eikä kulu kauan, ennen kuin suuri määrä ihmisiä on niellyt sekä sanasyötin että tarkoituskoukun.
Ehkä tunnetaan hämärästi, että sanan ja sen uuden sisällyksen välillä on jotain yhteen sovittamatonta, että yhdistelmä on hieman outo.
Mutta toisaalta tämä, kuten muukin hämäryys, saattaa olla asialle eduksikin: ihmiset mielellään näkevät hämäryydessä salattua viisautta. Jo Dostojevski lausui koetellun totuuden sanoessaan, että ’salaisuus, ihme ja auktoriteetti’ hallitsevat ihmisiä.”

Esimerkkinä käsitehämäryydestä voisi ottaa vaikka sisäisen devalvaation, joka jo käsitteenä on paradoksaalinen. Määritelmän mukaan devalvaatio tarkoittaa kotimaan valuutan arvon tarkoituksellista heikentämistä suhteessa ulkomaisiin valuuttoihin.

Käytännössä sisäinen devalvaatio on kilpailukyvyn parantamista ja voittojen kasvattamista palkkoja ja työehtoja kiristämällä. Se on työtätekevien riiston asteen koventamista eli absoluuttista kurjistamista. Valuutan ulkoiseen arvoon sillä ei ole vaikutusta.

Sanoilla ihmisiä voidaan manipuloida myös siten, että sanan merkitys muutetaan. Toisin sanoen sana tai merkki rekuperoidaan. Esimerkiksi anarkistimerkki painettuna t-paitaan, jota myydään Prismassa, on tehty vaarattomaksi. Che Guevara -juliste menestyvän pankkiirin toimiston seinällä palvelee samaa tarkoitusta.

Näin taas blogissa Väkivallaton maanpuolustus ja sen henki:
”Nykyisin trollaus on ainakin Venäjä-myönteisissä piireissä otettu synonyymiksi Venäjän edun mukaisille kannoille. Käytännössä tämä on tarkoittanut termin tuhoutumista käyttökelvottomaksi kirjavien, jopa vastakkaisten merkityssisältöjen takia. Trolli-sanaa ei oikeastaan voi järkevästi käyttää kenestäkään.”
Varsin klassinen esimerkki sanamagiasta on sana ”syrjäytyminen”. Se ilmaantui kieleen 90-luvun laman aikoihin. Sen käytöllä tehdään yhteiskunnasta syrjäytetty ja heitteille jätetty ihminen vastuulliseksi omasta osattomuudestaan.

Jolla on sana, sillä on valta monessakin mielessä. Sananvapaus on toinen asia. Erno Paasilinnan sanoin: ”Jos ruokapala on vähän kookkaampi niin se jo tekeekin miehen hiljaiseksi.”

maanantai 3. lokakuuta 2016

Me olemme tappajia kaikki

Samuli Suonperä: Ruling Hand of St. Master, sekatekniikka kovakuitulevylle.
Jokainen meistä osaa tuomita, kun naapuri hakkaa lapsiaan, mutta moniko todella puuttuu asiaan? Lapsen lyöminen on rikos, yksi suurimmista, vaikka rangaistuksista niin ei voikaan päätellä.
Me tuomitsemme julkisuudenhenkilöt, jotka pahoinpitelevät vaimojaan. Ja me tuomitsemme siinä sivussa kaikki puolisoittensa hakkaajat ja raiskaajat.
Kun joku mielipuoli hyökkää viattomien kimppuun niin kuin Norjassa tapahtui, koko maailma paheksuu. Poliitikot tuomitsevat ja koko julkisuus tuomitsee.
Mutta maailmassa tapetaan kaiken aikaa joukoittain ihmisiä eikä kukaan sano mitään, jos asialla ovat meidän miehemme. Jos tappaminen on meidän etujemme puolustamista, se on täysin laillista. Tottahan meidän pitää saada turvata omat öljymme, vetemme ja kaikki muut rikkautemme.
Sodat saavat ihmisiltä hiljaisen siunauksen: Maailman ongelma eivät ole pahat ihmiset vaan hyvät, jotka vaikenevat.
Libyan sodan raunioille ja uusille apajille halajaa jo Suomikin. Vaikka sotaa ei vielä ole edes käyty loppuun eikä syyllisiä tuomittu, niin ulkoministeri Erkki Tuomioja on jo myymässä suomalaista osaamista rauhanrakentajana.1) Tästä osaamisesta hyvä esimerkki on Kosovo, joka nykyisin on huume- ja ihmiskaupan keskus Euroopassa.
Ja tappaminen sen kuin jatkuu. Parhaillaan maailmassa tapetaan ihmisiä suurin joukoin nälkään ja tauteihin, mutta hyvinvoivat länsimaalaiset vain levittävät lisää rasvaa leivän päälle.
Kummallista on, että kaikkein suurimmat rikokset saavat tapahtua ihan niin kuin kaikki ihmiset olisivat kuuroja ja sokeita – täyttä omaatuntoa vailla.
Samuli Suonperä: Ruling Hand of St.Master, sekatekniikka kovakuitulevylle.
Samuli Suonperä: Ruling Hand of St. Master, sekatekniikka kovakuitulevylle.
”Seitsemän kertaa olen halveksinut sieluani:
Ensimmäisen kerran, kun se oli nöyrä
saavuttaakseen arvostusta.
Toisen kerran, kun näin sen ontuvan
raajarikkoisen edessä.
Kolmannen kerran, kun se sai valita vaikean ja
helpon välillä ja se valitsi helpon.
Neljännen kerran, kun se teki väärin ja
lohduttautui sillä, että myös muut tekevät väärin.
Viidennen kerran, kun se voitti heikkoudet ja
ja piti kärsivällisyyttään voimakkuutensa ansiona.
Kuudennen kerran, kun se halveksi kasvojen
rumuutta eikä tiennyt, että se oli yksi sen omista
naamioista.
Ja seitsemännen kerran, kun se lauloi ylistyslaulun
ja piti sitä hyveenä.”2)

Kaija Olin-Arvola on runoilija ja toimittaja. Tämä kirjoitus julkaistiiin alun perin 23.8.2011 hänen Aamulehden blogissaan.

Lahtari, punikki ja teurastaja



Kuinka suurvaltojen, erityisesti Saksan ja Yhdysvaltojen, vallankäyttö vaikutti siihen, kuka johtajista leimautui sankariksi ja kuka konnaksi? Onko leima pysyvä?
Nämä kysymykset esittää kirjailija Pirkko Turpeinen-Saari kirjassaan Lahtari, punikki ja teurastaja, jossa käsittelee kolmen historiallisen henkilön, kansanvaltuuskunnan puheenjohtajan ja kansanedustajanKullervo Mannerin, marsalkka, presidentti Carl Gustaf Emil Mannerheimin ja Jugoslavian liittoarmeijan upseerin ja lopuksi Bosnian serbiarmeijan komentajan, kenraali Ratko Mladićin elämää.

Kullervo Manner

Kullervo Manner syntyi 12.10.1887 esikoisena perheeseen, jonka isä Gustaf oli kirkkoherra ja äiti Almaaktiivisesti yhteiskunnalliseen elämään, erityisesti raittiusliikkeeseen osallistuva ruustinna. Perheessä oli kuusi lasta, joista kolmen on kerrottu olleen valkoisten, kolmen punaisten puolella. Perheen isä suhtautui ankarasti punaisten puolelle asettuneisiin, mutta ilmeisesti äidiltä riitti enemmän ymmärrystä. Hän käytti Kullervosta hellittelynimeä ”punainen poika”.
Työväenliikkeen toiminnassa Manner tapasi ensimmäisen vaimonsa Olga Maria Segerin (omaa sukua Arjanne), jonka kanssa hän solmi siviiliavioliiton 1908. Tätä ”epäsäätyistä” avioliittoa Kullervon isä ei hyväksynyt.
Vallankumouksen eteneminen Venäjällä vaikutti myös Suomen työväestön heräämiseen. Vuoden 1916 vaaleissa eduskuntaan valittiin 103 edustajan sosialidemokraattinen enemmistö. Manner toimi edustaja-aikanaan 1.3.1910 lähtien lakivaliokunnassa, perustuslakivaliokunnassa ja lopulta 1917 puhemiehistössä. Hän oli sekä sosialidemokraattisen eduskuntaryhmän puheenjohtaja että puoluetoimikunnan puheenjohtaja 1917–1918.
Olot Suomessa kärjistyivät maailmansodan ja Venäjän vallankumouksen johdosta. Maata uhkasi nälänhätä ja levottomuuksia lisäsivät anarkistien ja porvarillisen järjestysvallan yhteenotot. 11.1. Kullervo Manner piti eduskunnassa laajan puheenvuoron, jossa hän vetosi rauhanomaiseen ratkaisuun, koska hän näki ongelmien taustalla yhteiskunnalliset ristiriidat. Puheensa loppupuolella hän varoitti:
”Työväki on lähettänyt meidät tänne ajamaan työväen asiaa, leipää ja oikeutta sille vaatimaan […] Jos tahdotte saada jonkinlaista järjestystä täällä aikaan ja mielten tyyneyttä, niin taivuttakaa senaattinne ja lähtekää itsekin, reippaasti ja rehellisesti demokraattisten uudistusten tielle. Sillä tavalla putoavat pian aseet ihmisten käsistä, niin oikealla kuin vasemmalla. ”
Mutta toisin kävi. Kansalaissota syttyi ja sen ankaruuteen vaikutti se, että Mannerheim ja tynkäeduskunta Pohjanmaalla olivat saaneet talonpojat uskomaan, että sodassa on kyse venäläisten joukkojen ajamisesta maasta. Sodan lopputuloksen valkoisten voitoksi ratkaisi saksalaisten ammattisotilaiden sekaantuminen kansalaissotaan.
Kullervo Manner muutti sodan jälkeen Neuvostoliittoon. Hän erosi vaimostaan Olgasta ja otti uudeksi puolisokseen rakastamansa Hanna Malmin. Uudessa isänmaassaan O.W. Kuusinen apunaan Yrjö Sirola väitti Kullervo Mannerin olleen syypää siihen, että fasismin nousua ei Suomessa kyetty estämään. Manneria syytettiin jopa liitosta fasistien kanssa. Tämän seurauksena Kullervo Manner ja hänen puolisonsa erotettiin puolueesta ja vangittiin sekä sijoitettiin tarkoituksellisesti eri vankileireille.
Kullervo Manner kuoli kaipauksen ja heikentyneen terveyden murtamana 15.1.1939. Hänet on haudattu Tšibjun kylän ensimmäisen vesilaitoksen hautausmaalle lähelle Uhtaa ”valtion ruumisliinoissa, haudan syvyys 2 metriä”.

Carl Gustaf Emil Mannerheim

C.G.E. Mannerheim syntyi Louhisaaren kartanolinnassa 4.6.1987 seitsemästä sisaruksesta kolmanneksi vanhimpana. Hänen isänsä oli kreivi Carl Robert Mannerheim ja äiti Hélène von Julin.
Mannerheim oli lapsena ja nuorena hyvin vilkas ja onnettomuusaltis rajuissa leikeissään. Kirjeissään toisilleen sukulaiset päivittelivät, mitä pojalle olisi tehtävä. Hän saattoi olla isovanhemmilleen ja tädeilleen viehättävä, mutta sisaruksilleen ilkeä. Hänen temperamenttinsa oli ailahteleva ja hän raivostui helposti. Toisten koululaisten keskuudessa hänet tunnettiin tappelupukarina. Vuonna 1879 Gustaf erotettiin vuodeksi koulusta ikkunoiden kivittämisen vuoksi.
Sotilaallisen koulutuksensa Mannerheim aloitti Haminan kadettikoulussa, mutta kurittomuus jatkui. Jo toisena vuotena hänet erotettiin koulusta 18-vuotiaana. Syynä vilppi, häpeällinen vallattomuus, karkuretki kaupungille kestikievariin ja maalle, mistä hänet jouduttiin hakemaan pois.
Suoritettuaan ylioppilastutkinnon hän pääsi Nikolain ratsuväen kouluun. Rykmentin valinnan ratkaisivat parhaat etenemismahdollisuudet, hienoimmat univormut, näyttävimmät paraatit ja juhlat, hevoset, palkat, maine ja sijainti. ”Keisarin näkemisen odotus, miekanhuotran hopeatupsut ja olkainten poikkiviivat kohottivat nuoren sotilaan itsetuntoa.”
Vaimoksi Mannerheimille järjesti kulisseissa asioita hoiteleva täti yhdessä morsiamen tädin kanssa orvon, mutta rikkaan kenraalin tyttären Anastasia Arapovan. Suhde päättyi, kun puolison omaisuus valui Mannerheimin sormien lomitse ylelliseen elämään, kalliisiin harrastuksiin ja hevoskauppoihin. Anastasia päätyi lopulta Pariisiin, missä hän surkeissa olosuhteissa menetti terveytensä. Mannerheim otti vastaan suruviestin puolisonsa kuolemasta Intiaan, missä hän oli tiikerinmetsästysretkellä.
Vuosina 1904–1905 Mannerheim osallistui Japanin sotaan ja siitä kiitokseksi keisari ylensi hänet everstiksi 1905. Sodan päätyttyä Mannerheim teki kaksi vuotta kestäneen vakoilu- ja tutkimusmatkan Kaukoitään. Mannerheimin sotakokemukset ensimmäisen maailmansodan ajalta sisälsivät voitokkaita taisteluja ja katkeria tappioita Puolassa, Romaniassa ja Ukrainassa.
Keisarikunnan romahtaminen 1917 helmikuussa masensi Mannerheimin, joka oli rakentanut koko identiteettinsä ja omanarvontuntonsa keisariin ja keisarinnaan. Täydessä sotisovassa hän matkusti joulukuun alussa Odessasta Pietariin. Alku matkasta sujui hyvin Punaisen Ristin yksityisessä vaunussa, mutta loppumatkan hän joutui alentumaan yleiseen, varsin täyteen vaunuun, jossa joutui asunsa ja esiintymisensä vuoksi naurunalaiseksi.
Periaatteidensa vuoksi hän ei suostunut anomaan matkustusasiakirjaa Suomeen bolsevikkihallitukselta. ”Hakatkoot vaikka oikean käteni poikki, mutta tämä käsi ei koskaan allekirjoita anomusta punaisille vallanpitäjille”, hän sanoi, mutta selvisi puutteellisilla asiakirjoilla ja sitä vahvemmalla auktoriteetilla Suomen junaan.
Huolimatta äkillisestä köyhtymisestään ja keisarivallan sortumisesta Mannerheim kykeni säilyttämään ylemmyydentunteensa. Tärkeimmäksi tavoitteekseen hän asetti monarkian palauttamisen Venäjälle ja myös Suomeen.
Sisällissodan kynnyksellä Mannerheim pelasi kaksilla korteilla. Venäläiset hän halusi riisua aseista ja julisti heille: ”Venäläiset sotilaat! Verta on vuodatettu riittävästi. Antakaa suomalaisten, talonpoikien ja työläisten itse ratkaista kohtalonsa!” Suomen väestölle hän julisti sodan selittäen, että kyseessä on vapaussota Venäjästä.
Mannerheim antoi kuuluisan päiväkäskynsä 23.2.1918 ”Kaikille Suomen ja Vienan karjalaisille”, joka päättyi sanoihin: ”Luottaen oikeaan jaloon asiaamme, luottaen urhoollisiin miehiimme ja uhrautuviin naisiimme luomme me nyt mahtavan, suuren Suomen.”
Suomen sisällissota on musta luku Suomen historiassa. Sen pitkä varjo ulottuu tähän päivään asti. Saksa onnistui Suomen miehittämisessä Mannerheimin avulla erinomaisesti. Saksan ei tarvinnut edes hyökätä, se kutsuttiin itsenäiseen Suomeen.
Saksalaista eleganssia osoitti se, että he eivät osallistuneet lainkaan Mannerheimin voitonparaatiin 16.5. Helsingissä. Näin he tarjosivat Mannerheimille kaupunkiin ratsastavan sankarin roolin.
Sisällissodan jälkeen Mannerheim syrjäytettiin, koska hänellä oli liian pitkä ura taisteluissa Saksaa vastaan, jotta hän olisi voinut uskottavasti osallistua suomalaisen saksalaissuuntauksen ja kuningashankkeen kannattajaksi.
Yhteiskunnallinen tilanne Suomessa vastasi jatkettua sisällissotaa. Oppositio oli painettu maan alle, vangittu ja karkotettu maasta. Sissiretkiä itärajan yli tehtiin koko 20-luvun. Sotaan varustauduttiin kaikin mahdollisin voimin kansan hädästä piittaamatta. Ja niin sota syttyikin.
Nyt annettiin Mannerheimille uusi tuleminen. Hänen ensimmäinen päiväkäskynsä on kuvaava: ”Te tunnette minut ja minä tunnen Teidät ja tiedän, että jokainen Teistä on valmis täyttämään velvollisuutensa aina kuolemaan asti. Tämä sota ei ole mitään muuta kuin Vapaussotamme jatkoa ja loppunäytös. Me taistelemme kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta.”
Talvisodan jatkamisen Mannerheim joutui toteamaan kestämättömäksi suuren miestappion vuoksi. Suomen kansalle kipeä rauhansopimus allekirjoitettiin 13.3.1940. Mutta varustautuminen uuteen sotaan aloitettiin välittömästi. Saksan liittolaisena Suomi hyökkäsi Neuvostoliittoon 25.6.1941.
Mannerheimin raakuus oli tullut ilmi jo sisällissodassa, jonka ihmisoikeusrikkomuksia ei edes tutkittu, vaan ne hoidettiin yleisellä armahduksella. Raakaa oli myös sotavankien, sotaa karkuun lähteneiden ja sodasta kieltäytyvien kohtelu. Käytäntönä yleisesti oli tutkimatta tuomitseminen ja teloitus.
Sodan loppupuolella presidentiksi nimetty Mannerheim oli jo 77-vuotias. Ikä ja hitaasti kehittyvä kalkkiutuminen, epäluuloisuus, joka voimistui vainoharhaisuudeksi ja päättämättömyydeksi, olivat johtaa valtakunnan katastrofiin. Mannerheim souti ja huopasi.
Lopulta neuvostoliittolaiset ja englantilaiset liittoutuneet hermostuivat ja vaativat, että Suomen on vielä saman vuorokauden aikana ilmoitettava suhteiden katkaisemisesta Saksaan. Vaatimuksena oli myös, että saksalaiset vetäytyisivät 15.9.1944 mennessä tai heidät riisutaan aseista ja luovutetaan liittoutuneille.
Syyskuun 4. aamuyöllä STT:lle toimitettiin tieto, että liittoutuneiden rauhanehdot on täytetty. Tieto Moskovaan kulki hitaasti niin, että venäläisten tuli loppui vasta 5. syyskuuta.
”Rauhaan päätyminen romahdutti Mannerheimin kuvan itsestään. Hän joutui luopumaan elämänpituisesta haaveestaan tuhota bolsevismi ja liittää Itä-Karjala Suomeen.”
Urho Kekkosen neuvosta Mannerheim vältti sotasyyllisyysoikeudenkäynnin muuttamalla ulkomaille. Kekkosen mukaan se oli välttämätöntä, ettei hänestä olisi tullut joillekin kansalaisille marttyyriä, minkä seurauksena kansan itsetunto romahtaisi, näköalattomuus ja masennus valtaisivat mielet eikä jälleenrakennus voisi alkaa.
Lopulta Mannerheimin lähtöön saatiin Stalinin lupa ja Mannerheim matkusti Tukholman ja Pariisin kautta Portugaliin. Sieltä palattuaan hänen ainoa tehtävänsä oli erota presidentin virasta ja hän oli vapaa asumaan, missä halusi. Mannerheim kuoli 83-vuotiaana Lausannessa, Sveitsissä 27. tammikuuta 1951.
Tämä valheellisin perustein nuhteettomaksi kansallissankariksi nostettu myyttinen hahmo on näihin päiviin asti estänyt vääryyttä kokeneiden uhrien ja heidän jälkeläistensä aidon surutyön. Se myös estää ihmisiä näkemästä fasismia esimerkiksi Ukrainassa ja miksei myös meidän äärioikeistossamme, joka on jo salakavalasti levittäytynyt suomalaiseenkin demokratiaan.

Ratko Mladić

Radko Mladić syntyi 8. maaliskuuta 1943 fasistiseen Kroatiaan, joka oli sitoutunut serbien, juutalaisten ja romanien kansanmurhaan, jota johtivat fasistiset ustaša-kroatit, katoliset papit sekä fasisteihin liittyneet muslimit.
Italian antauduttua alueella liikkui partisaaneja. Ratkon isä lähti opastamaan heidän joukkoaan ja sai surmansa saksalaisten lentopommin sirpaleesta. Isän kuoleman jälkeen Ratko kasvoi 11 hengen perheyhteisössä. Ratkon äidin Stana Lalatovićin kerrotaan olleen ystävällisen ja lempeän.
Ratko kävi peruskoulun Kalinovikin kylässä ja lukion sisäoppilaitoksessa Belgradissa. Hän piti opiskelusta ja halusi lääkäriksi. Varojen puutteen takia hän ei kyennyt kuitenkaan opiskelemaan, mutta sodassa kaatuneen isän poikana hänellä oli oikeus siirtyä kadettikouluun. Mladić eteni nopeasti sotilasurallaan. Viimeisessä väestölaskennassa ennen Jugoslavian hajottamista vuonna 1991 hän merkitsi kansallisuuskohtaan: jugoslaavi. Hän on kertonut, kuinka oudolta elämä pelkästään serbinä aluksi tuntui.
Kuusi kuukautta myöhemmin hänet kutsuttiin asepalvelukseen, kun kroatialaiset joukot olivat hyökänneet liittoarmeijan kimppuun. Mladić oli sitoutunut Jugoslavian yhtenäisyyden säilyttämiseen huolimatta Slovenian ja Kroatian itsenäisyysjulistuksista.
YK:n välityksellä Kroatian asejoukot lupasivat lopettaa liittovaltion parakkien saarron. Alueet, joissa serbit olivat enemmistönä, muutettaisiin YK:n turva-alueiksi. Vuonna 1992 15. tammikuuta EY tunnusti Saksan aloitteesta Kroatian itsenäisyyden. Seuraavana yönä serbit muuttuivat kapinallisiksi tullakseen elokuussa 1995 kokonaan karkotetuiksi kotiseudultaan operaatio Myrskyssä, jota seurasi sota Bosniassa ja Republika Srpskan oman armeijan perustaminen.
”Serbit eivät halunneet sotaa, ei myöskään suurin osa muiden etnisten ryhmien jäsenistä”, Mladić totesi belgradilaisen NIN-lehden haastattelussa. Sodan saivat aikaan sellaiset voimat, jotka halusivat Jugoslavian hajottamisen. Pääosassa olivat USA ja Saksa liittolaisineen.
Serbit eivät koskaan valloittaneet tai miehittäneet muiden kansojen alueita.
Sen sijaan Yhdysvallat on halunnut itselleen omia sotilastukikohtia ympäri Euroopan, myös Balkanille. Jakamalla taloudellisia etuja johtajille USA on korruptoinut nämä. Myöhemmin se liittoutui Kosovon terroristijärjestön KLA:n kanssa, salli KLA:n huume- ja elinkaupan ja sai vastapalvelukseksi oikeuden rakentaa Bondsteelin sotilastukikohdan. Pristinaan pystytettiin presidentti Clintonille suurikokoinen patsas kiitollisuuden osoituksena pommitusten avulla toteutetusta vallansiirrosta.
Haagin Jugoslavia-tribunaali perustettiin USA:n presidentin Bill Clintonin ja Saksan ulkoministerinKlaus Kinkelin johdolla. Sen rahoituksesta vastaa pääasiassa Yhdysvallat ja Kanada. Jugoslavia-tribunaalin tehtävä on sodan suunnittelijoiden, Yhdysvaltojen, Saksan ja NATOn, roolien peittäminen historiankirjoituksessa. Monet todisteet ja asiakirjat on julistettu kymmeniksi vuosiksi salaisiksi.
Kenraali Mladić pystyi välttämään väkivaltaisen Haagin tuomioistuimen yli kymmenen vuotta. Bosnian serbitasavallan oikeuskäsittelyn aikana todistajana oli professori Dunjić, joka todisti, ettei Srebrenitcan haltuunotossa ei tapettu 8000 muslimimiestä ja -poikaa, kuten oli väitetty. Todellisuudessa teloitettuja oli 400 ja lisäksi taisteluissa ja miinoihin oli kuollut alle 2000 henkilöä.
Dunjićin piti todistaa myös Mladićin oikeudenkäynnissä, mutta hän ei saapunut paikalle. Hänet löydettiin hotellihuoneesta kuolleena niin kuin useat muutkin serbisyytettyjen todistajat. PresidenttiMilošević kirjoitti kirjeen 70 tuntia ennen kuolemaansa. Kirjeessään hän epäili tulevansa murhatuksi.
Koskaan missään aikaisemmassa sodassa ei ole ollut niin suurta propagandakampanjaa kuin Balkanin viimeisimmässä sodassa. Sitä varten oli palkattu kokonainen mainostoimisto, Ruder-Finn, saatanallistamaan serbejä. Tämän markkinointitoimiston keksintöä on myös Ratko Malitćille annettu nimi ”Balkanin teurastaja”.
Kirjailijan, Pirkko Turpeinen-Saaren, oma vastaus alun kysymyksiin löytyy kirjan lopusta:
”Edellä olevan perusteella voin päätellä, että niillä, joilla on vallan tuki ja jotka edistävät vallan päämääriä, on lupa olla julma. Teot sinänsä eivät merkitse, vaan se, miltä valta saa ne näyttämään.”

Kirja

Turpeinen-Saari, Pirkko (2016): Lahtari, punikki ja teurastaja. Into, Riika.